Miten kaikilla on nykyään mielestään traumoja?
Määritelmä traumalle on: "Trauma is an emotional response to a terrible event like an accident, crime, or natural disaster."
Onko suurin osa suomalaisista nyt tosiaan mielestään vakavien onnettomuuksien, rikosten tai luonnonkatastrofien uhreja?
Kommentit (47)
Tämä video auttaa lasten traumoihin.
T. Päiväkotitäti
Omassa lähipiirissä traumatisoitumista on aiheuttanut kasvuiässä koettu perheväkivalta.
Enpä kyllä kehtaisi ratsastaa jollain isoisäni sotatraumoilla ja väittää niiden siirtyneen itselleni, kuten eräs toimittaja tekee.
Nykyään monet ammattilaisetkin uskovat, että traumoja tulee herkästi pienistäkin ikävistä elämäntapahtumista. Ja se on monelta täysin unohtunut, että esim. perheväkivalta ei traumatisoi kaikkia. Se on kaikille tosi kurjaa ja pelottavaa, mutta osa toipuu itsekseen siitä nopeasti, kun se loppuu. Nämä olen havainnut, kun olen netistä lukenut jotain psykologien juttuja.
Joo siis kehityksellinen trauma ei tarkoita sitä, että normaalista perhe-elämästä vaan joillekin mystisesti syntyy traumoja, jotka vieläpä ei aiheuta mitään oireitakaan. Vaan sitä, että lapsen elämässä on kroonista, toistuvaa ja vakavaa kaltoinkohtelua kuten joka vknloppu yötä myöten räyhäävä aggressiivinen juoppo vanhempi. Tämä termi "kehityksellinen" erotuksena sille, että lapsuudessa olisi yksittäinen traumatapahtuma, kuten vakavaan autokolariin joutuminen tms.
Mutta edelleenkään hyvin harva traumatisoituu siitä, jos vaikka ekaluokalla paras kaveri muuttaa toiselle paikkakunnalle, vaikka se itkua ja kaipuuta aiheuttaisikin. Se ei kuitenkaan (yleensä) aiheuta ahdistavia takaumia, painajaisia, regressiota aiempiin kehitysvaiheisiin, muutoksia aivoihin ja hermostoon jne.
Eniten ihmettelen ihmisiä, joille trauma ja synkkyys ovat identiteetti. Ilmaistaan kepeästi joka keskustelussa, että "Kerään traumoja" tai "hämmästykseni asioihin mittaantuu syömieni bentsojen määrällä". "Mulle toimii vaan overdose".
Todellisuudessa kyse on todennäköisesti vain liikunnan, mielekkään tekemisen, uuden opettelun ja vastuun puuttumisesta elämässä ja ihminen on jatkuvasti mieli maassa, koska kehossa ei ole mielihyvähormoneja eikä elämässä mieltä. Kyse ei ole traumasta vaan identiteetistä, joka vaatii jatkuvaa huomiota muilta ja joka haluaa "kohahduttaa". Jos jokainen lause koskee sitä, miten "olen vain tälläinen traumapallo", kyseessä on mielestäni enemmän huomionhaku kuin aito halu parantaa olemistaan.
He ovat katkeroituneita marttyyreitä.