Ai että kun on ihanaa taas kokea tämä tunne kun on parisuhteessa yksinäinen

Vierailija kirjoitti:

Sama tilanne, tässä vähitellen on paljastunut että miesystävällä on välttelevä kiintymystyyli. Tapaamme viikonloppuisin, itse haluaisin nähdä useammin, mutta tyydyn antamaan miehelle tilaa.

Läheisyyttä on minulle liian vähän. Seksiä on, mutta pussailua, kainalossa pitämistä, lähekkäin olemista niin vähän. 

Tuntuu että jään koko ajan läheisyys- ja hellyysvajeeseen, mutta ymmärrän etten voi toista muuttaa. Ei kai tässä ole muuta vaihtoehtoa kuin erota

Mulla päättyi vasta suhde, kun minä koin että mies vältteli minua ja mies taas koki, että hän ei saanut lainkaan omaa aikaa. Jotenkin hän ei käsittänyt sitä kun koetin selittää, että kanssani ei todellakaan tarvitse puhua tuntikausia puhelimessa, eikä tarvitse harva se päivä olla tapaamassa. Olisin vain kaivannut sitä, että silloin kun nähdään niin hän olisi aidosti läsnä.

Tapaamiset olivat sitä, että hän oli uppoutuneena puhelimeensa ja soitteli kavereilleen/työpaikalleen, mutta ei voinut pysähtyä sylittelemään, silittelemään ja oikeasti juttelemaan, vaikka minä suorastaan kerjäsin sitä. Sitten kun hän laski puhelimen käsistään, hän pussasi ja kantoi makuuhuoneeseen, ja sekin suoritus oli kiireesti ja kaavamaisesti pois alta. Sitten suihkuun ja jopa tarvitsikin joku kaveri sopivasti remontissa apua, heipä hei. 

Soitteli kyllä minulle vähintään tunnin välein selostaakseen omia ja kavereidensa asioita. Mutta minun asiani eivät häntä kiinnostaneet ja äkkiä tuli kiireisempää tekemistä kun minä aloin puhua jostakin omasta jutustani. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miehet on taitavia olemaan unelmakumppaneita sen ekan vuoden, sitten kaikki romantiikka ja arkiläheisyys jää

Valitettavasti tämä ei ole sukupuolittunut ongelma. Alkuenergia kestää suhteessa yleensä sen 6-18 kuukautta, ja vasta sen jälkeen saa tietää, ollaanko oikeasti yhteensopivia. Aika monelle tapailemalleni naiselle läheisyys, seksi, hyvät kesustelut ja yhteinen hauskanpito riittävät suhteen kulmakiveksi ensimmäiset kuukaudet, mutta sen jälkeen jostakin nousee se tarve arkistaa ja eskaloida suhdetta alkuperäisten speksien ohi, vaikka aluksi olisi keskusteltu mitä. Tämä on aina yhtä suuri pettymys.

Näin varmaankin on, mutta kun speksit (tässä lähinnä tarpeet ja vaatimukset) kummallakin vähitellen ajan mittaan muuttuvat, ne tulisi ottaa puolin ja toisin ajoittain puheeksi, jotta voitaisiin yhdessä "hienosäätää" suhdetta paremmaksi.

Vierailija kirjoitti:

Meillä ei ole ongelmana läheisyys. Ollaan paljon lähekkäin, sanotaan joka päivä että rakastetaan jne. Molemmilla on omat kämpät ja näin on hyvä. Mutta nyt jotenkin havahduin siihen, että minä olen hänen muusta elämästään erillinen asia. Minusta tuntuu todella epäreilulta, että mieheni ja lapsensa ovat nyt kuolevan anoppini luona ja minua ei haluttu mukaan. Jätettiin ihan täysin yksin.

Nyt samalla silmäni aukesivat sille, että näin tämä menee aina. Aina lasten kanssa tehdään ja mennään, ja minä en ole näissä kuvioissa osallisena. Tuntuu ihan tosi itsekkäältä edes tässä tilanteessa alkaa vaatia yhtään mitään, mutta tunnen silti epäreiluutta ja vihaa. Ja tämä eristäminen tapahtuu pääasiassa siksi, että mieheni täysi-ikäinen lapsi ei hyväksy minua ja hänelle ei saa tulla paha mieli. Mies on luvannut työstää ja korjata tämän ongelman mutta minulla alkaa olla sellainen olo, että ihan sama.

Ap

Ei se mies voi tuota ongelmaa työstää. Lapsi on täysi-ikäinen, jolla on omat mielipiteet, kuten kuuluu ollakin.

