Miten paljon läheisten "kuuluu" venyä sairaan omaisen takia?

Kait sinulla on oikeus suojella itseäsi ja lastasi. Eli vaikkapa vähentää isästäsi huolehtimista. Ajassa tai määrässä mitattuna. Sen verran, että se helpottaa itseäsi. Ja silti huolehtimista ei tarvitse kokonaan lopettaa.



Voisitko ohjata isääsi kolmannen sektorin palveluihin, jos koet, että yhteiskunnalta ei saa riittävästi apua. Ottaa yhteyttä esim. suomen mielenterveysseuraan. Paikkakunnallasi saattaa hyvin toimia paikallisosasto. Ja heillä voi usein olla tarjota tukea myös omaisille.





M

sinulle jaksamista vaikeaan tilanteeseesi!





t:3

Kaikille mielenterveysongelmaisille ja heidän omaisilleen pitäisi kyllä antaa urhoollisuusmitalli. Kuulostaa siltä ettei isäsi lääkitys oikein toimi? Mitä jos keräisitte perheestä rahaa ja veisitte hänet jollekin joka on erikostunut maanis-depressiivisiin. Oma kokemukseni on, että liian helposti tosiaan vaan lykätään lääkeresepti kouraan tosi heppoisilla perusteilla.

varsinkin sisarustesi kanssa asiasta. Kyllä se on heidänkin asiansa, vaikka asuisitkin lähinnä.

ja toki lapsen sairauden vuoksi on venyttävä enemmän kuin aikuisen.



Bipolaarinen häiriö saadaan monilla aika hyvään kuntoon, joten kannattaisi varmaan kääntyä lääkärin puoleen, varsinkin jos isäsi kuitenkin ottaa hoitoa vastaan. Kun diagnoosikin on saatu.



Mielellään itse varmaan kävisin ihmisen luona kuitenkin ilman omia lapsia.

mutta joku raja olisi hyvä olla siinä kuinka paljon autat ja kuuntelet häntä.

Minusta tarvitset tukea tilanteeseen itsellesi (kuuntelijaa). Jonkun suvun ulkopuolisen, esim. ammattiauttajan. Minusta ei ole oikein, että olet vanhimpana jäänyt huolehtimaan isästäsi yksin. Mutta tarvitset viisautta, kuinka ilmaista tilanteen ja tunteesi muulle lähisuvulle.



Minusta ikävä kyllä vaikuttaa siltä, että isäsi saa pidettyä sinua otteessaan tuolla itsemurha-uhkailulla. Ei ole sinun vastuullasi, mitä hän päättää omasta elämästään. Vaikka onkin sairas isä ja tunnet myötätuntoa häntä kohtaan, hän on viime kädessä itse itsestään vastuussa. Se sinun olisi hyvä ymmärtää ja käydä läpi tunnetasolla.



Voimahali tilanteen selvittämiseen!

Enkä osaa mitään neuvoja tietenkään antaa, mutta yhden näkökulman kuitenkin: muista että sinä et ole vastuussa isästäsi. Vaikka hän on sairas, hän määrää itse asioistaan ja tekemisistään. Tietenkin tunnet vastuuta ja haluat olla tukena, mutta mitä tahansa hän päättääkin tehdä, se ei ole sinun syysi.



Puhun sikäli kokemuksesta, että eräs sukulaiseni on tehnyt itsemurhan maanisdepressiivisyyden takia (kuolleisuushan on tässä taudissa suuri...) Väistämättä me kaikki mietimme tuolloin, mitä olisimme voineet tehdä toisin, mutta lopullinen ja ainoa mahdollinen päätelmä oli, että asia ei ollut meidän päätettävissämme. Tämä sukulainen oli lopettanut lääkkeet, siinä selvä syy tilanteen pahenemiseen, mutta siltikään edes hänen vaimonsa ei voinut tehdä mitään. Hän päätti toimia näin ja hänen elämänsä päättyi näin.



Toivottavasti sinun isäsi ei päädy itsemurhaan. Toivottavasti hän jaksaa nousta taas ja seuraava vaihe on helpompi. Jos masennuskaudet jatkuvat pitkään ja itsetuhoisia ajatuksia on jatkuvasti, voisi lääkityksen tarkistuskin olla paikallaan. Maanisdepressiivisyyshän on niitä parhaiten hoitoon reagoivia mielen sairauksia, koska sen aiheuttaa tunnettu aivojen kemiallinen häiriö.



