Mitä henkisiä julmuuksia vanhempasi tekivät sinulle ollessasi lapsi?

On totta ettei jokaiseen inahdukseen kannata reagoida, mutta kun aina kiellettiin itkemästä. Häpesin todella paljon, kun itkin ensimmäistä kertaa mieheni nähden. Hän on ensimmäinen kumppani, joka on koskaan nähnyt minun itkevän. Ystävistä kukaan ei ole nähnyt.



Vanhempani opettivat, että aina pitää pärjätä. Minusta on edelleen noloa pyytää apua tai kieltäytyä auttamasta. Esikoisena jouduin hoitamaan pikkusisaruksiani jatkuvasti. Heidän hoitaminen oli ihan mukavaa, mutta sitä ei arvostettu ollenkaan. Vanhempani ilmeisesti ajattelivat sen kuuluvan automaattisesti esikoisen tehtäviin.

En usko että se on lapsellekaan hyväksi. AIkuisen tehtävä on määritellä lapselle turvalliset rajat, myös niissä tunteissa. Ei ole mitään järkeä kannustaa lasta tekemään kamalaa draamaa jostain leivän putoamisesta lattialle tai pissapisaroiden roiskumisesta housuille. Mulla on poika, joka kyllä vetäisi draamaa ihan joka asiasta. Koen, että mulla on velvollisuuskin ohjata lastani ymmärtämään mitkä on sellaisia asioita, jotka on oikeasti vakavia, ja mitkä taasen sellaisia joka päiväisiä pieniä vastoinkäymisiä, joista ei kannata draamaa repiä.

En siis vähättele tai väheksy lapsen tunteita, mutta kannustan reippauteen ja ohjaan ajatukset pois turhanpäiväisestä tunnevellonnasta.

Vierailija:

Entä silloin, jos lapselle ei OIKEASTI ole käynyt mitään? Onko hyvä mennä ääripäähän ja ottaa kaikki todesta? Lapsihan tarvitsee myös rajoja tunteilleen ja aikuisen tulee myös hieman määrittää lapsen tunteita, eikö?

Itse olen saanut tuntea kaiken suuresti, ilman aikuisen rajoittavaa(kin) turvaa. Nyt aikuisena on vaikea antaa asioille oikeat mittasuhteet, hukun tunteisiini ja siksi olen alkanut pelätäkin niitä. Meidän perheessä tunteiden ilmaisemiseen kannustettiin vähän liikaakin ja itse yritän löytää kultaista keskitietä. Tunteita saa näyttää, mutta niille täytyy osata asettaa turvalliset rajat. Kyllä lapsikin osaa tehdä tilanteista draamaa väsymystään, huonoa tuultaan tms. Tällöin mielestäni olis hyvä kertoa lapselle, mistä syystä nyt tuntuu tältä. Kaatuminen ei aina satu vaan voi myös suututtaa.

Kerran minulla oli antibioottikuuri poskiontelotulehdukseen ja hänelle tuli samoihin aikoihin joku tulehdus joten hän söi antibioottini, katsoi kai tarvitsevansa niitä enemmän eikä jaksanut mennä lääkäriin.

Kamalinta oli mennä toisella luokalla maanantaina kouluun, kun faija oli kännissä ajanut naapurin orapihlaja-aidan kumoon ja poliisit olivat noutaneet hänet. Maalaiskunnassa asuttiin ja kaikki tiesivät toistensa asiat. Minä oli se paikallisen kyläjuopon tytär.

ei ollu kiva herätä keskellä yötä ja huomata olevansa yksin.

Omat lapseni ei KOSKAAN joudu kärsimään samalla tavalla kun minä pienenä.

itse taidan kuitenkin olla nalkuttava äiti. julma en varmaankaan ole.

kielteisyyttä, nöyryyttämistä ja lojaalisuuteen vetoamista mm...

Usein vertasi minua muihin lapsiin ja sanoi, mikset ole kuin naapurin Lea tms. Mitään en hänen mielestään osannut. Koulusta kun toin kymppejä kotiin, niin äiti totesi vain, että niin sinun pitääkin.



Päälle päätteeksi vielä löli minua sekä pikkutyttönä, että jopa lukiolaisenakin.



En arvosta äitiäni ollenkaan. Siedän häntä, koska on äitini, mutten oikeasti rakasta ollenkaan. Isääni arvostan eri tavalla.

kylläpä olen typerä tytär. Hän myös potkaisi minua sukulaisissa kun sanoin johonkin asiaan vastaan ja kun kamerani meni rikki, paiskasi sen maahan Kööpenhaminan lentokentällä.



Ei ikinä tervehtinyt kavereitani ja muutenkin piti aina olla ihan hiljaa jos oli joku kaveri kylässä. Haukkui musiikkimakuani ja bändejä joista tykkäsin, ei vienyt konsertteihin eikä ikinä käynyt joulu- tai kevätjuhlissa vaikka olisin esiintynytkin. Ei millään tapaa arvostanut minua.



Nyt omien lasteni kanssa on onneksi osannut ottaa kaiken takaisin. Paitsi että ei ikinä soita minulle tai kysy mitä minulle kuuluu, mutta miehelleni soittelee viikottain ja juttelevat asioista. Niin ja jos menemme vanhempieni luo kylään, isäni ei tervehdi minua eikä sano heippa kun lähdetään. On kyllä melkoisen huonokäytöksinen mies!

mm. tästä syystä...

minun on ollut aikuisena vaikea pitää puoliani- olen lapsesta asti ollut NIIN joustava...olen opetellut aikuisena vasta lyömään nyrkkiä pöytään ja sanomaan EI!



