Oletko "parantunut" läheisriippuvuudesta?

Olen tajunnut, että olen varmaan läheisriippuvainen. Tämä näkyy minulla ikävällä tavalla parisuhteessa, ja korostuu kun mies on kovin itsenäinen ja taipuvainen emotionaaliseen etäisyyteen.

Odotan koko ajan että tuntisin oloni enemmän rakastetuksi. Tarvitsen jatkuvaa vahvistusta sille että mies oikeasti välittää. Kun mies haluaa omaa aikaa, ahdistun ja ajattelen että en selviä ja pelkään että hän pettää. Pohdin eroa usein. 

Teen parhaani että en näyttäisi näitä tuntemuksiani miehelle, vaan hajoan tunteiden kanssa yksin. Parisuhde pyörii mielessä koko ajan, olen pattitilanteessa kun en haluaisi menettää häntä, mutta näinkään en voi hyvin.

Edellisessä pitkässä suhteessani en oireillut näin. Toki meillä olikin tiivis suhde, mies ei ollut menevää sorttia ja saman katon alla asuimme.

Olen kasvanut väkivaltaisessa alkoholistiperheessä, äiti oli tunnekylmä. Kai nämä omat ongelmat sieltä juontavat juurensa vaikka olen koko aikuisuuden korostanut että pärjään taustaani nähden hyvin. En ole koskaan aiemmin kokenut tarvetta esim. terapiaan. Nytkö 4-kymppisenä "traumat" puhkeavat esiin?

Onko vastaavia kokemuksia ja voiko tästä oikeasti "parantua"?