Sinulla on raskas ja kiittämätön osa isäsi hoitajana. Olet todella urhea kun jaksat sitä työtä tehdä ja varmasti isäsikin sen kyllä ymmärtää. Jos et saa isääsi hakeutumaan uudelle lääkärille tai löydä hänelle muuta tukea, etsithän ainakin tukea itsellesi? Varmasti on olemassa vertaisryhmiä ja yhdistyksiä, joista löytyy kohtalotovereita ja käytännön neuvoja. Ne eivät ehkä helpota henkistä tuskaa, mutta antavat keinoja sen kestämiseen ja käsittelyyn.

Se oli ok ( joskaan ei hyvä siltikään) muutaman kuukauden, mutta nyt on taas kääntynyt rutkasti huonompaan. Kuuluu taudin kuvaan... sepä siinä onkin, kun homma kääntyilee, ja tasapainon uudelleen etsiminen on aina oma hommansa. Varsinkin, kun potilas itse on jo niin väsynyt siihen lääkekokeiluun ja todella haluton hakeutumaan taas lääkärille. Johan tätä on kestänyt ainakin kuusi vuotta. Sitten on vielä se älytön, mutta häntä jarruttava ilkiämiskysymys(??), jossa hän ajattelee ihmisten reaktoita jos tilanne pajastuu koko kylälle. Pelkää ns. hullun leimaa, jos vaikka joutuisi sairaalahoitoon :((

Taloudellinen tilanne isällä itselläänkin ihan konkurssin partaalla, kun ei jaksa/ymmärrä hoitaa asioitaan. Minunkin apuni siihen on vaan sillä tasolla, jossa normaalit laskut tulee edes hoidetuksi. Rahaa emme voi edes sisarusten kesken kerätä. itsekin olemme vielä opiskelijoita, minulla vielä yksin lapsi. Joten voitte kuvitalla, että rahaa riittää hädin tuskin omiin asoihin. Äiti erosi isästä vuosia sitten. Toisin anoen pelasti itsensä tuosta tilanteesta, mutta hyvä niin, koska muuten meillä ei olisi yhtään selväjärkistä vanhempaa!

sinä olet väsynyt ja se on ihan ymmärrettävää, mutta silti sinä et yritä päästä eroon sairaasta isästäsi, vaan hoidat velvollisuutesi ja vähän enemmänkin, kaikesta päätellen. Tiedäthän, että onnistut kyllä myös suojelemaan lastasi. Parasta suojelua on sjuuri se, että hän kasvaa tietäen, että vaikka maailmassa on phaoja ja surullisia asioita, on myös ihmisiä, jotka pitävät siunsta huolta silti. Että vaikka hänkin epäonnistuisi pahasti, sairastuisi jne, häntä rakastettaisiin silti. Se tieto voi vielä suojella häntä itseään masennukselta! Varsinkin se voi suojella häntä masennukselta siinä vaiheessa murrosikäänsä kun hän miettii sukuaan ja pelkää, käykö hänelle samoin kuin isoisälle. Sitähän hän tulee miettimään joka tapauksessa.

Sinä rakastat isääsi ja se väsyttää sinut. Sen toisen ketjun ap vain vihasi velvollisuuttaan.

Ja juuri siksi sinä kysyt tätä:

Mutta mitäs tapahtuisi, jos minäkin isän hylkäisin ja laittaisin vain silmäni kiinni?

Koska sinä et tekisi niin. Koska sinä tiedät, mitä tapahtuisi, eikä se olisi oikein.

Tämä ei tietysti tarkoita sitä, että sinun pitää koko vastuu isästäsi kantaa. Sisaresi ja muut sukulaisesi ovat vastuuttomia ääliöitä, kun jättävät sinut yksin.

Sinun tietojen perusteilla kuuluisit saada omaishoidon tukea. Isäsi tarvitsisi myös siivousapua, uskotunmiehen joka hoitaisi asioita. Ehkä myös jotain kuntoutuspalvelua. Mahdollisesti käyntiä sairaalassa hoitojaksolla jolloin saisit itse levätä. Tässä nopeasti ideoita....

Sinun tietojen perusteilla kuuluisit saada omaishoidon tukea. Isäsi tarvitsisi myös siivousapua, uskotunmiehen joka hoitaisi asioita. Ehkä myös jotain kuntoutuspalvelua. Mahdollisesti käyntiä sairaalassa hoitojaksolla jolloin saisit itse levätä. Tässä nopeasti ideoita....