Vierailija kirjoitti:

Meillä ei ole ongelmana läheisyys. Ollaan paljon lähekkäin, sanotaan joka päivä että rakastetaan jne. Molemmilla on omat kämpät ja näin on hyvä. Mutta nyt jotenkin havahduin siihen, että minä olen hänen muusta elämästään erillinen asia. Minusta tuntuu todella epäreilulta, että mieheni ja lapsensa ovat nyt kuolevan anoppini luona ja minua ei haluttu mukaan. Jätettiin ihan täysin yksin.

Nyt samalla silmäni aukesivat sille, että näin tämä menee aina. Aina lasten kanssa tehdään ja mennään, ja minä en ole näissä kuvioissa osallisena. Tuntuu ihan tosi itsekkäältä edes tässä tilanteessa alkaa vaatia yhtään mitään, mutta tunnen silti epäreiluutta ja vihaa. Ja tämä eristäminen tapahtuu pääasiassa siksi, että mieheni täysi-ikäinen lapsi ei hyväksy minua ja hänelle ei saa tulla paha mieli. Mies on luvannut työstää ja korjata tämän ongelman mutta minulla alkaa olla sellainen olo, että ihan sama.

Ap

Täällä vähän sama homma mutta vaimon kotona asuva 19 v. tytär on vaimon "paras kaveri". Yhteisiä lapsia on lisäksi 2. Kesälomareissut yms. tehdään tämän aikuisen tyttären ja lasten kanssa. Minulta ei edes kysytä halukkuudesta tulla mukaan koska yhteen autoon koko porukalla sulloutuminen on aika ahdasta ja minä olen muutenkin tässä perheessä nykyisin se "ylimääräinen". Parhaimmillaan päivän varoitusajalla olen saanut tietää että muut ovat lähdössä huomenna esim. Särkänniemeen hotelliyöpymisineen. Siinäpä ei sitten enää juuri ennätä mitään omiakaan suunnitelmia tehdä vaan sekin aika menee kotona möllöttäessä

Ai että kun on ihanaa, roikun työpaikalla, vaikka en ole edes töissä - en vain halua mennä kotiin, koska vaimo on siellä; saan kerrankin omaa aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Mies taannoin kysyi sängyssä 'kerro mistä tykkäät'. Sanoin, että tykkään siitä että halaillaan ja pussaillaan sohvalla vaatteet päällä ensin vähintään puoli tuntia. 'Ääh, emmää semmosta..'

Kappas! Tämä ei ole ainutkertaista. Minullekin on mies luvannut tehdä ihan mitä tahansa mistä nauttisin, mutta kävi kyllä heti ilmi että hänellä oli jo päätettynä mitä hän olisi halunnut tehdä. Minun fantasiani, aika tasan sama kuin tuo sinun, ei kelvannut eikä koskaan toteutunut.

Vierailija kirjoitti:

Meillä ei ole ongelmana läheisyys. Ollaan paljon lähekkäin, sanotaan joka päivä että rakastetaan jne. Molemmilla on omat kämpät ja näin on hyvä. Mutta nyt jotenkin havahduin siihen, että minä olen hänen muusta elämästään erillinen asia. Minusta tuntuu todella epäreilulta, että mieheni ja lapsensa ovat nyt kuolevan anoppini luona ja minua ei haluttu mukaan. Jätettiin ihan täysin yksin.

Nyt samalla silmäni aukesivat sille, että näin tämä menee aina. Aina lasten kanssa tehdään ja mennään, ja minä en ole näissä kuvioissa osallisena. Tuntuu ihan tosi itsekkäältä edes tässä tilanteessa alkaa vaatia yhtään mitään, mutta tunnen silti epäreiluutta ja vihaa. Ja tämä eristäminen tapahtuu pääasiassa siksi, että mieheni täysi-ikäinen lapsi ei hyväksy minua ja hänelle ei saa tulla paha mieli. Mies on luvannut työstää ja korjata tämän ongelman mutta minulla alkaa olla sellainen olo, että ihan sama.

Ap

Hyvä, että avasit, mistä kiikastaa.

