Oletteko olleet tilanteessa, jossa olette osa ryhmää ja se ryhmä ei huomioi teidän olemassaoloa ollenkaan?

Joka päivä töissä. Työkaverit ukkoja jotka ei kelpuuta mua joukkoon mukaan. En jaksa välittää. 

Niin kiva kun porukassa kysytään muiden mielipiteitä, niin kysyjä kääntyy kaikkien puoleen paitsi minun. Sitten jos sanon jotain, niin se sivuutetaan kokonaan. 

Vierailija kirjoitti:

Mentiin työporukan kanssa yhdessä lounaalle ja minä olin jonon ensimmäisenä. Haettuani ruoan istuin pöytään ja muu porukka tuli perässä. Yllätyksekseni he menivätkin kaikki viereiseen pöytään ruokailemaan. Tunsin itseni totaaliseksi hylkiöksi.

Tuon kaltainen on tapahtunut kerran itsellenikin. Paitsi että työkaverit menivät kaikki kauas ja minä jäin itsekseni ihmettelemään, missä he viipyvät. Eivät kuulemma viitsineet tulla, kun siellä oli lähellä muita (minulle tuntemattomia) ihmisiä. Aika WT- käytöstä.

Kyllä. Ehkä lapsellista, mutta minä oikeasti itkin tunnin työpaikan pikkujoulujen jälkeen. Kaikki vain katosivat ympäriltä, vaikka miten yritin olla mukana kaikessa. Siellä sitten itsekseni haahuilin ja yritin etsiä tuttuja. 

Kyllä, en osannut olla ihmisten kanssa. Syynä Tunnekylmä koti ja huono itsetunto. Vasta aikuisena opin tästä pois.

Vierailija kirjoitti:

Hakeudun ryhmässä joko ulkokehälle tai sitten otan puheenjohtajan sekä sihteerin roolit ja valmistelen kaikki päätökset kirjauksineen etukäteen.

Tämäkin tuttua. Mikä ihmeen juttu, että voin olla porukan ns. johtaja ja kaikki silloin kyllä kunnioittaa ja kuuntelee ja toimii alkuperäisen suunnitelman mukaan. Kaikki pysyy mukana, ne hiljaisetkin. Kukaan ei yritä ns. vallankaappausta. Mutta sitten kaikki jää myös minun huolehdittavaksi yksin, muut sopii jotain yhteisiä menoja kun minä pakerran yksin koko ryhmän hyväksi. Kukaan ei vaivaudu kertomaan mitä muut sillä välin suunnitteli.

Eikä kiinnosta mitkään valtapelit, vaan se että homma toimii. Sitten kun luovutat vallan muille, niin jo on kohta myllätty kaikki uusiksi, mikään ei enää toimi, porukka hajoaa ja siinä vaiheessa olet itse jo täysin ulkokehällä ja ihmettelet, mitä tapahtui ja mihin ne kivat ihmiset katosi. Sitten haluatkin jo pois koko ryhmästä, koska oikeastaan sitä ryhmää ei enää ole. Siis vaihtoehdot on olla ulkona kaikista suuremmista porukoista tai olla yksinvaltias ja pitää kaikki mukana, mutta se johtajan roolikin on yksinäinen, kun eihän sitä johtajaa nyt mihinkään ryhmän ytimeen oteta.

Eli ei ole kyse siitä, että on hissukka joka ei uskalla puhua eikä siitä, että olisi itsekeskeinen eikä ottaisi muita huomioon, vaan ehkä ottaa liikaakin. Kyse on jostain muusta. Se on tarkoituksellista tai alitajuista ryhmästä poissulkemista. Samoin minulle käy aina juuri tuota, että pullautetaan ryhmän taakse kävellessä tai ringistä ulos. Toisaalta minua myös väistetään, eikä kävellä yli. Tajuaisin jommankumman mutten tätä yhdistelmää.

Onko meissä joku erilainen energia kuin muissa eikä se noudata normaalia kaavaa? Vai onko suurin osa ihmisistä niin kuin kanalauma, jolla pitää olla tarkka nokkimisjärjestys ja jos ei siihen järjestykseen asetu, niin työnnetään ulos, että oppii olemaan järjestyksessä, kun "ei me muuten tajuta miten sinuun pitää suhtautua"? Luulen että se on juuri tuo. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hakeudun ryhmässä joko ulkokehälle tai sitten otan puheenjohtajan sekä sihteerin roolit ja valmistelen kaikki päätökset kirjauksineen etukäteen.

Tämäkin tuttua. Mikä ihmeen juttu, että voin olla porukan ns. johtaja ja kaikki silloin kyllä kunnioittaa ja kuuntelee ja toimii alkuperäisen suunnitelman mukaan. Kaikki pysyy mukana, ne hiljaisetkin. Kukaan ei yritä ns. vallankaappausta. Mutta sitten kaikki jää myös minun huolehdittavaksi yksin, muut sopii jotain yhteisiä menoja kun minä pakerran yksin koko ryhmän hyväksi. Kukaan ei vaivaudu kertomaan mitä muut sillä välin suunnitteli.

Eikä kiinnosta mitkään valtapelit, vaan se että homma toimii. Sitten kun luovutat vallan muille, niin jo on kohta myllätty kaikki uusiksi, mikään ei enää toimi, porukka hajoaa ja siinä vaiheessa olet itse jo täysin ulkokehällä ja ihmettelet, mitä tapahtui ja mihin ne kivat ihmiset kat

Yksinvaltijuus on hyvä.

Joskus harmittaa se, kun olen jossain yksin omassa rauhassa pihassa. Joku tulee seuraani ja pian meillä alkaa hyvät keskustelut. Sitten siihen tulee kolmas, joka alkaa vetämään oma showta. Porukkaa kerääntyy siihen ja hipsin pois, kun yht'äkkiä minä olen se ylimääräinen. Kaikki mitä sanon sivuutetaan.

Joo, tälläkin hetkellä joudun käymään yhdessä paikassa. About kertaakaan kukaan ei ole kysynyt yhtään mitään. :D Korkeintaan joku tulee selittämään omia juttujaan, ilman minkäänlaista vastavuoroisuutta.. Mulle sosiaaliset taidot on jotain muuta kun se että selitetään omia asioita eikä edes huomioida muita. :D Itselle luontaisempaa ottaa ensin kontaktia esim hymyllä, sitten tervehtiä ja kysyä esim "mitä kuuluu" tms, jne.

Mutta harvoinpa suomessa kohtaa sen tyyppisiä ihmisiä :).

Varsinkin tuntuu että mitä enemmän annettavaa/osaamista, sitä vähemmän halutaan kuunnella tms. :D