Lue keskustelun säännöt.
Onko tavallista, että lapsi itse määrittää tällaista?
23.01.2025 |
Olen lapsesta asti ajatellut, että minulla ei oikeastaan koskaan ole ollut isää. Kotona asui käytännössä tuntematon, käytökseltään arvaamaton, ongelmainen ihminen johon ei ollut oikeastaan mitään tunnesidettä. Hän ei itse tehnyt koskaan mitään ollakseen isä, joten aloin jo alle kouluikäisenä ajatella ettei minulla ole isää. Ei mitään samanlaista, kuin millaista on esimerkiksi suhde äitiin.
En lapsena tajunnut sitä, mutta myöhemmin kyllä, kun muut ihmiset ovat ihmetelleen asiaa. Mietinkin siis, että onko miten tavallista, että lapsi alkaa itse ajatella olevansa isätön, jos hän on sitä myös käytännössä?
Kommentit (40)
Mulla oli myös ongelmallinen isäsuhde, isä oli joskus pienempänä lapsena (n.4-5v) vielä läsnä, käytiin yhdessä sunnuntaisin retkellä yms. Myöhemmin hän alkoholisoitui ja menetti työpaikkansa. Käytännössä silloin katosi myös suhde meihin lapsiin. Isä saattoi olla viikonkin enemmän tai vähemmän kännissä kotona, joskus jopa niin että äiti joutui soittamaan poliisit, kun vanhimmalla veljellä paloi käpy touhuun ja meinasi pistää kunnolla ukkoa turpaan. Poliisit hakivat sitten isän yöksi putkaan, seuraavana päivänä sama meno jatkuo. Jälkikäteen ihmettelen miksi eivät mitään lasua tehneet, mutta kai ajat olivat 20v sitten erilaiset.
Toivoin aina että vanhempani olisivat eronneet, mutta äiti oli vielä sitä ikäluokkaa että lasten vuoksi pysytään yhdessä. Koulussa kerroin kuitenkin kaikille että minulla ei ole isää, jopa joskus johonkin koulutehtävään kirjoitin että isä on kuollut. Minulla oli lapsena vilkas mielikuvitus ja se varmaan osin suojelikin minua siltä etten myöhemmin kehittänyt asiasta mitään mt ongelmia tai traumoja.
Kun isä n.10v sitten kuoli, tunsin lähinnä helpotusta sekä itseni että äidin puolesta. Hautajaisissa en kyennyt itkemään, koin lähinnä kiusaantuneisuutta..Kaipa olin jo ala-asteells tuohon isättömyyteen niin tottunut. Kovin vieraaksi hän minulle jäi, loppuun saakka.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eli vastauksena kysymykseen, sanoisin että ei ehkä normaalia mutta yleisempää kun luullaan
-22
Vierailija kirjoitti:
Mulla oli myös ongelmallinen isäsuhde, isä oli joskus pienempänä lapsena (n.4-5v) vielä läsnä, käytiin yhdessä sunnuntaisin retkellä yms. Myöhemmin hän alkoholisoitui ja menetti työpaikkansa. Käytännössä silloin katosi myös suhde meihin lapsiin. Isä saattoi olla viikonkin enemmän tai vähemmän kännissä kotona, joskus jopa niin että äiti joutui soittamaan poliisit, kun vanhimmalla veljellä paloi käpy touhuun ja meinasi pistää kunnolla ukkoa turpaan. Poliisit hakivat sitten isän yöksi putkaan, seuraavana päivänä sama meno jatkuo. Jälkikäteen ihmettelen miksi eivät mitään lasua tehneet, mutta kai ajat olivat 20v sitten erilaiset.
Toivoin aina että vanhempani olisivat eronneet, mutta äiti oli vielä sitä ikäluokkaa että lasten vuoksi pysytään yhdessä. Koulussa kerroin kuitenkin kaikille että minulla ei ole isää, jopa joskus johonkin koulutehtävään kirjoitin että isä on kuollut. Minulla oli lapsena vilkas mielikuvitus ja s
Tuo ajatus että lasten takia pitäisi pysyä yhdessä lapsen jotenkin niin... turhaa.
Ihan kuin kotona olisi kaikki hyvin vain sillä että vanhemmat on yhdessä, hälläväliä mitä kotona oikeasti tapahtuu.
Kyllähän lapsikin tajuaa jos siitä ei pidetä.
Kamalaa, jotenkin sitä ei tajuakaan missä oloissa jotkut lapset elää. Omassa lapsuudessani yhden koulukaveri perhe oli varmaan juuri tuollainen, hänen isänsä tunnettiin aggressiivisena, lyhytpinnaisena ja ilkeänä ihmisenä ja koulukaveri selkeästi pelkäsi mennä kotiin. Ei koskaan puhunut isästään eikä oikeastaan edes sanonut sitä sanaa, isä.