Ap, ymmärtäisit jo, että sinä et ole miehesi tärkein ihminen - vaan hänen lapsensa ovat sijoilla 1 ja 2 (ja tästä eteenpäin, jos heitä on vielä tätä enemmän). Sinä et vain voi olla hänen elämänsä keskipiste tai tärkein ihminen. Tätä voi olla vaikeaa ymmärtää, jos / kun sinulla ei ole omia lapsia. Täysi-ikäisyys ei vielä tarkoita itsenäisyyttä tai erillisyyttä vanhemmista. Lapset ovat miehesi elämän prioriteettilistan kärjessä hänen koko loppuelämänsä ajan, ja tämä sinun on vain hyväksyttävä tai lopetettava seurustelu hänen kanssaan. Tässä tuli nyt vähän rajua rakkautta, mutta koeta kestää - se ei tee sinusta kuitenkaan mitenkään arvotonta tai tarpeetonta ihmistä miehellesi - mutta tosiasiat on otettava tosiasioina.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miehet on taitavia olemaan unelmakumppaneita sen ekan vuoden, sitten kaikki romantiikka ja arkiläheisyys jää

Valitettavasti tämä ei ole sukupuolittunut ongelma. Alkuenergia kestää suhteessa yleensä sen 6-18 kuukautta, ja vasta sen jälkeen saa tietää, ollaanko oikeasti yhteensopivia. Aika monelle tapailemalleni naiselle läheisyys, seksi, hyvät kesustelut ja yhteinen hauskanpito riittävät suhteen kulmakiveksi ensimmäiset kuukaudet, mutta sen jälkeen jostakin nousee se tarve arkistaa ja eskaloida suhdetta alkuperäisten speksien ohi, vaikka aluksi olisi keskusteltu mitä. Tämä on aina yhtä suuri pettymys.

Näin varmaankin on, mutta kun speksit (tässä lähinnä tarpeet ja vaatimukset) kummallakin vähitellen ajan mittaan muuttuvat, ne tulisi ottaa puolin ja toisin ajoittain puheeksi, jotta voitaisiin yhdessä "hie

Ongelma on nimenomaan se, että minun speksini eivät muutu ajan mittaan, ja aika monen muun mielestä speksien suorastaan kuuluu muuttua. Kun minä kerron, minkälaista suhdetta haluan, se on otettu innostuneesti vastaan, mutta viimeistään puolentoista vuoden jälkeen suhteen pitäisi sitten kuitenkin muuttua, jotta toinen olisi siihen tyytyväinen. Tämä on turhauttavaa, ja siitä tulee sellainen olo, ettei minua ole kuultu tai ymmärretty alunperinkään.

"Täällä vähän sama homma mutta vaimon kotona asuva 19 v. tytär on vaimon "paras kaveri". Yhteisiä lapsia on lisäksi 2. Kesälomareissut yms. tehdään tämän aikuisen tyttären ja lasten kanssa. Minulta ei edes kysytä halukkuudesta tulla mukaan koska yhteen autoon koko porukalla sulloutuminen on aika ahdasta ja minä olen muutenkin tässä perheessä nykyisin se "ylimääräinen". Parhaimmillaan päivän varoitusajalla olen saanut tietää että muut ovat lähdössä huomenna esim. Särkänniemeen hotelliyöpymisineen. Siinäpä ei sitten enää juuri ennätä mitään omiakaan suunnitelmia tehdä vaan sekin aika menee kotona möllöttäessä"

Miksi et puhu tästä vaimollesi? Turha tuosta on hänen tytärtä syyttää. Tuohan on teidän kahden välinen asia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä ei ole ongelmana läheisyys. Ollaan paljon lähekkäin, sanotaan joka päivä että rakastetaan jne. Molemmilla on omat kämpät ja näin on hyvä. Mutta nyt jotenkin havahduin siihen, että minä olen hänen muusta elämästään erillinen asia. Minusta tuntuu todella epäreilulta, että mieheni ja lapsensa ovat nyt kuolevan anoppini luona ja minua ei haluttu mukaan. Jätettiin ihan täysin yksin.

Nyt samalla silmäni aukesivat sille, että näin tämä menee aina. Aina lasten kanssa tehdään ja mennään, ja minä en ole näissä kuvioissa osallisena. Tuntuu ihan tosi itsekkäältä edes tässä tilanteessa alkaa vaatia yhtään mitään, mutta tunnen silti epäreiluutta ja vihaa. Ja tämä eristäminen tapahtuu pääasiassa siksi, että mieheni täysi-ikäinen lapsi ei hyväksy minua ja hänelle ei saa tulla paha mieli. Mies on luvannut työstää ja korjata tämän ongelman mutta minulla alkaa olla sellainen

Juuri näin. Jos haluat olla kumppanisi tärkein ihminen, älä seurustele lisääntyjän kanssa äläkä lisäänny itse. Dynamiikka on aivan toisenlainen tällaisissa suhteissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies taannoin kysyi sängyssä 'kerro mistä tykkäät'. Sanoin, että tykkään siitä että halaillaan ja pussaillaan sohvalla vaatteet päällä ensin vähintään puoli tuntia. 'Ääh, emmää semmosta..'

