Lue keskustelun säännöt.
mä olen tosi väsynyt tähän avioliittoon...
02.03.2007 |
Mies uhkasi vuoden alussa jättää minut. Menin siitä jotenkin ihan paniikkiin, koska koko juttu tuli minulle yllätyksenä -- siis miehen " pahoinvointi" . Itse olin pyytänyt toista vuotta miestäni lähtemään pariterapiaan, mutta ei ollut suostunut. Suhteessamme on monet asiat pielessä.
Mies ei vieläkään suostu pariterapiaan. Lisäksi hän kohtelee minua hyvin epäkunnioittavasti, sanoin ja teoin. Erityisesti nyt tuon uhkauksensa jälkeen, vaikka väittää nyt, että kaikki on hyvin eikä aio lähteä.
Viikottain hän kuitenkin motkottaa minulle milloin mistäkin kotityöstä, mikä jää mukamas tehtyä huonosti (teen ihan hirveästi kotitöitä ja mieheni ei käytännössä mitään, joskus imuroi 10 min). Olen yrittänyt aina ottaa näitä uusia kotitöitä (esim. hanojen kiillotus, papereiden mapitus, lauteiden pesu, auton huolto yms.) omiksi töikseni, koska jotenkin mieheni saa minut kuitenkin syyllistymään siitä, etten tee tarpeeksi.
Mutta nyt olen huomannut, että nämä uudet työt eivät mitenkään vähene vaan hän lisää niitä jatkuvasti. Minulle. Itse sitten eilen illalla pyysin, että jos hän kävisi laittamassa auton lämmityksen aamua varten päälle (autolle matkaa kotiovelta n. 20 metriä). Sai ihan hirveän raivarin minulle ja sätti että " Älä nyt taas aloita noita juttuja!" .
Olen todella kyllästynyt siihen, että itse yritän ja yritän ja yritän, mutta mieheni ei. Ja hänen epäkunnioittavaan tapaansa puhua minulle ja kohdella minua.
Kiitos, että sain purkautua.
Kommentit (34)
21, minustakin tuntuu, että mieheni käyttää hyväkseen haluani pysyä tässä liitossa. Ja pelottelee minua tuolla eroamisella (vaikka nyt osittain kaduttaa, etten antanut hänen lähteä). Mielestäni on ikävää, että elämänkumppanini ylipäänsä " käyttää hyväkseen" tunnetilojani ja mielestäni hyviä aikomuksiani pysyä yhdessä vaikeuksista huolimatta. Toivoisin kumppaniltani tukea elämääni ja arkeen, en heikkouksieni hyväksi käyttämistä omien itsekkäiden taipumusten toteuttamiseen.
Olen kovin surullinen, etten ymmärtänyt mieheni luonnetta ennen naimisiinmenoa ja lasten hankkimista. Miten olinkaan niin sokea?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lastesikin vuoksi, jos et itseäsi yhtään arvostakaan, eroa, lähde, ota lapset mukaan.
Ymmärrän pointtisi ja toivoisin, että voisin tehdä noin. Ehkä voisinkin, en osaa sanoa.
Mutta kotiäitinä minun on pakko ylläpitää ainakin tiettyä siisteystasoa jo lapsienkin takia. Pyykit on pestävä, ruoat laitettava ja tiskit tiskattava. Ja mieheni kutsuu usein vieraita ja minulle on kunnia-asia, että olisi siistiä. Onko se ihan hullua? Minua hävettää hurjasti -- ehkä koska mieheni aina moittii kotitöitteni tekemistä -- jos kotona on suuresti epäjärjestystä.
Vierailija:
olen uskovainen
Ja avioero on uskontoni mukaisesti syntiä.Minusta vain tuntuu, että jos olisin jollain tavalla parempi niin mieheni kohtelisi minua paremmin.
Jos ajattelet ja haluat elää tuolla tavalla miehesi kynnysmattona niin mitä sitten valitat? Ei kenenkään kuulu elää toisen kautta ja vain miellyttääkseen toista.
29:lle ymmärrän oikein hyvin mitä tarkoitat. Näin minäkin joskus ajattelen: ei saisi valittaa. Itse olen tilanteeni aiheuttanut. Ja ymmärrän, että moni näkee tilanteeni kuten sinä: pistää vihaksi ja sitten vielä kehtaan valittaa, vaikken halua erota.
Mutta sitten toisaalta taas en voi olla vastuussa mieheni teoista, vaikka toivoisin, että voisin muuttaa hänet, jotenkin, omilla toimillani. Jos mieheni on minulle ilkeä ja epäkunnioittava niin se on hänen vastuullaan. Jos hän ei tee omaa osuuttaan kotitöistään on sekin hänen vikansa. Eihän työpaikallakaan minua tultaisi syyttämään siitä, jos kollega ei tee hyvin töitään. Kai jokainen vastuun itsestään ottaa?
