Lue keskustelun säännöt.
Miten paljon läheisten "kuuluu" venyä sairaan omaisen takia?
16.09.2008 |
Tuli mieleen tuosta surullisesta ketjusta, jossa äitipuoli ja koko perhe on kovilla miehensä sairaan lapsen takia. Ymmärrän häntä niin hyvin.
Itselläni "ongelmia" ja harmaita hiuksia aiheuttaa oma maanis-depressiivinen isäni. Hän ei sentään asu luonani, mutta likellä kylläkin. Ennen asuimme ihan naapureina. Puhelin tuo asian silti lähemmäksi noin viisi kertaa päivässä, jossa kuuntelen joko hiljaisuutta, hänen näkemiään painajaisia tai jotain muuta pelkoa. Samalla yritän keksiä omalle lapselleni jotain tekemistä näiden puhelujen ajaksi ja varjella hänen korviaan asialta.
Tilanteen luonnollisesti näkee (ja osittain kuuleekin) myös 5-v lapseni.
Kun käymme isäni luona, jännitän löydänkö hänet hirttäytyneenä. Siellä olomme on pitkää hiljaisuuta, surullista katsottavaa, ja jossa laita hänelle ruoan (jemmaankin muille päiville), siivoan ja luen postit läpi. sitten hoidan hänen laskunsa ja tarkistan onko hän ottanut lääkkeensä. Isä itse ei puhu juuri mitään , tai sitten vihjailee itsemurhalla ja suree sairauden takia murennutta taloudellista tilannettaan.
Kun viimein pääsemme lähtemään (lue: ilkiämme mennä ja jättää hänet taas yksin) jään pelkäämään onko tämä viimeinen kerta kun näen hänet. Jos hän väsyykin lopullisesti sairauteensa ja toteuttaa uhkauksensa? Lähden aina itkua niellen ja näyttelen reipasta lapseni takia.
Muu suku on pessyt asiasta kätensä ja ovat joko tietämättömiä tilanteesta, tai esittävät tietämätöntä. loput suvusta vaan olettaa minun hoitavan asian. se suorastaan tuntuu olevan minun velvollisuutenui vanhimpana lapsena. Jos "valitan" väsymystä tai turhautumista, saan päälleni ryöpyn, jossa minut haukutaan isän hylkääjäksi, kylmäksi ja laiskaksi. Ja tässä vaihessa sanon, että olen muutenkin ainut henkilöä joka isän luona ylipäätään käy ja auttaa. Sitten keskustelu asiasta vain lopetetaan.
Ihmiset sulkevat milelisairaudelta silmänsä ja suojelevat näin itseään. Ymmärrän sen. Mutta saanko minä suojell itseäni ja lastani? Kyllä tämä asia elämäämme vaikuttaa ja ja on koko ajan läsnä, suoraan sanottuna häiritsevässä määrin. Olisin varmasti jo ihan rikki, jos isä vaikka asuisi luonamme.
Kysynkin nyt tuon toisen ketjun järkyttämänä, miten paljon pitää jaksaa olla asiassa mukana, jolle ei oikeasti voi loppujen lopuksi mitään? Yhteiskunnan avun voitte arvata näissä asoissa. Lääkettä vaan naamaan.
No, ripittäkää nyt, jos luulette tuomitsijat asiasta jotain tajuavanne.
Sanon että olen väsynyt. Toivon joskus että hän oikeasti tekisi sen itsarin. Sitten itken ja kauhistelen miten voinkin toivoa noin. Haluaisin jättää joskus niihin puheluihin vastaamatta tai lyödä luurin korvaan. En haluaisi enää mennä sinne, koska tuntuu kuin se olisi vain esivaihe isän hautaan. Minuakin ahdistaa koko homma.
Mutta mitäs tapahtuisi, jos minäkin isän hylkäisin ja laittaisin vain silmäni kiinni?
Kommentit (23)
googlaa vaikka 'mielenterveyspotilaiden omaiset'
Voin vastata ihan yksinkertaisesti että puhelu 5x päivässä on *täysin kohtuutonta*. Sehän tarkoittaa 35 puhelua viikossa! Päivittäinen soittaminen ja tilanteen tarkistus on voi olla järkevää, mutta siinäkin vaatisin sisaruksia jakamaan sen että soitatte vuoropäivin, jaatte viikonpäivät. Kai heillä nyt puhelimet on?
