Onko lasten jälkeen vielä elämää?

En tiedä mitä toisille tapahtuu, kun lapsi tulee. Tuntuu tosiaan siltä että jotkut kadottavat kaiken oman ja kaikki mielenkiinnon kohteet nakataan roskakoriin. Kaikki huomio kohdistetaan siihen lapseen, edes parisuhdetta ei enää huomioida tipan vertaa. Tämä siis havainto tuttavapiiristä. Olen itse äiti, mutta pitänyt alusta asti kiinni siitä että pääsen jatkamaan omia harrastuksiani ja olen ihan vauva-ajan alusta lähtien ottanut omaa aikaa täysin härskisti. Hyvinpä tuo lapsi kasvoi vaikka jäi jo pienenä tuttipullon kanssa isän tai mummunsa hoidettavaksi. Ja tiedän oikein hyvin että kaikilla ei ole minkäänlaista tukiverkkoa, mutta tuttavapiirissäni ei ole jäänyt tukiverkosta kiinni se harrastustoiminnan yms päättyminen. Ovat vain kadonneet äitiyteen. Rakastan äärettömästi lastani, mutta tiedostan että hän on minulla vain lainassa täällä. Hän kasvaa ja kehittyy ja yhtenä päivänä lähtee omaan kotiinsa. Olishan se ihan kauheeta jäädä silloin suu auki ihmettelemään että mitäs nyt, kun 18 vuotta olisi elämästään elänyt vain lapselle. 

No se riippuu ihmisestä. Joillekkin se vanhemmuus on tärkeintä, joillekkin ei. Jotkut tykkää omenoista, toiset taas päärynöistä.

Sellaista on elämä.

riippuu eniten itsesä ja jonkin verran tukiverkoista

Mun kaveripiirissä äidit on kyllä säilyttäneet oman itsensä, on siis muitakin mielenkiinnonkohteita ihan kaikilla kuin vain se perhe. Tietysti kun lapset on ihan pieniä, se elämä pyörii aika paljolti sen perheen ympärillä, mutta lapset kasvaa ja äidillekin jää enemmän aikaa muuhun. Jopa sillä työkaverilla, joka on lestadiolainen viiden lapsen äiti, on omia harrastuksia perheen ulkopuolella ja suhtautuu työhönsäkin kunnianhimoisesti. 

Mutta toki, voin itsekin perheellisenä katsoa tätä vähän eri tavoin, ehkä minustakin on voinut tulla jonkun mielestä tylsä? Toisaalta tykkään kyllä edelleen kulttuurista, konserteista, juhlimisesta, vaikkei näitä niin usein tule tehtyä kuin ennen, ja opiskelenkin omaksi ilokseni ja uraani kehittääkseni. Ja niitten äideiksi tulleiden kavereitten kanssa nähdään useimmiten ilman lapsia eikä puheenaiheet kosketa pelkästään perhe-elämää. 

Arvot muuttuu. Lapsi on tärkein, ei mikään Zumba. Eikä se tarkoita sitä ettei ole mitään omaa mutta ei ehdi eikä halua kaikkea samalla tavalla kuin ennen. Myös ihmissuhteet karsiutuu koska aikaa ei ole kaikille samalla tavalla ja haluaa säästää ne muutamat tärkeät. Ihmiset muuttuu kun tulee ikää ja muutakin kuin oman navan ympärillä pyörimistä, mitä lapsettoman elämä noin niinkuin 90 prosenttisesti on.

Vierailija kirjoitti:

Arvot muuttuu. Lapsi on tärkein, ei mikään Zumba. Eikä se tarkoita sitä ettei ole mitään omaa mutta ei ehdi eikä halua kaikkea samalla tavalla kuin ennen. Myös ihmissuhteet karsiutuu koska aikaa ei ole kaikille samalla tavalla ja haluaa säästää ne muutamat tärkeät. Ihmiset muuttuu kun tulee ikää ja muutakin kuin oman navan ympärillä pyörimistä, mitä lapsettoman elämä noin niinkuin 90 prosenttisesti on.

