Mitä henkisiä julmuuksia vanhempasi tekivät sinulle ollessasi lapsi?

Entä silloin, jos lapselle ei OIKEASTI ole käynyt mitään? Onko hyvä mennä ääripäähän ja ottaa kaikki todesta? Lapsihan tarvitsee myös rajoja tunteilleen ja aikuisen tulee myös hieman määrittää lapsen tunteita, eikö?



Itse olen saanut tuntea kaiken suuresti, ilman aikuisen rajoittavaa(kin) turvaa. Nyt aikuisena on vaikea antaa asioille oikeat mittasuhteet, hukun tunteisiini ja siksi olen alkanut pelätäkin niitä. Meidän perheessä tunteiden ilmaisemiseen kannustettiin vähän liikaakin ja itse yritän löytää kultaista keskitietä. Tunteita saa näyttää, mutta niille täytyy osata asettaa turvalliset rajat. Kyllä lapsikin osaa tehdä tilanteista draamaa väsymystään, huonoa tuultaan tms. Tällöin mielestäni olis hyvä kertoa lapselle, mistä syystä nyt tuntuu tältä. Kaatuminen ei aina satu vaan voi myös suututtaa.