Meidän luokalla oli myös yksi tyttö joka oli menettänyt molemmat vanhempansa ja asui isovanhempiensa kanssa. Hän oli katkera siitä että vanhempansa oli kuolleet, mutta jos vertaa tuohon toiseen luokkakaveriin, niin todennäköisesti hänell oli hyvin tavallinen elämä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija
Tuo ajatus että lasten takia pitäisi pysyä yhdessä lapsen jotenkin niin... turhaa.
Ihan kuin kotona olisi kaikki hyvin vain sillä että vanhemmat on yhdessä, hälläväliä mitä kotona oikeasti tapahtuu.
Kyllä. Myös äitiin välit jäivät tämän vuoksi etäiseksi pitkäksi aikaa. Vasta omat lapset saatuani välit ovat lähentyneet uudelleen, kun olen itse äitinä osannut ymmärtää hänen ratkaisujaan, vaikka en niitä itse samoin tekisikään. Uskon että hänkin loppujen lopuksi halusi parasta lapsilleen. Itse en ikinä jäisi suhteeseen, jossa isän suhde lapsiinsa on noin vahingollinen.
Vierailija kirjoitti:
Kamalaa, jotenkin sitä ei tajuakaan missä oloissa jotkut lapset elää. Omassa lapsuudessani yhden koulukaveri perhe oli varmaan juuri tuollainen, hänen isänsä tunnettiin aggressiivisena, lyhytpinnaisena ja ilkeänä ihmisenä ja koulukaveri selkeästi pelkäsi mennä kotiin. Ei koskaan puhunut isästään eikä oikeastaan edes sanonut sitä sanaa, isä.
Meidän luokalla oli myös yksi tyttö joka oli menettänyt molemmat vanhempansa ja asui isovanhempiensa kanssa. Hän oli katkera siitä että vanhempansa oli kuolleet, mutta jos vertaa tuohon toiseen luokkakaveriin, niin todennäköisesti hänell oli hyvin tavallinen elämä.
Hahah, tuollaisia jotkut lastensuojelun kanssa tekemisiin joutuneet on. Sossu sijoittaa ja kustantaasekä valvoo heidän elämää ja sitten luulevat, että muilla on ihan täydellistä elämää kun sattuvat asumaan biologisten vanhempiensa kanssa. Eivät itse tajua miten etuoikeutettu ovat. Ei noista pelleistä kannata välittää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä en oikein tunne vanhempiani ihmisinä, koska ne on koko ajan ihan erilaisia eikä ikinä tiedä mikä reaktio tulee mihinkin. Voi tulla eri reaktio johonkin johon on 100 ekaa kertaa reagoitu toisin. Tämä oli lapsena erityisen sekavaa.
Minunkin isäni odotti minulta aikuisen käytöstä ja ymmärrystä, ja saattoi pitää päiväkausia mykkäkoulua. Sain mukavaa kohtelua vain silloin kun hän oli erityisen vihainen äidille ja halusi kääntää minut äitiä vastaan, mitä hän aivan onnistuneesti tekikin. Näin myöhemmin näen hyvin selvästi, että hän mustasukkaisesti kilpaili äitini huomiosta, ja nyt kun isä on vanhuuttaan sairastunut muistisairauteen, hän käyttäytyy oikein korostetusti kuin mustasukkainen lapsi. koettaen sulkea minua pois äidin luota kun käyn vierailulla.
Kaikesta tästä huolimatta ihailin lapsena isääni, hän oli minusta maailman viisain, pisin ja kaikin puolin täydellinen isä. Kai kaipasin niin hänen hyväksyntäänsä. Todellisuudessa isä ei vaikuta koskaan olleen mielenterveydeltään normaali.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap:n alkuperäiseen kysymykseen: isätön voi olla tai voi kokea itsensä hyvin monella tavalla.
Eräs ystäväni asui ydinperheessä. Äitiin oli läheinen suhde mutta isä oli etäinen. Fyysisesti sairas ja lähinnä linnoittautunut huoneeseensa. Ei siis paha, mutta aivan erillään muusta perheestä.
Vierailija kirjoitti:
Ap:n alkuperäiseen kysymykseen: isätön voi olla tai voi kokea itsensä hyvin monella tavalla.
Eräs ystäväni asui ydinperheessä. Äitiin oli läheinen suhde mutta isä oli etäinen. Fyysisesti sairas ja lähinnä linnoittautunut huoneeseensa. Ei siis paha, mutta aivan erillään muusta perheestä.
Onhan tuo nyt aika paha tilanne jos toinen vanhempi elää linnoittautuneena huoneeseen. Luo tunnelman että perhe ei kiinnosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap:n alkuperäiseen kysymykseen: isätön voi olla tai voi kokea itsensä hyvin monella tavalla.
