Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Tuntuu että kuolen, en kestä lapseni kuolemaa. =(
18.02.2007 |
Kolmas lapseni kuoli hiljattain vauvana. Kaksi vanhempaa ovat mulle nyt korvaamattomia mut silti jotenkin en pysty olemaan heille enää äiti. Olen ihan rikki. Ahdistaa ajatella etten koskaan enää voi saada biologisia lapsia. Mun kroppa oli vaan jo niin loppu että lääkärit laittoivat narut kiinni. Miten ihmeessä tästä voi selvitä? Olisin halunnu tämän yhden pienen vielä pitää. =( Mä olen niin katkera ja surullinen ja vihainen, yhtäaikaa. Mun koko elämä on pilalla. Mä en halua mitään duunia ja uraa yms mä halusin olla äiti kolmelle lapselle mutta en saanu. Mä en jaksa kauan enää edes yrittää elää. Mikään ei auta. On lääkitys ja on keskusteluapua mut ei. Mieskin yrittää jaksaa vaikka mä olen hirveää seuraa. En puhele juuri mitään, ravaan vaan tupakalla ja seksi ei kiinnosta yhtään, ennen olimme tosi aktiivisia ja muutenkin olen masentavaa seuraa. Mun kanssa ei voi edes tapella kun mikään ei kiinnosta tai ole mitään tunteita herättävää. Mä olen jo kohta kolme kuukautta, ollut eristäytyneenä kotiin, en halua mennä minnekkään enkä nähdä ketään. En kaipaa mitään kavereita tai sukulaisia lähelleni. Haluan vaan sulaa pois. Sääli käy kahta lastani jotka tarvitsisivat mua mutta mä olen jo kuin kuollut, ei musta ole enää mihinkään. =(
Kommentit (30)
Että jos oma lapseni kuolisi (etenkin vielä vauvana), olisi se henkinen kuolema myös minulle. Se olisi vaan jotakin niin kauheaa, ettei sitä pystyisi käsittelemään - eikä siitä pääsisi ylitse.
Esikoisemme oli vastasyntyneenä joitakin päiviä kriittisessä tilassa, mutta hänet saatiin pelastettua elämälle (ilman nykylääketiedettä olisi kuollut), ja silloin (sen hädän) koettuani ajattelin, etten selviäisi, jos olisin hänet siinä tilanteessa menettänyt!
VOIMIA sinulle, ap!
Kenenkään ei tulisi joutua tuohon tilanteeseen, ei kenenkään - eikä sitä voi kukaan toinen ymmärtää (muutakuin saman kokenut) miltä se tuntuu. Ei auta terapiat, ainoastaan aika ja saman kokeneiden vertaistuki =o(.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
meillä tosin kuolemaa vasta " odotetaan" . Mutta diagnoosi oli sellainen, että kuolema on varma, sairaus on etenävä ja parantumaton. Diagnoosi oli meille ensimmäinen menetys ja nyt katsomme vuosia, kun lapsi kuihtuu pois...
Kun vanhempi kohtaa lapsen menetyksen, niin vuosi on lyhyt aika. Minulla diagnoosin jälkeen meni puoli vuotta, josta en paljon muista. Seuraava vuosi meni kiikun kaakun eteenpäin. Mielialalääkitys vei pahinta terää tuskasta ja saimme kotiapua vajaan vuoden verran.
Meillä on lisäksi yksi terve lapsi, onneksi. Muuten en olisi tässä kirjoittamassa. Hän oli se ainoa joka auttoi astumasta sitä viimeistä askelta. Älä sinäkään luovuta kahden elossa olevan lapsesi vuoksi. Äidin menetys olisi heille todella vaikea paikka ja vaikuttaa heidän loppuelämäänsä! Heidän vuokseen yritä kestää päivä kerrallaan ja tunti kerrallaan.
Yritä saada kotiin apua, että lapset tulee hoidettua, jos/kun itse et jaksa. Käy ahkerasti terapiassa ja puhu paljon. Ja nuku, jos pystyt. Aikaa toipumiseen menee, mutta jossain vaiheessa se alkaa pikku hiljaa helpottamaan vaikka ikinä siitä ei kunnolla toivu.
Voimia sinulle ja sydämmelliset pahoitteluni vauvasi menetyksestä.
Ap, sinulla on nyt surun aika. Suru pitää surra pois, mutta kuitenkin elämä jatkuu. Vie silti aikaa, ennen kuin väsymys ja epätoivo häviävät. Toivottavasti saat keskusteluapua ja tukea, että jaksat tänä vaikeana aikana. Hakeudu vaikkapa mielenterveystoimistoon juttusille, niin saat apua jaksamiseen.
Ajattele, että sinulla on mies ja lapset. Olet tärkeä heille. Mieti millaista olisi, jos heitä ei olisi. Koeta arvostaa sitä, että sinulla on rakkaita ja läheisiä ihmisiä, joita kaikilla ei ole. Minulla esimerkiksi ei ole miestä tai lapsia, vaikka kovasti haluaisin.