Ja itse lisään vielä, että kunnan kotihoito on yksi taho, mihin ehdottomasti kannattaisi ottaa yhteys. Kotihoidon palveluthan on juuri sitä, että käydään asiakkaan luona hoitamassa hänen psyykkistä ja fyysistä hyvinvointiaan. Tätä kautta lääkitystäkin voitaisiin kenties rukata ja ammatti-ihmiset olisivat säännöllisesti seuraamassa vaikutuksia.

Muista huolehtia lapsesi ja omasta hyvinvoinnista! Ja vastuuta (jos mahdollista) kunnan kotihoitoa. Raha ei tässä kohtaa pitäisi olla ylitsepääsemätön este, sillä kh:n palvelut ovat tulosidonnaisia.

Tsemppiä ja jaksamista!

että kaikki vastuu kaikesta sysätään vain yhdelle sisarukselle. Tulee tietysti mieleen oma elämä, vaikka vielä vastuuasiat ovat olleet pikkujuttuja, mutta kauhulla odotan, että jos vanhempamme joskus tarvitsevat apua kotonaan, niin silloin on vastaava tilanne edessä täälläkin.



Mutta sinun tilanteessasi ajattelen samoin kuin sinä, että ei sinun kuuluisi kantaa vastuuta yksin. Vaikka onkin ymmärrettävää, että sinä lähimpänä asuvana saat joitakin käytännön asioita hoidettua tuhat kertaa näppärämmin kuin kauempana asuvat, niin eivät he sillä syyllä voi pestä käsiään kokonaan koko vastuusta. Kyllä kaukana asuvankin velvollisuus on matkustaa isän luo esim. kerran kuukaudessa, jolloin sinä saisit edes pienen hengähdyksen. Kyllähän sinäkin varmasti käytät isästä huolehtimiseen niin paljon aikaa kuukaudessa, että se vastaa sen kaukana asuvan käyntiinsä uhraamaa aikaa. Jos siis ihan matematiikkaa käytetään.



Mutta asiasta puhuminen sisarusten kanssa ei varmasti ole helppoa, jos he kerran eivät ole halukkaita keskustelemaan. Kirjeen kirjoittaminen voisi olla ratkaisu, jolloin tilanne ei niin herkästi paisuisi riidaksi. Ja toisaalta kirjettä ei voi jättää huomioimatta.



Ammattilaisen kanssa juttelua minäkin suosittelisin. Jonkun kanssa jutellessa voisitte yhdessä miettiä miten asian voisi ottaa puheeksi sisarusten kanssa. Jos kerran olet opiskelija, niin teillä on koululla varmasti terveydenhoitaja. Sitä kautta voisit saada apua omalle jaksamisellesi.



Ja nuo jonkun mainitsemat tukivinkit kunnalta kannatta kysellä tarkoin. Ja samalle asialle voi saada kahdelta eri luukulta eri vastaukset, joten ei kannata edes luovuttaa, vaikka joku sanoisikin, ettette voi saada omaishoidon tukea ja muita.

Vaikean kysymyksen esitit. Minunkin lähisuvussani on ja on ollut mielisairautta (aikuisia). Oma kokemus antaa erilaista perspektiiviä. Kukaan ei ole superihminen, eikä jaksa kaikkea. Itse ajoin itseni yhdessä vaiheessa ihan loppuun, uuvuksiin, ja lopulta minun oli laitettava stoppi pelastaakseni itseni ja lapseni.



Omaisyhdistyksissä on paljon fiksuja, saman kokeneita ihmisiä, jotka ovat sinnitelleet vuosikymmeniä vaikeissa tilanteissa. Sen mahdollistaa vain se, että huolehtii omasta jaksamisestaan. Minun mielestäni sinun ensisijainen vastuusi on huolehtia itsestäsi ja lapsistasi. Muut lähisuku tulee sen jälkeen.



Konkreettisena neuvona antaisin sen, että opettelet vetämään rajasi uudelleen. Esimerkiksi yksi puhelu päivässä on riittävä, viisi on kohtuutonta. Jo pelkästään tällaisella käytännön muutoksella saat itsellesi runsaasti lisää hengitystilaa. Voit yrittää selittää asian isällesi, mutta luultavasti hän mukautuu tilanteeseen vasta pakon edessä, ja jos et tosiaan vastaa kuin yhteen puheluun päivän aikana.



Sisarusten tekemisiin on vaikea vaikuttaa, mutta joskus käytännön muutokset ja teot auttavat paljon paremmin kuin puheet.