Kyllä mä haluan samalla tavalla niitä omia juttuja. En synnyttänyt mielenkiinnon kohteitani ulos synnärillä. 

Lapsen saatuaan ihminen yleensä (ei kyllä kaikki) herää siihen, että maailmassa on tärkeämpiä asioita kuin joku ura tai pinnalliset päämäärät. Alkaa kyseenalaistaa, mikä on oikeasti elämässä merkityksellistä. Itsekkyys alkaa karsiutua ja huomaa tulevansa onnelliseksi omasta perheestä huolehtimisesta tai jopa laajemmin muiden ihmisten auttamisesta. Ainakin minulle kävi näin, ja huomaan sen olevan aika yleistä muiden äitien keskuudessa.

No lapset on tietysti tärkeimmät. Mutta on muutakin. Työ, harrastukset ja kaverit. Nykyisin myös lasten harrastukset ja heidän kaverinsa.

Huomasin kyllä, että esikoisen vauvavuosi karsi kaveripiiriä runsaasti. Monet kaverit eivät millään tajunneet että valvon öitä eli en jaksa lähteä myöhään yhtään mihinkään eikä sellainen bilettäminen kiinnosta.

Samat tyypit eivät pystyneet ymmärtämään, että sen vauvavuoden aikana elämässä tapahtuu kovin vähän mitään. Jotain joskus, muttei kovin usein eli arkikuulumiset oli pitkälti vauvajuttuja, koska arjessa ei ollut juuri asioita joihin vauva ei liittynyt.

Ja kolmantena: ei vauvaa/lasta noin vain viedä hoitoon eli en voi ex tempore lähteä jonnekin ellei isä satu olemaan kotona ja vielä niin, ettei itse ole sopinut menoa. Varoitusajalla onnistuu, ei yhtäkkiä.

Nyt kun jäljelle jääneet kaverit saa lapsia, en ymmärrä miksi esimerkiksi se vauvajuttujen kuuntelu oli niin kauheaa. Juu, ei se ole mitään mielenkiintoisinta asiaa, mutta se on sen kaverin elämää sillä hetkellä. Jutut muuttuu kun lapsi kasvaa.

Vierailija kirjoitti:

En tiedä mitä toisille tapahtuu, kun lapsi tulee. Tuntuu tosiaan siltä että jotkut kadottavat kaiken oman ja kaikki mielenkiinnon kohteet nakataan roskakoriin. Kaikki huomio kohdistetaan siihen lapseen, edes parisuhdetta ei enää huomioida tipan vertaa. Tämä siis havainto tuttavapiiristä. Olen itse äiti, mutta pitänyt alusta asti kiinni siitä että pääsen jatkamaan omia harrastuksiani ja olen ihan vauva-ajan alusta lähtien ottanut omaa aikaa täysin härskisti. Hyvinpä tuo lapsi kasvoi vaikka jäi jo pienenä tuttipullon kanssa isän tai mummunsa hoidettavaksi. Ja tiedän oikein hyvin että kaikilla ei ole minkäänlaista tukiverkkoa, mutta tuttavapiirissäni ei ole jäänyt tukiverkosta kiinni se harrastustoiminnan yms päättyminen. Ovat vain kadonneet äitiyteen. Rakastan äärettömästi lastani, mutta tiedostan että hän on minulla vain lainassa täällä. Hän kasvaa ja kehittyy ja yhtenä päivänä lähtee omaan kotiinsa. Olishan se ihan kauheeta jäädä sil

 Ei kaikilla ole tätä mahdollisuutta ja siihen on jokaisen hyvä varautua, voi tulla ero, toinen vanhemmista voi sairastua, aina pitäisi ajatella että jaksaa hoitaa lapsen myös yksin ennen kuin sellaisen tekee.

