Ahdistus ja pelko perheenperustamisen esteenä, apuja?

Ymmärrän, miksi lapsen hankintaa pelätään enemmän kuin vaikka muuttoa toiselle paikkakunnalle, lemmikin hankintaa, ulkomaan matkaa, asunnon ostoa, alan vaihtoa yms. Lapsen hankintaa ei voi perua jos siihen uupuu tai se ei tunnukaan omalta jutulta. 

Se keski-ikäinen pomomies on melko varmasti itsekin perheellinen eli ymmärtää perhe-elämää ihan yhtä hyvin tai huonosti kuin naispomo, olipa tämä nuorempi, vanhempi tai samanikäinen.

Olen päälle 40-vuotias ja minulle raskaus oli suht vaivatonta aikaa. Lihoin jonkun verran ja palautumisessa kesti muutama kuukausi mutta sektiolla synnyttäessä kipuja ei ollut. Palautumisellakin tarkoitan lähinnä vatsanahan palautumista.

Äitiysvapaalla on hyvin aikaa imettää, vaihtaa vaippoja ja olla vauvan kanssa. Muutakin ehtii tehdä jonkun verran. Muuttuneeseen päivärytmiin tottuu.

Jos elämässä on muuta sisältöä, jonkun ylennyksen sivuun jääminen ei ole niin suuri asia. Muuten totta kai voi olla haasteita mutta niistä selviää.

Parempi saada perheen perustaminen työn alle nopeasti.

Neuvola tarjoaa apua synnytyspelkoon, kunhan ensin on raskaana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Keskusteluterapiaan mars. Omalla rahalla oma pää selväksi. Kaikkien ei tarvitse hankkia lapsia mutta joku jumi sulla on kroppasi suhteen, onko raiskaus- tai hyväksikäyttö taustaa? Tai muuta vakavaa kehollista traumaa? Anoreksiaa/perfektinismiä? 

Ei mitään konkreettista traumakokemusta, mutta kehohäpeää ja estoisuutta. En tiedä onko kyseessä jotenkin peritty vai ihan vain opittu ominaisuus, mutta esim. oma isäni häpesi kaljuuttaan niin paljon että oli hattu päässä aina kun voi ja repi kuvat joissa hänellä oli vielä hiuksia. Itselläni on samantyylisiä ulkonäköön liittyviä häpeänaiheita joita peittelen parhaani mukaan 

Mitä taas rahaan tuleen, olen köyhästä perheestä ja vähävaraisuuden stigmatoima. Se aiheutti aikanaan paljon häpeää ja myös pelkoa ja stressiä kun vanhemmat tuskailvat rahojen riittämisen suhteen. Olen ollut viimeisen viiden vuoden

Hiukset ovat aika kreisi syy kokea häpeää. Onhan tupeita. Samoin äitiydestä johtuva lihominen se vasta turhanpäiväinen huolenaihe onkin.

Jos ostaa muutamat äitiysvaatteet, niitä voi pitää raskauden jälkeenkin jos vanhat eivät sovi. Mikä muu lihomisessa voisi huolettaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika kevyin perustein lähdet kyllä tekemään elämäsi pahinta virhettä, jos äitiyden perusteluiksi riittää, että se tuntuu luonnollsielta etapilta (koska kaikki muut) ja näkee itsensä äitinä (mallaten taas muita). Ihailen sata kertaa enemmän naisia, jotka  uskaltavat myöntää suoraan, ettei äitiys heitä kiinnosta. Koska ei sen oikeasti tarvitse. Me emme elä jossain Palestiinassa, jossa uskonto määrittelee naisen paikan ja koko elämän.

Kyllä itseäni kiinnostaa ihan äitiys kokonaisvaltaisesti, mutta siihen liittyy todella suuria osa-alueita ja totaalista kontrollin menetystä (raskaus, synnytys, taloudellinen turva). En tiedä miten onnistun nauttimaan äitiydestä jos raskaus ja synnytys on kauhea, traumatisoiva kokemus ja jos ja kun rahan kanssa on tiukkaa. 

Kyllä vaan se hetki kun vauva katsoo sua ensimmäisen kerran, koskettaa, on rinnalla, nukkuu, ne ensihetket on niin palkitsevia jo että vaikka synnytys olisi tosi rankka niin se palkinto on vaa älyttömän iso. Itsekin oli aivan taju kankaalla synnytyksen jälkeen, menetin yli 2 litraa verta, melkein 40h synnytys takana ja kunnon repeämät, mutta ei noilla ole mitään väliä kun saa sen pienen siihen tuhisemaan. 

Halusin lapsen ja sitä tehtiin kauan, valitettavasti keskenmenoja tuli useita. Lapsia siunaantui kolmenkympin loppupuoliskolla kuitenkin 3 ja niistä olen ikionnillinen.