Eräs ystäväni asui ydinperheessä. Äitiin oli läheinen suhde mutta isä oli etäinen. Fyysisesti sairas ja lähinnä linnoittautunut huoneeseensa. Ei siis paha, mutta aivan erillään muusta perheestä.
Onhan tuo nyt aika paha tilanne jos toinen vanhempi elää linnoittautuneena huoneeseen. Luo tunnelman että perhe ei kiinnosta.
Ei ole isätön jos isä on toisessa huoneessa
Voidaanko puhua isättömyydestä jos isä on kuitenkin ollut elossa? En tiedä. Tämä voi olla arka paikka niille joilta isä on oikeasti kuollut. Ehkä voisit sanoa että sinulla ei ollut hyvät välit isään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kamalaa, jotenkin sitä ei tajuakaan missä oloissa jotkut lapset elää. Omassa lapsuudessani yhden koulukaveri perhe oli varmaan juuri tuollainen, hänen isänsä tunnettiin aggressiivisena, lyhytpinnaisena ja ilkeänä ihmisenä ja koulukaveri selkeästi pelkäsi mennä kotiin. Ei koskaan puhunut isästään eikä oikeastaan edes sanonut sitä sanaa, isä.
Meidän luokalla oli myös yksi tyttö joka oli menettänyt molemmat vanhempansa ja asui isovanhempiensa kanssa. Hän oli katkera siitä että vanhempansa oli kuolleet, mutta jos vertaa tuohon toiseen luokkakaveriin, niin todennäköisesti hänell oli hyvin tavallinen elämä.
Niinpä niin. En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä jotka kuvittelee jonkun elämän olevan tietynlaista vain yhden tapahtuman perusteella. Niin kurjaa kuin orvoksi jääminen onkin niin kyllä sillä orvoksi jääneelläkin voi olla muuten kaikin puolin hyvä ja turvallinen lapsuus. Toisaalta ydinperheessä asuminen ei takaa hyvää eikä turvallista lapsuutta. Olosuhteet on ne mitkä merkitsee kaikista eniten. Orvoksi jäänyt voi elää tylsäntasaista peruselämää vaikka isovanhempien luona.
Ootko kirjoittanut tästä ennenkin tänne? Muistan samanlaisen tarinan täältä.
Minullakin oli tuollainen isä, mutten koskaan ajatellut, että minulla ei olisi isää. Ehkä se johtuu siitä, että äitikin oli melkein samanlainen. Eli sain johdonmukaisen kuvan; isä ja äiti on tällaisia ja se on normaalia. Äiti ei tosin ollut arvaamaton kuten isä, vaan hyvin tasainen, joka ei ilmaissut mitään tunteita. Jäi tuntemattomaksi minulle samoin kuin isäkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kamalaa, jotenkin sitä ei tajuakaan missä oloissa jotkut lapset elää. Omassa lapsuudessani yhden koulukaveri perhe oli varmaan juuri tuollainen, hänen isänsä tunnettiin aggressiivisena, lyhytpinnaisena ja ilkeänä ihmisenä ja koulukaveri selkeästi pelkäsi mennä kotiin. Ei koskaan puhunut isästään eikä oikeastaan edes sanonut sitä sanaa, isä.
Meidän luokalla oli myös yksi tyttö joka oli menettänyt molemmat vanhempansa ja asui isovanhempiensa kanssa. Hän oli katkera siitä että vanhempansa oli kuolleet, mutta jos vertaa tuohon toiseen luokkakaveriin, niin todennäköisesti hänell oli hyvin tavallinen elämä.
Niinpä niin. En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä jotka kuvittelee jonkun elämän olevan tietynlaista vain yhden tapahtuman perusteella. Niin kurjaa kuin orvoksi jääminen onkin niin kyllä sillä orvoksi jääneelläkin voi olla muuten kaikin puolin hyvä ja turvall
Orvoksi jääminen on aina pahempaa kjins e kun joku ei vaan tule toimeen isänsä kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Voidaanko puhua isättömyydestä jos isä on kuitenkin ollut elossa? En tiedä. Tämä voi olla arka paikka niille joilta isä on oikeasti kuollut. Ehkä voisit sanoa että sinulla ei ollut hyvät välit isään.
Millä tavalla se olisi pois niiltä joiden isä on kuollut? Ei se heidän isejään tuo takaisin ettei joku toinen voisi olla isätön jollain toisella tavalla.
Tunnen yhden joka katsoo olevansa isätön, koska isä ei ole ollut millään tavalla oikeasti mukana hänen elämässä.
En mä ainakaan kokisi olevani isätön jos isäni olisi kuollut.