Kaverini uhrannut koko elämänsä miehelleen

Jokainen tekee valintansa. Keskity omaan elämääsi. 

Minulla on myös tuollainen ystävä. Elävät miehen tuloilla, joten on myös taloudellisesti riippuvainen tästä. Surettaa kun ystävä ei mielestäni saa omaa ääntään kuuluviin.

Osaan kuitenkin myös samaistua häneen, itsellä hieman saman kaltainen historia mueheni kanssa. Meillä.tosin tehtiin.päätökset yhdessä ja olimme ns itseisiä mutta nyhjäsimme nuoruusvuodet kahdestaan ja moni asia jäi kokematta. Nyt kun lapset kasvaa niin olen ottanut omaa aikaa. Jotkut vanhat tutut kuvittelee edelleen että nyhjäämme kahdestaan, kun todellisuudessa elämme ihan omia elämiämme ja vietämme aikaa myös ystävien kanssa erikseen.

Toivottavasti on hyvä avioehto ettei käy H Koivut. 

Kerrankin kunnollinen nainen. 

Elin omaa elämääni vuosia ennen miestäni, ja tavatessamme olin jo tajunnut, että vaikka nautin itselleni elämisestä, se oli samalla elämäni tyhjintä ja tarkoituksettominta aikaa.

Osa näkee elämäni aloituksessa kuvatun kaltaisena, mutta minut hyvin tuntevat näkevät myös minun kädenjälkeni, vaikka suurissa linjoissa on enemmän miestäni. Harva edes tajuaa, paljonko minulla on omaa elämää, sillä se osuus elämästäni on vähemmän sosiaalista ja näkyvää kuin miehelläni. Moni myös olettaa minun olevan taloudellisesti riippuvainen miehestäni, vaikka todellisuus on aivan muuta. 

Kaiken takana on nainen <3

Ap oletko itse onnellinen? Vaikutat nyreältä, miksi?

Mitä se aloittaja tarkoitaa, että elämä menee hukkaan? Mitä ne toiset miehet antaa enemmän kuin tämä oma tai millaista olisi se parempi oma elämä, jota elää?

Jotenkin musta tuntuu, että tällä palstalla toiset tietää paremmin, että millaista elämää kunkin tulisi elää. Ei oikein ymmärretä sitä, että kaikki eivät tykkää samoista asioista.

Minullakin oli aivan nuoresta asti itsekäs ukko ja vielä ilkeäkin. Onneksi tuli ero.

Miksi tämä asia haittaa sinua AP? Millä tavalla uskot että ystäväsi on onneton?

Se saattaa pikkasen vituttaa, kun mies pettää tai jättää ja tajuat, että sulla ei ole omaa elämää ja jäät täysin tyhjän päälle.

Vierailija kirjoitti:

Mitä se aloittaja tarkoitaa, että elämä menee hukkaan? Mitä ne toiset miehet antaa enemmän kuin tämä oma tai millaista olisi se parempi oma elämä, jota elää?

Jotenkin musta tuntuu, että tällä palstalla toiset tietää paremmin, että millaista elämää kunkin tulisi elää. Ei oikein ymmärretä sitä, että kaikki eivät tykkää samoista asioista.

Kuka tykkäisi elää itsekkään mieslapsen armoilla ja häntä palvellen? Kyllä tuohon ajaa joku ylisukupolvinen trauma tms. Omalle tilanteelle sokeutuu.

Niinhän sä LUULET ap

.. luulo ei ole tiedon väärti. Moni asia näyttää ulospäin toisenlaiselta kuin on. 

Hieno omistautunut vaimo näköjään.

Ei sitä sillä hetkellä tajua, kun alkaa elämään toisia (perhettä )varten.Sitä jotenkin solahtaa siihen muottiin eikä koe sitä outona tai toisen mukaan elämisensä, koska siihen sopeutuu niin hyvin.Sitten kun yhtäkkiä sysätäänkin elämään niin että oletkin se joka johtaa ja ainoana(mies kuollut esim)niin näet ne oman elämäsi sävyt ja ihmettelet, että mikä voima onkaan kun saa elää elämänsä sen värisenä mikä on sun oma toive ja valinta ja pääset kasvattamaan lapsesi vapaana ja lapsesikin  kokevat rauhallisena ja vapaana elämän.Sitä tunnetta vaan on vaikea uskoa kun elää siinä oman elämänsä sumussa ja menee toisen toiveiden ja virran mukana(miehen)täytyy sanoa, että itse luulin eläväni omaaelämääni.Mies kuitenkin määräsi lopulta.Enää ei ole niin.En vaihda tätä nykyistä elämäni enää entiseen vaikka saisin.On vain yksi elämä ja tässä elämässä olen onnellinen.

Millä tavalla vaimo siis palvelee miestään?

Vierailija kirjoitti:

Se saattaa pikkasen vituttaa, kun mies pettää tai jättää ja tajuat, että sulla ei ole omaa elämää ja jäät täysin tyhjän päälle.

Vielä enemmän vituttaa se, että ei koskaan uskalla parisuhteeseen, kun pelkää sitä pettämistä ja jättämistä. Sitten katkeroituu toisille, jotka on onnellisessa parisuhteessa, joka kestääkin.

Jos elää omien arvojen mukaisesti ei ole pelkoa. Lopulta täällä vastaat vain itsellesi. 

Vähän samanlainen tausta kuin tuolla ap:n kaverilla mutta ei lapsia, joten parisuhde päättyi nelikymppisenä. Eipä sitä silloin nuorena hirveästi ajattele että onko seurustelukumppanilla samat arvot ja jaetaanko ne vielä kahdenkymmenen tai viidenkymmenen vuoden jälkeen. Jos ei ole muuta kokemustakaan seurustelusta niin on hurjan vaikea vetää rajoja ja sitä mikä on normaalia parisuhteessa ja mikä ei. Todennäköisesti jos niitä lapsia olisi hankittu niin en olisi vieläkään eronnut.

Olispa kaikki naiset tuollaisia. Kyllä hänkin varmasti jotain hyvää elämäänsä saa mieheltään.