Missään tapauksessa et saa syyllistyä. Tai, yritä opetella siitä pois! Minun mielestäni nykytilanteen jatkaminen ei anna hyvää mallia lapsille. Miten he itse oppivat aikanaan asettamaan rajoja, jos evät näe sitä kotonaan? Minun mielestäni siinä on suuri vaara, että he itse ajautuvat aikanaan hyväksikäytettäviksi omissa ihmissuhteissaan.

toteaisin, että niin pahalta kuin se tuntuukin nyt, sinä et ole isäsi valinnoista vastuussa etkä myöskään valitettavasti voi niitä estää tapahtumasta.. eli jos hän itsensä aikoo tappaa hän sen tekee, huolimatta siitä, miten monta ateriaa sinä käyt siellä kokkaamassa. Ja toisaalta, se mitä kerroit hänen tämän hetkisestä elämästään, ei oikein kyllä kuullosta elämisen arvoiselta, eli joku muutoshan tuohon on tultava ja pian. Eli jonkun on jotain tehtävä.



Oman kokemukseni mukaan kyllä ne, jotka ko. hommaa uhoavat, eivät sitä tee, eli siinä mielessä epäilisin, että kyseessä on isäsi keino hankkia huomiosi itselleen. ikävää sinällään, mutta minkäs teet.



Ilmoita kunnan sosiaalitoimeen, että sinä et enää voi käydä isääsi paapomassa, ja hän ei pärjää yksikseen, eli kunta asettakoon hänet holhoukseen ja hoitakoon paikalle ateriapalvelun sekä kodinhoitajan. Jos ei onnistu, tee kantelu oikeusasiamiehelle.



Kun peruspalvelut on kunnossa, sinäkin voit keskittyä isäsi kanssa muhun olemiseen, eikös? Ja huonoa omaatuntoa on turha tuntea, se ei auta sinua eikä isääsi tipan tippaa.

Tottahan nuo ovat kaikki asiat: pitää asettaa rajat, huomionhakuisuus, syyslistäminen/syyllistyminen...ymmärrän ne kyllä, mutta en vain saa niitä käytäntöön. Kunnan apu on oikeasti onnetonta, ja ikävä kyllä-yrittäjän tuloilla se olisi kallista kuitenkin. heidän mielestään rahaa pitäisi olla, mutta kun ei ole,kun isä ei asioitaan hoida. Kannanotto on siis se, että hoitakaa asiat, niin pääsee hoitoon!!!! Melko yksin hän tilanteensa kanssa on, ja kuten jo mainitsin, mukana on myös tuo häveliäisyys hullunmaineesta ja haluttomuus hoitoon. Pakkohoitokriteeritkään ei täyty sinnepäinkään (kysytty on). Itsemurhalla uhkailu ei sitten ole riittävän vakavaa :(( Sentään tutut terveyskeskushoitajat antavat minun tilailla hänelle lääkärille edes soittoaikoja, jotta tilanne on edennyt edes vähän.Kuten sen, että hänellä ylipäätään on lääkitys. Mutta lääkärin vastaanotolle hän ei omalla kylälleen mene. Kerran sain juonittua lähetteen viereisen kaupungin psykiatrille, ja siellä homma olikin jonkin aikaa hoidossa. Mutta nyt sekin hoitosuhde vaatisi uuden lähetteen, että isä pääsisi edes jonkun puolueettoman ja tuntemattoman kanssa juttusille.

On tässä jos jonkinlaista väylää käytetty ja asioita selvittäessä puhelimessa roikuttu ja selitetty. Suurin ongelma on isän vastaanhangoitteleva asenne niihin: homma edistyy hitaasti, juonimalla, maanittelemalla tai sitten ei ollenkaan. Pakolla osastolle on viety vain kerran( pitkä unettomuus), mutta sielläkään ei pidetä kolmea päivää kauemmin, jollei pakkohoitokriteerit täyty. Ja kun ei täyty, isukki on kotona heti takaisin.

Rajojen veto on vaikeaa, ja sydäntä raastavaa. Isoin päätös rajoihin oli jo sekin, että muutimme jo vähän kauemmas. Välimatka teki hyvää joihinkin asioihin, koska nyt ei ole vaihtoehtoa käydä siellä päivittäin. Tuo puhelin kyllä vielä on asia, joka vaatii minulta luonteenlujuutta...