Mielenterveyspotilaiden läheiset ovat suuressa uupumisvaarassa. Sellainen joka ei tunne tilannetta, ei ymmärrä että tällaista potilasta saisi olla hoitamassa 24h vuorokaudessa aivan koko ajan. Monien sairauksien taudinkuvaan kuulu se, ettei ole minkäänlaista ymmärrystä siitä että oma läheinen tarvitsee myös lepoa jne. Kenenkään ihmisen energia ei siihen riitä.
Olen itse kokenut psyk.sairan perheenjäsenen itsemurhan ja vaikka se oli hyvin tuskallista jouduin sen yhteydessä toteamaan, etten olisi voinut sitä estää. Minullakin on lapsia joista huolehtia ja työ jolla hankin perheelle elantoa - en voi käyttää koko elämääni toisen vahtimiseen, ettei hän tapa itseään jonain nanosekunttina. Kukaan ei voi, edes sairaan eläkkeellä olevat vanhemmat (kun joskus on nukuttavakin).
Voimia, ja vedä ne rajat. Se on lahja sinulle ja lapsillesi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
sisaruksilla on toki puhelimet, mutta ei heidän kanssaan mistään hoitovuoroista sovita. Heidän vinkkelistään mitään ongelmaa ei edes ole. Eikä isä halua puhuakaan heiolle samaan tapaan, jotenkin kiilottaa miehistä kuvaansa poikien kanssa kai. Minä tyttönä olen nyt ajautunut jonkinlaiseen "äidin "rooliin tässä. On kamalaa katsottavaa, kun aikuinen mies itkee.
Tilanne on vaan lipsunut, kai omaa syytäni enimmäkseen. En vaan ole osannut olla auttamatta ja rajat on paukkuneet kyllä liikaa jo. Sen tajuaa nyt kun aikaa omalle elämälle ei jää, mutta huoli isästäkin on koko ajan. Jotenkin päässä kaivaa ajatus, että jos en auta, ja isä vetää itsensä hirteen, painin sitten lopun ikääni omantunnon kanssa. Haluan jättää asian itsellenikin niin, että olen ainakin yrittänyt. En kuitenkaan usko, että hän minua tietoisesti tai ilkeyttään syylllistää asiasta.
Tilanne on oikeasti hankala, ja asiassa on monta kulmaa. Ei sitä ymmärrä, ennenkuin sen kokee, totta on...ohjeita on helppo antaa, ja ne olisivatkin yksinkertaisia, mutta toteutus ontuu käytännössä. Suoraan sanottuna en tiedä miten asian hoidan, ja suoraan sanominenkaan ei ole oikein tuottanut tulosta. Jotain radikaalimpaa kai olisi tarvis... mutta siinä taas syyllistyminen astuu kuvaan.
Siitä olen sentään pitänyt huolen, että lapsen asiat kuitenkin hoidan aina etusijalla. Isän luokse pyrin myös menemään yksin, jos vaan mahdollista. Muutenkin olen koettanut hoidella asioita siinä sivussa, vaikka onhan toisen huushollin hoito ihan selvästi ylimääräinen työ. Nyt vaan alkaa hihat palamaan, kun tuo puhelinralli on mitä on. Välimatkan takia asioita on rauhoittunut, mutta ei kotonaan saa kuitenkaan olla ihan rauhassa asialta.
Kiitos kuitenkin kaikille vastanneille, tuokin on minulle arvokasta tukea, että joku edes ymmärtää. Saa edes jonnekin purkaa päätään, kun sukukin vähättelee asiaa. Olen saanut tänään myös vähäm suhteellisuudentajua asiaan, esim tuo puhelinralli...onhan se 5 kertaa päivässä tosiaan aika paljon. Siihenkin vaan jotenkin tottui.
Hoito tapahtuu muualla (psykiatrinen avohoito esim.) ja isän tukeminen on eri juttu. Siitä toki on hyvä sopia sisarusten kesken miten toimitaan. Ap:n tapaus on tyypillinen esimerkki siitä, miten sairas isä pitää tytärtään henkisesti ja manipuloivasti otteessaan, itse luistaessaan omasta vastuustaan sairauden hoitamisessa ja hallinnassa.