Mutta vaikka sanon näin niin silti toivoisin, että voisin muuttaa mieheni käytöstä. Onhan selvää, ettei hän sitä aio tehdä. Jos vain minä voisin niin saisin ehjän perheen ja hyvän, onnellisen liiton. Et tiedä, kuinka hartaasti sitä toivon. Enkä usko, että tiedät, miten pahasta minulta tuntuu kun arvostamani avioliitto rapistuu käsiini -- ja tuntuu, etten kaikista ponnisteluistani huolimatta pysty sitä estämään.
Olen kuitenkin iloinen, että tekstistäsi paistaa voimakas tunnekirjo. Se on avain ihmisyyteen ja empatiaan. Kaikkea hyvää sinulle!
PS. Uskon myös, että epäkohdista saa " valittaa" ja purkaa mieltään. En koe sen loukkaavan ketään. Kiitos kaikille kuuntelijoille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, kauanko ajattelit odottaa? 10v? koko ikäsi?
Se vain on tosiasia että toivomalla sun elämä ei muutu koska toista siihen ei voi pakottaa. Lähimmäiseni jaksoi toivoa 10v ja lähti. Nyt vasta hän voi todella elää ja nauttia elämästä. Vaikka uskova oletkin niin se ei meinaa sitä että sun pitää
alistua tohon, se on jo henkistä väkivaltaa johon raamattu ei pakota alistumaan. Toivon että vielä saat voimia lähteä itsesi ja lasten takia.
Hei ap,
vain itseä voi muuttaa, omaa toimintaa voi muuttaa mutta ei toista, tämän jo varmasti itsekin tiedät. Mietippä nyt hetkinen mistä asioista tulet iloiseksi, minkä asioitten tekemisestä nautit.
Näitä asioita sitten alat tekemään aina kun lasten hoidolta ehdit. Arvatenkin miehesi ei osallistu lasten hoitoon? Ja löysytä oikeesti vähän, älä tee kaikkia, ei kodin tarvitse aina näyttää hienolta ja siistiltä, varsinkaan kun siellä elää pieniä lapsia jotka kulettaa tavaraa ja leikkii.
Laita kova kovaa vasten, sanot sievästi vastaan miehellesi. Ei sinun tarvitse alistua.
Onko miehesi myös uskovainen? Pyydä seurakunnalta apua? Onko sinulla todella hyvää ystävää jolle voisit kertoa tilanteestasi? Pyydä joku uskovainen teille ja kerro ihan miehesi kuullen miten sinä koet asiat ja kysyt neuvoa. Herättäisköhän se miestäsi tajuamaan miten hän toimii.
Tuo sinun tilanteesi kuulostaa tutulta.:( Joskus olen kokenut samaa. Minä aloin siitä että sanoin miehelleni lähteväni, puhuvani ongelmistamme jollekin. Ja muutin siis aivan omaa toiminta tapaani. Lopetin sen kamalan yrittämisen. Siinä pikku hiljaa aloin myös arvostamaan itseäni ja pitämään itseäni arvokkaana.
Nykyään mieheni on myös muuttunut, usko tai älä, parempaan. On todella kiltti minulle, hoitaa myös lapsia ja kotia. En tiedä mikä loppujen lopuksi sai mieheni avaamaan silmät tai tajuamaan tilanteen. Minun uhkailut? Vai se että muutin itse omia tapojani toimia.. Nykyään voin jopa sanoa että olemme onnellisia. Pystymme juttelemaan ja sopimaan asioita.
Toivon että saisit jostain apua ja ennen kaikkea että miehesi heräisi ja näkisi miten itse toimii. Minun mielestä uskovainen mies ei kohtele vaimoaan noin, jos siis sydämestään on uskovainen? Uskovainen mies kunnioittaa ja arvostaa omaa vaimoa ja avioliittoa. Riitojakin uskovaisilla tulee mutta ne yleensä pystyy myös sopimaan.
Hae apua!
Ja jos tilanne ei parane vuodenkaan sisällä niin sinulla on 1 vaihtoehto jäljellä, lähde!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja muuten vaikka yrittäsit kuinka paljon niin miehesi ei sinua arvosta yhtään sen enempää. Jotain muuta on miehesi korvien välissä pielessä. Miehesi käyttää henkistä väkivaltaa. Ei tuollain toisia kohdella. Mikähän sitä loppujen lopuksi kyrsii? Onko hän yleensäkin sellanen " tyytymätön-kaikkeen-ihminen" , kaikesta löytyy valittamista. Vai onko vain sinua kohtaan sellanen? Sano miehellesi suoraan mitä tunnet/koet/ajattelet ja mitä tykkäät teijän tilanteesta!! Jos miehesi suuttuu, anna suuttua ja raivota. Voisit myös itse joskus suuttua ihan kunnolla, rääkyä pääpunaisena hälle. ;) Seki muuten tekee ihan hyvää. Sanot että nyt saa riittää!
