Masennus ja kaverit

Olisipa minulla samanhenkinen kaveri. Ei tarvitse jauhaa mitään negatiivista vaan olla vain. Tehdä yhdessä mitä milloinkin voimavarojen mukaisesti. 

Kukaan ei odottaisi mitään sosiaalisia suorituksia tai tekopirteyttä vaan saisi luonnostaan vaan yhdessä puuhailla, käydä yhdessä ulkona ja vaikka kaupungilla kahvilla. Ei tarvitse pelastaa mitään eikä ratkoa, olla vain. 

Et voi ottaa toisen tunteita tai paranemista vastuullesi. Ohjata voit avun piiriin ja kuunnella kyllä. Tämä ihminen on kumminkin toipuva niin pystyy jo vastavuoroisuuteen ym. 

Kuuntele itseäsi ja älä ryhdy pelastajaksi vaan ystäväksi. Tsemppiä. 

Vierailija kirjoitti:

Olisipa minulla samanhenkinen kaveri. Ei tarvitse jauhaa mitään negatiivista vaan olla vain. Tehdä yhdessä mitä milloinkin voimavarojen mukaisesti. 

Kukaan ei odottaisi mitään sosiaalisia suorituksia tai tekopirteyttä vaan saisi luonnostaan vaan yhdessä puuhailla, käydä yhdessä ulkona ja vaikka kaupungilla kahvilla. Ei tarvitse pelastaa mitään eikä ratkoa, olla vain. 

En halua tulla väärinymmärrytykseksi, mutta tietenkin olen kiitollinen että joku kaveri on. Koen vain asiasti huonoa omatuntoa koska olen avautunut asioistani hänelle, mutta en tiedä mitä tuon hänelle. Hänellä on isot tukiverkot ympärillä (kavereita useampi). Koen olevani taakka ja sitten jos minulle jotain sattuisi niin ylimääräistä stressiä ja huolta voisi tulla.

ap

Olen ollut koko ikäni enemmän tai vähemmän masentunut ja tunnistan tuon taakka-ajattelun. Olen siitä kiitollisessa asemassa, että minulla on kavereita ja upea kumppani. En voi kuitenkaan sille mitään, että tasaisin väliajoin ajatukseni alkavat junnaamaan tuossa ajatuksessa, että olen vain taakka heille ja olisiko heille parempi elää ilman minua?

Ei tässä auta muu kuin yrittää pitää mielessä, että itse on paljon muutakin kuin masennus. Se on osa minua, mutta ei kaikki. Ja ymmärtää, että nuo taakka-ajatukset tulevat siitä masennuksen romuttamasta itsetunnosta.

Hoida itsesi kuntoon ystäviesi kanssa ja etsi sen jälkeen uusia kavereita. 

Vierailija kirjoitti:

Olen ollut koko ikäni enemmän tai vähemmän masentunut ja tunnistan tuon taakka-ajattelun. Olen siitä kiitollisessa asemassa, että minulla on kavereita ja upea kumppani. En voi kuitenkaan sille mitään, että tasaisin väliajoin ajatukseni alkavat junnaamaan tuossa ajatuksessa, että olen vain taakka heille ja olisiko heille parempi elää ilman minua?

Ei tässä auta muu kuin yrittää pitää mielessä, että itse on paljon muutakin kuin masennus. Se on osa minua, mutta ei kaikki. Ja ymmärtää, että nuo taakka-ajatukset tulevat siitä masennuksen romuttamasta itsetunnosta.

Tavattiin tämän kaverin kanssa yhteisessä harrastuksessa. Tiedetään toisistamme jo jonkin verran, mutta aika paljon olen avautunut omista ajatuksistani ja haasteistani. Kyseisen kaverin menneisyys on todella synkkä, mutta hyvästi lähtenyt kuntoutumaan. Hänellä on tosiaan aika iso tukiverkko puolisosta useampaa kaveriin, eli en todellakaan ainut kaveri ole. Kuitenkin koen että en tuo "pöytään" niin sanotusti oikein mitään.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen ollut koko ikäni enemmän tai vähemmän masentunut ja tunnistan tuon taakka-ajattelun. Olen siitä kiitollisessa asemassa, että minulla on kavereita ja upea kumppani. En voi kuitenkaan sille mitään, että tasaisin väliajoin ajatukseni alkavat junnaamaan tuossa ajatuksessa, että olen vain taakka heille ja olisiko heille parempi elää ilman minua?

Ei tässä auta muu kuin yrittää pitää mielessä, että itse on paljon muutakin kuin masennus. Se on osa minua, mutta ei kaikki. Ja ymmärtää, että nuo taakka-ajatukset tulevat siitä masennuksen romuttamasta itsetunnosta.

 

Tavattiin tämän kaverin kanssa yhteisessä harrastuksessa. Tiedetään toisistamme jo jonkin verran, mutta aika paljon olen avautunut omista ajatuksistani ja haasteistani. Kyseisen kaverin menneisyys on todella synkkä, mutta hyvästi lähtenyt kuntoutumaan. Hänellä on tosiaan aika iso tukiverkko

Jotenkin se vaan pitäisi pystyä antamaan sen kaverin päätettäväksi, että tuotko sinä hänen mielestään pöytään jotain vai et. Kerta hänellä on laajat verkostot, voisi kuvitella ettei hän väkisin kaveeraa kanssasi, kun muitakaan ei ole, vaan ihan halusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen ollut koko ikäni enemmän tai vähemmän masentunut ja tunnistan tuon taakka-ajattelun. Olen siitä kiitollisessa asemassa, että minulla on kavereita ja upea kumppani. En voi kuitenkaan sille mitään, että tasaisin väliajoin ajatukseni alkavat junnaamaan tuossa ajatuksessa, että olen vain taakka heille ja olisiko heille parempi elää ilman minua?

Ei tässä auta muu kuin yrittää pitää mielessä, että itse on paljon muutakin kuin masennus. Se on osa minua, mutta ei kaikki. Ja ymmärtää, että nuo taakka-ajatukset tulevat siitä masennuksen romuttamasta itsetunnosta.

 

Tavattiin tämän kaverin kanssa yhteisessä harrastuksessa. Tiedetään toisistamme jo jonkin verran, mutta aika paljon olen avautunut omista ajatuksistani ja haasteistani. Kyseisen kaverin menneisyys on todella synkkä, mutta hyvästi lähtenyt kun

Kun hän on käytännössä ainoa kaverini asuinpaikassani. Olen käynyt muutaman kerran hänen luona kylässään ja useamman kerran yhteisessä harrastuksessa. Kuitenkin tämä harrastus ei ihan niin paljon itseä kiinnosta, niin ehkä sitä vähemmän. Kuitenkin olen tekemisissä hänen puolisonsa kanssa myös, jonka kanssa käydään sitten ihan vain kuntosalilla. Haluaisin ehkä useammin käydä heillä kylässä ja jutustella, mutta en kehtaa kuitenkaan tuppautua vain väkisin.

Toisaalta pelkään että etäännymme, mutta en tiedä olisiko sitten järkevämpää kummankin kannalta. Kun mietin just tuota että en taida tuoda itse mitään "pöytään" ns.

ap