Suojatien eteen ei vaivauduta pysähtymään vaikka olisin jo menossa yli.

Kun sairastin syömishäiriötä 10 vuotta sitten ja painoin 42kg sain todella paljon huomiota miehiltä ja ihmiset olivat muutenkin ystävällisempiä (mm. avasivat ovia ja hymyilivät) Sain kehuja jatkuvasti vartalostani. Pahimmillaan söin muutaman tomaatin päivässä ja vihasin itseäni ja tunsin olevani silti "läski". Jopa täällä kovasti haukuttuja useita lävistyksiäni kehuttiin.

Syömishäiriöni muutti muotoaan ja lihoin yli satakiloiseksi, Olin kuitenkin itsevarmempi kuin koskaan. Tunsin itseni vahvaksi ja vaikka ihmiset auliisti kertoivat minulle jatkuvasti kuntoilu ja diettivinkkejä, tunsin olevani kaunis. Nautin mm. meikkaamisesta ja hiusten laitosta. Ostelin uusia vaatteita ja seurasin muotia. Olin tyytyväinen itseeni vaikka lähes joka päivä joku ilkeili painostani. Jopa lävistyksiäni alettiin katsoa pahasti. "Miksi olet tehnyt itsellesi noi?"















Minua katsottiin välillä selvästi inhoksuen päästä varpaisiin, koska kuinka tuo "läski kehtaa olla tyytyväinen itseensä kun minä en ole?!" Ovia ei enää avattu.

Vuosi sitten sairastuin ja laihduin koska en pystynyt syömään. Olen jatkuvissa vatsakivuissa edelleen. Ihmiset alkoivat onnitella ja kehua minua "saavutuksestani", eli laihtumisesta.















Olen vielä lievästi ylipainoinen ja olen näkymätön. Tunnen itseni rumaksi ja arvottomaksi ja vanhaksi (olen 30 vuotias). En jaksa enää välittää miltä näytän. Olen sama ihminen kuin olin nelkytkiloisena, mutta silti kohdellaan kuin olisin näkymätön tai tehnyt jotain inhottavaa.















Suojatien eteenkään ei vaivauduta pysähtymään vaikka olisin jo menossa yli.

Tappaisin itseni jos minulla ei olisi lapsia. En halua heille surua. Joka aamu katson peilistä että kuinka ruma olen ja avaan netin ja luen täältä vahvistuksia sille että kuinka vastenmielinen olen.