Ihan ymmärrettävää puolin ja toisin. En itsekään välitä tällaisesta kuhertelusta, vaikka se monelle on varmasti tärkeää. Jos seksiä pitäisi aina edeltää tällainen sessio, ei suhteesta kyllä tulisi mitään.

Hauskaa, että se jollekulle tuntuu joltakin erilliseltä, järjestetyltä sessiolta. Kun itselle se taas olisi se luonteva reitti. Että höpötellään sohvalla ja luontevasti hivuttaudutaan sylityksin, edetään pussailuun ja toisen lähellä on hyvä olla. Siinä tulee niin lämmin ja hyvä olo, ja hiljalleen alkaa tuntua vetovoima, että herranen aika kun minä haluan tuon ihmisen nyt ja heti. Se luonnollinen yhdessäolo ja viihtyminen arjen keskellä johtaakin seksiin, eikä niin päin, että tuo olisi jokin järjestetty ja sovittu esileikki.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies taannoin kysyi sängyssä 'kerro mistä tykkäät'. Sanoin, että tykkään siitä että halaillaan ja pussaillaan sohvalla vaatteet päällä ensin vähintään puoli tuntia. 'Ääh, emmää semmosta..'

Ihan ymmärrettävää puolin ja toisin. En itsekään välitä tällaisesta kuhertelusta, vaikka se monelle on varmasti tärkeää. Jos seksiä pitäisi aina edeltää tällainen sessio, ei suhteesta kyllä tulisi mitään.

Hauskaa, että se jollekulle tuntuu joltakin erilliseltä, järjestetyltä sessiolta. Kun itselle se taas olisi se luonteva reitti. Että höpötellään sohvalla ja luontevasti hivuttaudutaan sylityksin, edetään pussailuun ja toisen lähellä on hyvä olla. Siinä tulee niin lämmin ja hyvä olo, ja hiljalleen alkaa tuntua vetovoima, että herranen aika kun minä haluan tuon ihmisen nyt ja heti. Se luon

Kaikki eivät luontaisesti välitä halailusta ja pussailusta, mutta voivat silti nauttia kovasti seksistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin tuttua, vasta kolmas kumppanini vaikuttaa vielä näin 10 vuoden jälkeenkin pitävän minusta. 

Minunkin sanoo rakastavansa ja on kuulemma valmis korjaamaan asiat. Toivotaan että tulee jotain muutosta. Ap

En halua olla ilonpilaaja, mutta ei ihminen voi tiettyjä perusluonteenpiirteitään muuttaa vaikka miten lupaa. Itse esimerkiksi en kaipaa mitään haleja ja kädessä pitämistä, ja jos puoliso sanoisi että hän haluaa niitä enemmän, niin en kykenisi niitä silti antamaan, edes toisen vuoksi.

Yleinen ongelma näyttäisi olevan se, että monet miehet eivät tule ajatelleeksi kuinka tärkeää tuo hellien tunteiden osoitus eli jonkinlainen kevyt halailu ja pussailumoodi on naisille parisuhteessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies taannoin kysyi sängyssä 'kerro mistä tykkäät'. Sanoin, että tykkään siitä että halaillaan ja pussaillaan sohvalla vaatteet päällä ensin vähintään puoli tuntia. 'Ääh, emmää semmosta..'

Ihan ymmärrettävää puolin ja toisin. En itsekään välitä tällaisesta kuhertelusta, vaikka se monelle on varmasti tärkeää. Jos seksiä pitäisi aina edeltää tällainen sessio, ei suhteesta kyllä tulisi mitään.

Hauskaa, että se jollekulle tuntuu joltakin erilliseltä, järjestetyltä sessiolta. Kun itselle se taas olisi se luonteva reitti. Että höpötellään sohvalla ja luontevasti hivuttaudutaan sylityksin, edetään pussailuun ja toisen lähellä on hyvä olla. Siinä tulee niin lämmin ja hyvä olo, ja hiljalleen alkaa tuntua vetovoima, että herranen aika kun minä haluan tuon ihmisen nyt ja heti. Se luon

Joillekin tuollaisen session jälkeen tulee vain raukea ja väsynyt olo, eikä ainakaan tule seksi mieleen, enää sen ensimmäisen 10 min jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Yleinen ongelma näyttäisi olevan se, että monet miehet eivät tule ajatelleeksi kuinka tärkeää tuo hellien tunteiden osoitus eli jonkinlainen kevyt halailu ja pussailumoodi on naisille parisuhteessa.

Tuskinpa se tärkeyden ymmärtäminen kauheasti auttaa, jos itse ei koe asiaa samalla tavalla, eikä välitä koko hommasta.