En osannut etukäteen arvata, että lasten hankinta vaikutti etenimismahdollisuuksiin uralla, joten ihan hyvä asiaa on pohtia omaa urakehitystään ennen lastenhankintaa!  Jokaiselle eri asia on tärkeää.

Vaikka nousujohteistauraa en saakaan tehdä, niin peruskeskituloisia ollaan ja rahat saa kyllä riittämään. Ehdottomasti näen, että lapset olivat sen kaiken arvoisia mitä on läpikäyty, niin lisäkilojen kuin synnytyksen sekä tämän lättänän uran. 

Ja kyllä, avioehto laitettiin kuntoon ennen lasten tuloa, mutta yhdessä edelleen ollaan.

Olin vähän kuin sinä muutama vuosi sitten. Ei vauvakuumetta, estoinen, pelkäsin oman tutun elämän menettämistä. No, lapsi saatiin. Ja ei se niin kamalaa ollut. En joutunut raskausaikana kehollisesti ahdistavalta tuntuviin tilanteisiin tai tutkimuksiin. Synnytyksessäkin oli semmonen yöpaidantapainen päällä eli sekin oli yllättävän ok estoista huolimatta. Eli ei sitä missään vaiheessa joutunutkaan olemaan sillä tavalla paljaana toisten armoilla mitä pelkäsin. Kivunlievitys synnytyksessä oli hyvää enkä kokenut mitään kärsimystä. Raskaudesta viimeiset ehkä 3-4 viikkoa tuntuivat fyysisesti väsyttäviltä, siihen asti meni ok. Inhosin kyllä raskausmahaa enkä yhtään tykännyt sitä esitellä vaan verhoiduin isoihin vaatteisiin. Onneks maha oli kuitenkin pienehkö. 

Eli kaikista mun kummallisuuksista huolimatta mikään lapsen saantiin liittyvä ei ollut kamalaa ja olen tosi onnellinen lapsestani nyt.

Itsekin olen ahdistukseen yms. taipuvainen, ja välillä on ihan hyvä muistaa kaikkien pelkoajatusten ja kauhuskenaarioiden keskellä myös se, että kaikki voi mennä myös hyvin. 

Vauvakuumeen takia onkin vähän hölmö hankkia lapsi, se lapsi kun on niin lyhyen ajan vauva. Paljon järkevämpää on hankkia lapsi siksi, että haluaa lapsen. Nykyään perhevapaat on sellaiset, että valtaosa isistä taitaa jo osan perhevapaista pitää. Omalla työpaikallani parin viime vuoden aikana äidit ovat palanneet töihin lapsen ollessa alle vuoden ja isät ovat jääneet siinä kohdassa lapsen kanssa kotiin x ajaksi. Se on tosi hienoa jo isän ja lapsen suhteen kannalta, mutta myös äidin uran ja palkkakehityksen kannalta.

Itse olen myös melko estoinen ja ahdistuva, mutta neuvolassa ja synnytyksessä asiat ovat menneet hyvin. Noista ajatuksista kannattaa kertoa heti ensimmäisessä neuvolassa, niin he osaavat olla erityisen sensitiivisiä sinua kohtaan. Jos on synnytyspelkoa, niin pääset aikanaan juttelemaan siitä ja tarvittaessa voit vaatia sektion, jos synnytys edelleen pelottaa. Mutta toisaalta myös kaikki menee omalla painollaan ja raskauden edetessä ne omat estot voivat painua taka-alalle, kun kyseessä on oman lapsen hyvinvointi. 

Vierailija kirjoitti:

Osittain tuttuja ajatuksia. Itseäni ei synnytys ja raskaus olisi haitannut niinkään vaan pikkulapsiaika ja se jos lapsi onkin erityislapsi, jonka hoitaminen ei kasvun myötä helpotakaan. Itse järkeilin asian niin, ettei minun kannata lasta hankkia kun en olisi ollut siihen ajatuksen tasolla valmis myös hankalamman lapsen kohdalla. Jos olisin nähnyt kristallipallosta kaiken menevän hyvin lapsen kanssa niin tilanne olisi ollut toinen. 

Elämään kuuluu tietty epävarmuus. Kaikkea ei voi hallita, tai tietää ennalta, ja se on pelottavaa. Mutta on helpompaa, jos asian vain hyväksyy. 

Nuo ajatuksesi ovat tuttuja kaikille. Riippuu persoonasta, millaisewn päätelmään tulee. Joku ajattelee, että kaikki menee todennäköisesti silti hyvin, ja jos ei menisikään, aina pärjää, tai löytyy ratkaisuja ongelmiin. 

Ja toiset ajattelevat, kuten sinä, että on oltava 100% varma. Oikeasti sellaista varmuutta ei ole olemassakaan. Joskus on vain uskallettava.