Tiedän, millaista on, kun kaikki tuntuu epätoivoiselta. Tuntuu, ettei ole mitään syytä elää. Ehkä kuitenkin jonakin päivänä voi jo herätä siihen tunteeseen, että on mukava nousta uuteen päivään. Ensin se vaikea aika pitää kuitenkin pinnistellä läpi, muiden avulla. Koeta jaksaa!
vuosi sitten olin aika samanlaisessa tilassa kuin sinä. Tosin menetimme vauvamme jo ennen synnytystä (tai no synnyttämään joutuu silti joka tapauksessa myöhäinen keskenmeno on kai oikea sana) - pikkuisemme siunattiin kuitenkin muistolehtoon jne.
Meillä on ennestään yksi lapis. Kuristava olo ja kaipuu on, ettei koskaan enää saa vauvaa...
en olisi koskaan uskonut, että jonain päivänä vielä nautin elämästä. Kuitenkin parempia päiviä ja pidempia aikoja ajattelematta asiaa tulee koko ajan lisää.
Surua kannat aina, mutta suru onneksi muuttaa muotoaan.
Luota siihen, että aika auttaa. Se on niin.
Ajattele, että olet selvinnyt jo pahimasta - kolme kuukautta olet mennyt jo eteenpäin tuskasi kanssa. Taakka kevenee joka päivä, usko pois.
Moni läheisensä menettänyt allekirjoittaa saman: ensimmäinen vuosi on vaikein. Kaikki muistuttaa...
Uskon, että sinä selviät...
omasta selviämisestäni en todellakaan ollut vuosi sitten varma.
Mutta lapsen takia oli pysyttävä hengissä - olen äiti myös elävälle lapselleni. Onneksi päätin elää. Osaan jo iloita vaikka mistä.
Käyn edelleen mielenterveyskeskuksessa puhumassa, sillä vaikka läheisiä kuuntelijoita on, en osaa enää " vaivata" haitä näillä samoilla ajatuskuluilla, jotka jatkuvat...
VOIMIA sinulle!
Minun mummoni menetti aikoinaan yhden lapsensa, yhden neljästä. Hän sanoi, että hän " kuoli" yhden vuoden ajaksi. Olet siis aivan normaali, mutta etsi apua!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
(en ikävä kyllä muista kuka, siitä on aikaa, mutta joku melko tunnettu oli) joka kuvasi juuri noita tunteitasi. Häneltä kuoli downlapsi ja hän vaipui syvään masennukseen ja halusi itsekin vain kuolla vaikka hänelläkin oli muita lapsia. Harmi etten muista nimeä. Mutta hän siis selvisi siitä ajan kanssa, ja on tänä päivänä taas elämässä kiinni. Vertaistuki olisi sinulle nyt varmasti kullan arvoista. Saisit kuulla muiden tuntemuksista ja huomaisit ettet ole ainoa, ja että tunnelin päässä pilkottaa valo. Voimahaleja!
ehkä kolmen pienen äitinä olo ei kuitenkaan ole täysn poissuljettua vieläkään? harkitse adoptiota, se saattaisi olla mitä sydämessäsi kaipaat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen itsekin menettänyt lapsen ja parasta oli kun sain keskustella muiden kanssa, jotka siitä olivat selvinneet. Osanottoni ja voimia koko perheelle.
yritä ajatella asiaa niin, että tulet pääsemään tästä " yli" . Vaikka nyt elämänhalusi on kadonnut, et välttämättä aina tule ajattelemaan niin. Anna itsellesi aikaa surra. Sinulla, kuten muillakin perheesi jäsenillä, on täysi oikeus surra menetystänne. Mutta tuo olotila ei jatku läpi elämän, se tulee helpottamaan, aivan varmasti! Yritä jaksaa aina yksi päivä kerrallaan, huomaat että päivä päivältä se helpottuu.
Koko sydämestäni toivon sinulle ja perheellesi voimia tänä vaikeana aikana.
Alue: Aihe vapaa
psyk polilla juttelemassa. Mikään ei vaan auta. Kyllä he tietävät siellä missä kunnossa mä olen. En ole asiaa salannut keneltäkään. Mutta kukaan eikä mikään ei muuta tätä tosiasiaa. Mä en kykene tähän. Osastolle eivät halua mua enää kun siellä kokisin vielä tutun ympäristön puuttumisenkin ja menisin varmasti vielä enemmän sekaisin. Itken vaan joka päivä monta kertaa ja piiloudun vessaan itkemään muulta perheeltä. En syö enkä juo juuri mitään, mikään ei maistu, tupakkaa vaan. kaikki muistuttaa vaan menetyksestä ja odotusajasta ja asiat pyörii vaan päässä ja mietin kaikkea sekavaa ja itken. Haluan vaan nukkua. Nukunkin paljon, lääkkeillä tai ilman, miten vaan, kunhan nukun.
Tuntuu vaan et kaikki on ohi, en mä osaa enää elää. Kaksi päivää on pojan kuoleman jälkeen ollut hyvä olla. Siis kaksi päivää, kolmesta kuukaudesta. Onhan sekin jo alku.
Mä en tunne enää iloa mistään, en näe järkeä koko elämässä. Kaikki on lopulta turhaa. Olen varmaan heikko ja huono ihminen mutta musta ei ole enää tähän.
ap