Miten olette saaneet aikuisena kavereita?

Töistä, harrastuksista, kavereiden kautta, yhden naapurin kanssa ystävystyin aikoinaan lenkkisaunassa. Esim. Töissä huomaa aika nopeasti kenen kanssa tulee niin hyvien juttuun, että työkaveruus voi jalostua ystävyydeksi myös työpaikan ulkopuolella. Harrastuksissa olen käynyt vuosikaudet samassa jumpassa, jossa käy samat tyypit ja siellä vaan olen alkanut jutella muiden kanssa ja pikkuhiljaa ystävystynyt. 

Käytännössä se menee niin, että kun tapaa jossain, ja alkaa jonkun tietyn ihmisen kanssa juttelemaan enemmän ja enemmän, ja kun tuntuu että jutut ja luonteet sopii, alkaa tuntua että ollaan kavereita ja jopa ystäviä. Mulla on ystäviä tullut parista naapurista kun asuttiin samassa rivitalossa, sitten yksi oli samassa porukassa kun oltiin yhden työpaikan perehdytystilaisuudessa, hän ei jäänyt sinne töihin, mutta koska asui lähellä, laittoi joskus viestiä ja koska meillä oli yhteinen mielenkiinnon kohde, alettiin kaveerata. Sitten pari ystävää on tullut niin että olimme samassa johtokunnassa luottamustoimessa ja joskus sitten kokouksen jälkeen juteltiin jne. Pari entistä työkaveria on myös jäänyt ystäväksi, ja aina joskus pidetään yhteyksiä. Mulla on suurin osa ystävistä sellaisia ettei pidetä säännöllisesti yhteyttä vaikka asuttaisiin samalla paikkakunnallakin, mutta ei se haittaa, juttu jatkuu aina siitä mihin viimeksi jäi. Kaikilla on omat kiireiset elämänsä ja suurimman osan kanssa nähdään facessa sitten toisen postaukset niin pysyy vähän kärryillä. On aikakausia jolloin jonkun kanssa ollaan enemmän tekemisissä.

Puppailin julkisesti ja heti tuli monta kaveria! 🥸🤠👌

Olen 50 v enkä ole aikuisiällä löytänyt yhtään ystävää enkä kaveria. En, vaikka oli yli 15 vuotta koirakin, harrastin sen kanssa jne. Työpaikka on hyvin miesvaltainen, eikä niistä insinörttipojista oikein mulle kaveria ole, lähinnä aina vieroksuvat esim. yksin käyn lounailla kun pojilla on omat lounasporukkansa. Eipä tuo minua haittaa, ei meillä tosiaan taitaisi olla yhteistä juteltavaakaan. Naisten kanssa taas en oikein myös löydä yhteistä säveltä, kun moni haluaisi jutella esim. lapsista jaa perhejutuista, ja minä olen lapseton vanhapiika. Enkä muutenkaan tykkää jutella toisista ihmisistä vaan enemmän asioista. Muutin Helsinkiin työn perässä 14 vuotta sitten, ja yhtään kaveria tai ystävää mulla ei täältä ole. Mutta toisaalta enpä enää niin kovasti kaipaakaan, tässä iässä sitä osaa olla jo yksinkin ja nettikaverit riittää.

Mä en ole saanut koskaan yhtään.  Mä jopa kävin tutkituttamassa, olisinko autisti, koska alkoi tuntua että pakkohan minussa on olla jotain vikaa, kun joka paikassa ihmiset ikään kuin vieroksuu minua. Koulussakin jo kiusattiin koko ala- ja yläaste, eikä yhtään kaveria tai ystävää ole ollut koko elämän aikana, ellei omaa veljeä ja paria nuoruuden seurustelukumppania lasketa. 

Mutta eipä tullut sitten kuitenkaan autistidiagnoosiakaan selitykseksi. Olen sitten vaan jotenkin muuten outo. Joskus lohduttelen itseäni uskottelemalla itselleni, että ongelma johtuu korkeasta älykkyysosamäärästäni ja sen tuomista kommunikaatio-ongelmista tavisten kanssa. Mutta en minä siihen itsekään usko. Niinhän niitä on huippuälykkäitäkin joilla ei ole ongelmia sosiaalisissa suhteissa, on puolisot ja perheet jne. Minä olen vaan jäänyt totaalisen yksin.

Vierailija kirjoitti:

Työkaverit ja 1 naapurikin jäi ystäviksi.Olivat lämmintä, puheliasta porukkaa. Opettelin tanskan kielen, niin tässä arvostivat minua kovasti. Heissä on joku vaikeasti kuvailtava välittömyys ja onnellisuus, mikä tuntuu puuttuvan tyystin meiltä ylivakavilta synkistelijöiltä. (Anteeksi, että sanoin tämän ääneen.) En tätä osannut aiemmin nähdä, mutta 6 Tanskan vuotta teki uuden perpektiivin suomalaisuuden havainnointiin.

Suomessa ihmiset ovat ärsyttävissä määrin suupielet alaspäin. Muutenkin sellaista jäykkää mielensäpahoittaja zombi porukkaa. Kaupungilla liikkuessa huomaan usein hymyileväni jollekin mielessä olevalle jutulle. Ympärille vilkaisessa on vaan niitä mököttäjiä. Nuorisossa näkee sentään hymyä.

