Oletko ikinä tuntenut vihamielisyyttä lastasi kohtaan?

Ja huom, puhun nyt vihan TUNTEESTA, en siitä, että aidosti vihaisi. TUNTEET ei satuta, ja niin kauan kun kyse on vain ohimenevistä vihan tunteista, niin on täysin normaalia ja kuuluu elämiseen, rakastamiseen varsinkin. Viha ja rakkaus kulkevat käsi kädessä, kuulostaako tutulta?

Onko se noin vaarallista tuntea vihaa, ettei sitä oikein voi sanoiksi pukea?



Ei se viha ole pahasta, jos ei tunne vihaa, ei tunne rakkauttakaan. Jos tuntee vihaa, ei se tarkoita, että nirhii lapsensa



Ja kyllä jokainen lapselleen ärjähtänyt äiti on tuntenut silloin vihaa.

joko tunnevammaisia tai valehtelevat. Lapset ovat joskus hermostuttavia ja ihminen on ihminen, aikuinen myös. Kiukustumisen tunteessa ei ole mitään pahaa, sillä se kuuluu elämään. En tiedä, mitä vihamielisyydellä tarkoitat. Tuota hermostumista vai " syvää vihaa" ? Jälkimmäistä en tunne lapsiani kohtaan. Jos tuntisin, olisi todella aihetta selvittää, mistä tuo johtuu ja käydä asiasta juttelemassa, sillä lapsi on ansainnut rakkauden. Kun lapset olivat ihan pieniä, tunsin usein syyllisyyttä, sillä vanhemmaksi kasvaminen vie aikansa. Syyllisyyttä tunnen usein vieläkin. Osa syyllisyydestä on tervettä, osa on aivan turhaa alemmuudentunnetta.

äsytystä, turhautumista, kiukkua, aggressiota, pelkoa, ahdistusta jne.



viha ei ole paha asia, vaikka tunteita tahdotaan helposti arvottaakin. viha on tunne siinä missä muutkin tunteet, kuten vaikkapa onnellisuus.



oleennaisinta on tunnistaa tunteensa ja kyky kontrolloida omaa käytöstään. vihan tunteesta ei tarvitse kantaa syyllisyyttä.

Viha on normaali tunne, mutta se miten vihanpuuskassaan käyttäytyy, onkin sitten merkittävämpi juttu.

pistä välillä vihaksi!!!

Tunteet on tunteita, jos ne padotaan ja esitetään jotain muuta, syntyy aina ongelmia! Toisekseen täydellisesti hillityn esittäminen ei edes ole hyväksi lapselle. Tällaisista vaatimuksita syntyy uupuneita, huonommuutta kokevia äitejä jotka eivät jaksa olla riittävän hyviä lapsilleen. Eri asia taas on kuinka vihansa ilmaisee. Lapsi ottaa kaikessa mallia aikuisesta; itse en halua kasvattaa lapsestani ihmistä, joka ei koskaan suutu ja patoaa tunteensa jonkin ikuisen täydellisen kontrolli verhon alle. Äitikin voi joskus tuntea vihaa kuten rakkautta ja niin monia muita tunteita toivottavasti kuten muutkin ihmiset. Täydelliset ihmiset ovat aika kauhistuttavia, kylmää vai mitä?

mun mielestä real life tunnistaa vanhemmuuden tämän puolen, mutta jostain syystä täällä hengaa jotku perfektionistiäidit, joille tunteetkin ovat arveluttavia kasvatustehtävässään