Itse alan ammattilaisena ja myöskin mielenterveyskuntoutujan lähiomaisena kerron sinulle, että sinun ja lapsesi hyvinvointi on tässä tärkeintä. Sinä et ole isäsi hoitaja, olet hänen tyttärensä. Psykiatrisen hoidon ottavat harteilleen alan ammattilaiset ja isälläsi kuuluisi olla psykiatrinen avohuollon kontakti psykiatrian poliklinikalle tietyin väliajoin, jossa hän voi käydä keskusteluhoidossa omalla hoitavalla työntekijällä. Toki eri asia on, jos isälläsi on ollut hoitokontakti, mutta hän ei ole pystynyt itse hoitoon sitoutumaan. Silloin pot. kirjoitetaan ulos. Uk tapahtuu myös silloin, kun pot. vointi kohenee. Mutta jos tilanne menee/mennyt huonompaan suuntaan, täytyy hakeutua joko sairaalahoitoon tai tk:n kautta lähetteellä uudestaan psykiatrian poliklinikalle.



Maallikot usein ajattelevat "että syötetään vain lääkkeitä", mutta esim. kaksisuuntaisen mielialahäiriön hoidon kulmakiviä on onnistunut lääkehoito, koska kyse on aivoissa solutasolla tapahtuvista reaktioista, joihin lääkehoito em. sairaudessa puree erittäin hyvin. Lääkehoito tepsii paljon paremmin kuin psykoterapia ja lääkitys on elämänpituinen juttu. Haasteellista lääkehoidon toteutumisessa on sopivan lääkkeen/annostuksen löytyminen ja tärkeimpänä haasteena potilaan sitoutuminen lääkehoitoonsa. Sairastaako isäsi I-tyypin vai II-tyypin bipolaari-tautia? Nimittäin jos sairastaa II-tyyppiä eli lievempää oireilua, niin tauti voi muuttua I-tyypiksi, jos jatkuvasti jättää lääkkeet syömättä tai pitää taukoja lääkityksessä.



Tämä sairaus on elämänpituinen sairaus ja isälläsi on itsellään suuri vastuu sen hallintaan saamisesta (lääkitykseen+hoitoon sitoutuminen). Sinä et sitä vastuuta voi ottaa harteillesi, etkä myöskään isäsi paapomista. Nyt laitat isällesi rajat eli omaan sairauteen liittyvät asiat (itsemurha-ajatukset, ahdistukset ja muut) isäsi juttelee ammattilaisen kanssa, yhtään tällaista puhelua päivässä et ala kuuntelemaan. Jos isäsi uhkailee itsemurhalla, kerrot, että vastuu/päätös elämästään ja viime kädessä sen päättämisestä on hänellä itsellään, ei sinulla. Jos isälläsi on hoitokontakti avohoitoon, soita sinne ja vaadi yhteispalaveria, jossa sinä olet mukana. Palaverissa kerrot tilanteen ja vaadit esim. mielenterveystiimin, kodinhoidon palveluita isällesi. Jos isälläsi ei ole hoitokontaktia avohoitoon ja vointi on huono (kertomasi mukaan on, koska itsemurha-ajatuksia, omaisen kuormittamista, elämänhallinta+ toimintakyky romahtanut), ehdota isällesi hoitojaksoa sairaalassa, tarjoudu saattamaan hänet sinne. Voit samalla itse kertoa tilanteen, jotta varmasti ottavat hänet hoitojaksolle. Jos isäsi ei hoitoon suostu, kerro, että hän on siinä tapauksessa itse vastuussa seuraamuksista. Vastuuta myös sisaruksesi asiassa, ota tiukka linja, vaikka tuntuisi kuinka vaikealle. Näissä asioissa tulee olla jämäkkä.



Sinulla on oma elämäsi elettävänäsi, älä uhraa sitä. Itsensä suojelu ja rajojen asettaminen ei tarkoita, ettet rakastaisi isääsi, päinvastoin.



Tsemppiä ja voimia ap.

niin henkisesti sairaita ei olla valmiita tukemaan loputomiin. Etuoikeus on rajattu "vakavampiin" sairauksiin kuten syöpä.



Epäilempä etten itse olisi poikkeus..

Kyllä syöpäsairas tukeutuu varmasti mieluummin erikoissairaanhoitoon kuin omaisten hoitoon ja psykiatrinen pot. voi paremmin ammattilaisten käsissä. Omaiset eivät voi hoitaa sairasta terveeksi. Tukeminen onkin toinen juttu. Toisaalta helppo kuuluttaa sivusta mielipiteitä, jos omaa kokemusta mielenterveyshäiriöisistä omaisista ei ole.

Viitsisitkö lukea vähän tarkempaan ennen, kuin louskutat suutasi.



"Epäilempä etten itse olisi poikkeus.."

eli kaikki te lapset hoidatte isäänne vuorotellen.