---

Omille lapsilleni palkkaan MLL:n lastenhoitajan ja vien heidät kokopäiväseksi lapseksi päiväkotiin- eli sama ei toistu enää lapsieni kohdalla...

Edelleen muistan sen paniikin, kun jouduin itse hakemaan vitsan metsästä. Jos valitsin vääränlaisen (=liian pienen ja ohuen) sain remmistä. Se sattui tosissaan.

Vanhempani tappelivat ja äiti lähti lopulta isääni karkuun ja juoksi autoon. Minä (olin 4-vuotias) juoksin itkien perässä että ottaa minutkin mukaan mutta ei ottanut, katsoi mua vaan autosta ja painoi kaasua ja jätti mut hullun isäni kanssa kahdestaan.



Meillä tapahtu paljon pahempiakin asioita (puukkotappeluita, näin miten äiti raiskattiin ym) mutta tämä jätti kuitenkin pahimmat traumat. Vieläkin 26-vuotiaana nään unia, missä äiti menee johonkin bussiin, lentokoneeseen, junaan jne ja jättää mut itkemään.

nauroivat kun itkin, haukkuivat tyhmäksi, nöyryyttivät.. Monet kerrat menin mustelmilla kouluun. Äitini luki päiväkirjaani huoneessani silloin kun olin kotona - hän laittoi oveni lukkoon ja nauroi. Hän virtsasi meikkieni ja kasettieni päälle.



Pidän itseäni syyllisenä, koska olin temperamenttinen lapsi. Siksi en voi olla kovin vihainen vanhemmilleni. Silti tuntuu pahalta nähdä heitä. En ymmärrä, koska kuitenkin sain myös ruokaa, vaatteita, hevosleirejä ja lasketteluretkiä. Tuntuu pahalta, että olen ollut niin kiittämätön lapsi.



Silti tuntuu pahalta jos näen vanhempani. Välimme ovat hyvin etäiset. Olenko hullu kun olen heidän kanssaan vielä tekemisissä?

...sitten tekivät minulle kaikki julmuudet, mitä nyt lapselle voi tulla mieleen. Meillä vallitsi täydet viidakon lait, ja minä olin pienin.

Isä hakkas äitiä henkihieveriin, pyöritti lapsia hiuksista pitkin tupaa ja äiti joi viinaa ja oli marttyyrimaisesti naimissa lasten vuoksi

Vanhempani eivät koskaan lohduttaneet minua, kun lapsena satutin itseni (kaaduin ja sain haavoja tms). He olivat nimittäin keksineet " hauskan" jutun, jolla en ruvennut itkemään (näin he itse minulle leveilivät ja kehottivat käyttämään omankin lapseni kanssa. Ei tule kuuloonkaan.). Itkeminen oli heistä nimittäin ikävää ja vaivalloista.

Jos siis kaaduin tai muuten satutin itseni he sanoivat minulle " Ei sinulle käynyt kuinkaan eikä sattunut ollenkaan. Jatka vain puuhaamista." Nyt itse psykologiaa opiskelleena ymmärrän, että he itse asiassa aikuisen auktoriteetilla sanelivat minulle, mitä minulla oli oikeus tuntea -- koska heistä itkeminen ja lohduttaminen oli epämukavaa. Minä taas lapsena ainoastaan opin, että kukaan ei välitä, jos minuun sattuu ja että itkeminen on ruikuttamista. Ja ettei tunteilleni ole tilaa.



Nyt aikuisena minun on mahdotonta pyytää apua tai ilmaista tarpeitani. Paras ystäväni kerran sanoi, ettei ole koskaan (30 vuoteen!) nähnyt minun itkevän. Vetäydyn aina omiin oloihini, jos minua itkettää -- ulospäin näytän vain hymyilevää naamaa.



Itse haluan nyt vanhempana antaa omalle lapselleni itse mahdollisuuden määritellä oman kipunsa ja oman lohdutuksen tarpeensa. Minulla ei ole oikeutta määrittää lapseni kokemien tunteiden kirjoa tai voimakkuutta. Se oikeus kuuluu hänelle. Ja hänelle minun sylini on aina auki ja minä suukotan kyyneleet pois. Meillä saa aina itkeä, kun itkettää.



Varmaankin teen omiakin virheitäni. toivottavasti en kovin vakavia.

Muita sísaruksiani hän on kohdellut normaalisti ja suurella rakkaudella - mutta he ovatkin tehneet kaiken uskovaisen äitini pillin mukaan.

Sydäntä särkee kun lukee näitä juttuja!

Muistakaa te kaikki julmuuksia kokeneet, ette ole itse syyllisiä vanhempienne/ sisarustenne hirveisiin tekoihin!

Vaikka olisitte olleet kuinka vallattomia tai omapäisiä, minkäänlainen julmuus ei ole vanhemmilta hyväksyttävää, ei ollut silloin eikä ole edelleenkään. Vihatkaa vaikka vanhempianne, ottakaa selvä pesäero heihin ja työstäkää tunteitanne ennemmin kuin selittelette kaiken heille parhain päin ja syytätte itseänne.

Lapselle ei koskaan saisi olla julma.

Mutta miten puuttua, kun kummityttöni äiti kutsuu lastaan tyhmäksi tms... Voinko kieltää häntä? Vai riittääkö, että kerron tytölle että tiedän hänen olevan fiksu. Villi hän on, mutta ei tyhmä tai vielä vähemmän idiootti.

Ok, otsikko kuulosti typerältä mutta tiedätte mitä tarkoitan...

Itse kuvittelin eläneeni ankean lapsuuden, mutta täältä luin aika pahoja juttuja. Sääliksi käy, ei voi muuta sanoa. Tulipahan pas*a fiilis. Voisinpa ottaa teiltä kaikilta pois nuo pahat muistot.