Eihän tollasesta alistamisesta mitää tuu, muuta ku se ero.
Roikkuisin ehkä vieläkin siinä hirviömäisessä suhteessa ja koittaisin miellyttää toista ja pitää yksin suhdetta pystyssä mutta onni onnettomuudessa mukaan tulivat miehelleni päihteet ja oli pakkorako erota. Värit ja ilo palasivat elämään ja katunut en ole päivääkään.
Erosta on 2 vuotta.
Aurinkoista kevättä ja voimia lähtemiseen!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Etkä ole sen takia typerä ihminen, että et nähnyt miehesi ikäviä luonteenpiirteitä suhteen alkuaikoina. Kuten jo kerroinkin, niin itse elin muinoin narsistin kanssa, ja ihan täydestä sydämestäni voin sanoa, etten aluksi aavistellut miehessä olevan MITÄÄN omituista. Sitten pikkuhiljaa aloin huomata, että kukkapuskia ei enää kotiin siunaantunut, alkoi tulla enemmän riitoja, ja mies ei myöntänyt koskaan virheitään. Aloin syyllistää itseäni kaikesta, mikä suhteessa meni pieleen; jopa jossain vaiheessa uskoin, että olen ansainnut sen, jos mies löi minua avokämmenellä. Mikään ei koskaan ollut miehen vika, aina syy oli minussa/ystävissäni/äidissäni/naapureissa..
Melkein vuoden kestin tuota inhottavaa vaihetta, kunnes sitten eräs ystäväni sanoi minulle päin naamaa, että nyt olisi aika lähteä. Mietin asiaa pari viikkoa, ja sitten pakkasin kimpsut ja kampsut ja lähdin. Ei ollut helppoa, koska miehen henkinen yliote painoi mielessä, mutta järjestelmällisesti joka aamu päätin, että tänäänkään en anna miehen uhkailujen, kiristysten tai anelujen kääntää päätäni. Ja lopultahan asiassa kävi hyvin, nyt olen onnellinen toisaalla.
Mieti näitä asioita rauhassa. Muista kuitenkin, että et ole moista kohtelua ansainnut. Ihan pahimmalta minusta tuntuu se, että miehesi vielä luultavasti saa jonkinasteista tyydytystä sinun kyykyttämisestäsi.. :(
terveisin 21
Ihania, lämpimiä ajatuksia teiltä kaikilta. Olen niin onnellinen, että kuuntelitte! Ja kirjoititte! Toivon sydämestäni hyvää teille kaikille.
Mieheni ei tosiaan osallistu lasten hoitamiseen. Tai jos osallistuu niin valittaa tuntitolkulla, päivätolkulla ja syyllistää minua kuukaudenkin jälkikäteen, koska " sinä olit rilluttelemassa" (mieheni pyynnöstä opiskelen myös kotiäitiyden ohella ja mielestään luennoilla käyminen on " rilluttelua" ). Se tuntuu kurjalta. Minä en edes halunnut opiskella nyt vaan keskittyä lapsiin, mutta ajattelin, että jos sitten mies on tyytyväinen...no, ei arvatenkaan ole.
Yritän nyt katsoa ainakin puoli vuotta. En usko, että jaksan enää kauaa. Olenhan jo 12 vuotta katsonut tätä elämää.
Mieheni on ns. tapauskovainen. Hän ei halua, että puhun asiasta muille uskoville tai ystävilleni. Siis parisuhteestamme. Suuttuu hurjasti, jos kuulee, että olen puhunut ja siitä alkaa hirveä tenttaus: mitä olen sanonut, mitä puhunut, enkö ymmärrä, että nolaan hänet jne.
Tiedän, että miehelläni on monen monta moittivaa sanaa minustakin sanottavanaan. En varmasti ole ollut täydellinen vaimo. Ehkä me molemmat vain olisimme onnellisempia jossain muualla. Mutta miten pahalta tuntuukaan pienten lapsieni takia. Vaikka tiedän (kai), että hekin oppisivat paremman elämän mallin muualla. Oma isäni oli hyvin mieheni kaltainen, mieleltään sairas ja hyvin itsekäs.
Kiitos, syvästi kiitos, teille kaikille. Blessed be.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
voi kauhia!
Aivan liian kauan:(
Tapauskovainen?
Mutta ei varsinaisesti ole millään lailla uskossa.
Mä olen lapsuuteni elänyt tuolaisessa perheessä ja se ei ole herkkua. nyt aikusiena kärsin paniikkihäiriöistä ja pelkotiloista jotka juortavat juurensa lapsuudesta. Ja näitä on käsitelty useampia vuosia terapiassa!!!!
Älä tee sitä laspillesi, kun voit heidät vielä pelastaa tuolasiesta elämästä ja vaikutusvalasta.