Minulla on täti, jonka lapset ovat jo muuttaneet omilleen. Kyllä hänellä näyttää olevan omaa elämää ja harrastuksia riittämiin, mutta valitettavasti hän ei oikein kykene puhumaan muusta kuin lapsistaan. Mikäli yrittää vaihtaa puheenaihetta, niin aina se siirtyy takaisin lastensa kehumiseen. Eli lapset aina päällimmäisenä mielessä.

Vierailija kirjoitti:

Lapsen saatuaan ihminen yleensä (ei kyllä kaikki) herää siihen, että maailmassa on tärkeämpiä asioita kuin joku ura tai pinnalliset päämäärät. Alkaa kyseenalaistaa, mikä on oikeasti elämässä merkityksellistä. Itsekkyys alkaa karsiutua ja huomaa tulevansa onnelliseksi omasta perheestä huolehtimisesta tai jopa laajemmin muiden ihmisten auttamisesta. Ainakin minulle kävi näin, ja huomaan sen olevan aika yleistä muiden äitien keskuudessa.

Ei kai harrastukset tai vaikka taide ole pinnallista. Mutta ymmärrän, että aika ei riitä. Ehkä aloittaja haluaa tietää, mitä tapahtuu kun on taas aikaa. Löytääkö vanhat kiinnostuksen kohteet vai onko elämä arkiintunut lapsen ympärille, vaikka tämä on aikuistunut.

Lasten merkitys on nykyaikana ylikorostettu. Ennen lapset olivat kuin pieniä aikuisia.

Ei nyt päätä särkee. Ei voi mulla on menkat. Ei ei pysty nyt  lapset kuulee. Ei jaksa nyt väsyttää nukutaan vaan... jne 

Hamassa tulevaisuudessa, jos ei ihan lähi-sellaisessa omien lasten pesästä lentäminen. Tulee olemaan kiinnostavaa.

Lasten synnyttyä sitä mietti, että kunhan nämä tästä kasvavat, niin säntään baariin. Siinä kolmikymppisenä löysi vähäisimmänkin syyn narskauttaa korkin auki, mutta nyt vaan ei enää kiinnosta.

Puolison kanssa olemme olleet ihan kelpo hoivayhtiö, mutta se muu miehen ja naisen välinen on jäähtynyt. Mahtaisikohan se siitä vielä lämmetä uudelleen, tai olemmeko suorittaneet tehtävämme?

.

Muuttuhan ihminen muutenkin kun tulee ikää lisää, kiinnostuksen kohteet vaihtuvat ja nuoruuden energia vähenee. Silloin kun lapset ovat pieniä elämä keskittyy perheeseen ja aikaa ei jää niin paljoa esim harrastuksiin, toisaalta se on parasta aikaa elämässä. Silloin tuntuu että elämällä on tarkoitus. Lapset kasvavat ja lähtevät, nyt on aikaa harrastaa mutta eipä enää kaikki nuoruuden harrastukset ja kaverit kiinnosta vaan osa jää ja tilalle löytyy jotain muuta. 

Kysymys kuuluu oliko ennen lasta elämää? Jos adoptoit lapsen 45 vuotiaana ja otit 55v isähahmon, niin todennäköisesti oli.

Sittenhän se vasta oikein alkaakin!

Upp

Oma elämä muuttui lasten saannin jälkeen ihan liikaa. Kun lapset olivat pieniä elin siinä perhekuplassa itseni unohtaen. Kolmen pienen lapsen hoitaminen oli rankkaa. Kadotin itseni ja omat mielenkiinnonkohteeni, masennuin. Vanhin lapsi kohta 13, masennus ja uupumus ovat ja pysyvät. Itsestäni olen toki oppinutkin lasten saannin jälkeen. Olen ihminen joka kaipaa omaa tilaa ja rauhaa. Voi kun olisin tuntenut itseni läpikotaisin ennen lasten saamista, elämä olisi ihan toisenlaista. 

Uppp