Vierailija kirjoitti:

Mä en ole saanut koskaan yhtään.  Mä jopa kävin tutkituttamassa, olisinko autisti, koska alkoi tuntua että pakkohan minussa on olla jotain vikaa, kun joka paikassa ihmiset ikään kuin vieroksuu minua. Koulussakin jo kiusattiin koko ala- ja yläaste, eikä yhtään kaveria tai ystävää ole ollut koko elämän aikana, ellei omaa veljeä ja paria nuoruuden seurustelukumppania lasketa. 

Mutta eipä tullut sitten kuitenkaan autistidiagnoosiakaan selitykseksi. Olen sitten vaan jotenkin muuten outo. Joskus lohduttelen itseäni uskottelemalla itselleni, että ongelma johtuu korkeasta älykkyysosamäärästäni ja sen tuomista kommunikaatio-ongelmista tavisten kanssa. Mutta en minä siihen itsekään usko. Niinhän niitä on huippuälykkäitäkin joilla ei ole ongelmia sosiaalisissa suhteissa, on puolisot ja perheet jne. Minä olen vaan jäänyt totaalisen yksin.

Tutkittiinko kunnollisten ammattilaisten toimesta? Youtubesta löytyy paljon kirjolla olevien kokemuksia. Kannattaa katsella ja verrata. Kirjo näyttäytyy niin monella eri näköisellä tavalla. Jonkinlainen outous on hyvä syy perehtyä tarkemmin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Työkaverit ja 1 naapurikin jäi ystäviksi.Olivat lämmintä, puheliasta porukkaa. Opettelin tanskan kielen, niin tässä arvostivat minua kovasti. Heissä on joku vaikeasti kuvailtava välittömyys ja onnellisuus, mikä tuntuu puuttuvan tyystin meiltä ylivakavilta synkistelijöiltä. (Anteeksi, että sanoin tämän ääneen.) En tätä osannut aiemmin nähdä, mutta 6 Tanskan vuotta teki uuden perpektiivin suomalaisuuden havainnointiin.

Suomessa ihmiset ovat ärsyttävissä määrin suupielet alaspäin. Muutenkin sellaista jäykkää mielensäpahoittaja zombi porukkaa. Kaupungilla liikkuessa huomaan usein hymyileväni jollekin mielessä olevalle jutulle. Ympärille vilkaisessa on vaan niitä mököttäjiä. Nuorisossa näkee sentään hymyä.

Nuoret ne vasta ahdistuneita on. Vanhemmat ihmiset voivat olla rennompia, kun eivät enää ota itseään liian vakavasti.

Olen 35 ja olen jotenkin ihan varma että en saa Suomessa enää kavereita. Täällä ei vaan tapahdu sellaista ja ei ole todennäköistä että löytyisi kaveri niistä harvoista jotka on avoimia uusille kaveruksille koska olen vähän massasta poikkeava luonne. Ulkomailla olen saanut kavereita kyllä. Meidän kulttuuri on etäinen ja kylmä.

Minulla ei juuri ollut ystäviä lapsenakaan, ja nyt aikuisena niiden saaminen on vielä vaikeampaa. Työpaikoilla olen tutustunut kaikkiin jotka jonkinlaisia ystäviä tai tuttavia ovat. Yksinäinen olen ja olen aina ollut.

En ole onnistunut saamaan :( kavereita viimeksi koulussa kun olin 18 v. Ikää nyt 36 v eli puolet elämästä menty nyt täysin yksin ilman kavereita

"Lapsenahan voi vaan pyytää toista leikkimään, mutta miten nämä jutut aikuisena menee?"

Hyvin pitkälle samalla tavalla. Leikitään yhdessä. Leikkejä on jopa paljon suurempi valikoima kuin lapsena.

Vierailija kirjoitti:

"Lapsenahan voi vaan pyytää toista leikkimään, mutta miten nämä jutut aikuisena menee?"

Hyvin pitkälle samalla tavalla. Leikitään yhdessä. Leikkejä on jopa paljon suurempi valikoima kuin lapsena.

Onko näin? Minusta tuntuu että on jotenkin sopimatonta ehdottaa aikuisena toiselle jotain yhteistä tekemistä, tällainen kokemus itsellä. Muut ovat vaivautuneita ja suhteet säilyvät tuttavuuden tasolla. Jos on joku tuttu, josta pitää ja jonka kanssa (ainakin omasta mielestä) jutut natsaavat ja tuntuu että voisi vaikka nähdä tätä ihmistä useammin kuin mitä olosuhteet tuo yhteen, niin turha luulla että sellaista saisi toteutumaan. Ehkä minussa sitten on joku vika, jota en vaan tajua ja ihmiset haluavat olla vaan tuttuja.

Vierailija kirjoitti:

Töistä, koirapuistosta ja nettipeleistä. Joka paikassa ihan samalla kaavalla: Juttelemalla ja tutustumalla hiljalleen. Siitä on sitten muuttunut joidenkin kanssa kaveruudeksi. 

Tapaatteko myös noiden paikkojen ulkopuolella? Viestittelettekö vapaa-ajalla?

En ole saanut kavereita oikein koskaan. Olen erakkoluonne. Mun perhe riittää

m42

Urheilukatsomosta.