Kyllä minä esimerkiksi ymmärrän, että ajatus yhteisestä kodista ja perheestä on monelle todella tärkeä juttu parisuhteessa, mutta kun en itse noista piittaa, vaikea sitä pelkällä sympatialla on eteenpäin mennä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä ei ole ongelmana läheisyys. Ollaan paljon lähekkäin, sanotaan joka päivä että rakastetaan jne. Molemmilla on omat kämpät ja näin on hyvä. Mutta nyt jotenkin havahduin siihen, että minä olen hänen muusta elämästään erillinen asia. Minusta tuntuu todella epäreilulta, että mieheni ja lapsensa ovat nyt kuolevan anoppini luona ja minua ei haluttu mukaan. Jätettiin ihan täysin yksin.

Nyt samalla silmäni aukesivat sille, että näin tämä menee aina. Aina lasten kanssa tehdään ja mennään, ja minä en ole näissä kuvioissa osallisena. Tuntuu ihan tosi itsekkäältä edes tässä tilanteessa alkaa vaatia yhtään mitään, mutta tunnen silti epäreiluutta ja vihaa. Ja tämä eristäminen tapahtuu pääasiassa siksi, että mieheni täysi-ikäinen lapsi ei hyväksy minua ja hänelle ei saa tulla paha mieli. Mies on luvannut työstää ja korjata tämän ongelman mutta minulla alkaa olla sellainen

Minullakin on lapsi ja toki luonnollisesti omat lapset on etusijalla. Ehkä tämä oli vain mun moka, että kuvittelin meille syvällisemmän parisuhteen kuin se ehkä sitten on. Ollaan kuitenkin viisi vuotta oltu yhdessä, hän on jokseenkin kiintynyt minun lapseeni ja on ollut puhetta että hänkin haluaa tämän olevan loppuelämän suhde. Näköjään sitten vain silloin kun se hänelle sopii. Kiva saada vähän ulkopuolista näkökulmaa, kiitos siitä.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Yleinen ongelma näyttäisi olevan se, että monet miehet eivät tule ajatelleeksi kuinka tärkeää tuo hellien tunteiden osoitus eli jonkinlainen kevyt halailu ja pussailumoodi on naisille parisuhteessa.

Ovat ne tärkeitä monille miehillekin.

Tuossa vain yksi nainen kertoi, että tarvitsee ainakin puoli tuntia halailua ja pussailua ennen kuin seksi voisi käydä mielessäkään.

Itse tykkään kovasti halailusta ja pussailusta, mutta itselläni se menee niin, että se nimenomaan ei johda seksiin, vaan on ihan tavallista arkista toimintaa. Onneksi vaimoni on samoilla linjoilla, muuten seksielämää ei olisi (eikä välttämättä avioliittoakaan).

Vierailija kirjoitti:

Yleinen ongelma näyttäisi olevan se, että monet miehet eivät tule ajatelleeksi kuinka tärkeää tuo hellien tunteiden osoitus eli jonkinlainen kevyt halailu ja pussailumoodi on naisille parisuhteessa.

Ihmisten tarpeet ovat erilaisia. Eivät kaikki naisetkaan pidä pussailusta ja halailusta.

Paras tietenkin olisi, jos kumppaneiden tarpeet kohtaavat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä ei ole ongelmana läheisyys. Ollaan paljon lähekkäin, sanotaan joka päivä että rakastetaan jne. Molemmilla on omat kämpät ja näin on hyvä. Mutta nyt jotenkin havahduin siihen, että minä olen hänen muusta elämästään erillinen asia. Minusta tuntuu todella epäreilulta, että mieheni ja lapsensa ovat nyt kuolevan anoppini luona ja minua ei haluttu mukaan. Jätettiin ihan täysin yksin.

Nyt samalla silmäni aukesivat sille, että näin tämä menee aina. Aina lasten kanssa tehdään ja mennään, ja minä en ole näissä kuvioissa osallisena. Tuntuu ihan tosi itsekkäältä edes tässä tilanteessa alkaa vaatia yhtään mitään, mutta tunnen silti epäreiluutta ja vihaa. Ja tämä eristäminen tapahtuu pääasiassa siksi, että mieheni täysi-ikäinen lapsi ei hyväksy minua ja hänelle ei saa tulla paha mieli. Mies on luvannut työstää ja korjata tämän ongelman mutta minulla alkaa olla sellainen

Älä viitsi. Ei aikuisten lasten tarvitse olla ykkösiä enää. Voi herra jestas! Jos mun äiti alkais seurustella, ei mun nyt missään nimessä tarvitse olla sen elämän tärkein asia enää aikuisena!!!