Lue keskustelun säännöt.
Te lapsena tai nuorena vanhempanne menettäneet, oletteko nyt aikuisena ok asian kanssa?
24.10.2024 |
Tarkoittaen, että oletteko saanet käsiteltyä asiaa siten, että eläneet on jatkunut ja elämä on kuitenkin ollut kokonaisuudessaan mielekästä, eikä esimerkiksi äitien- tai isänpävät tai muut juhlapäivät ole ainoastaan surua ja haikeutta, vaan pystytte ehkä viettämäänkin niitä
Kommentit (22)
Olen, olin niin nuori, alle kouluikäinen, että asia on aina ollut minulle itsestäänselvyys.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikki ookoo...tuli hyvät perinnöt,ei valittamista..
Isä laittoi itsensä narun jatkeeksi kun olin vajaa kaksi vuotias ei minulla ole hänestä mitään muistoja ainut mitä olen oppinut on se ettei minulla ole isää ja ne miehet joita äiti on kapakasta perässään vetänyt eivät ole olleet minulle mitään muuta kuin että ne on äidin kavereita
Mitä tarkoittaa että ok asian kanssa?
ei ole ok että isä kuoli. Se on epäoikeudenmukaista. Mutta niinhän elämä usein on. En minä siihen ole jäänyt jumiin, elämä jatkuu ja olen selvinnyt ihan hyvin.
Se sen sijaan on kasvavalla tavalla mielessä, että isä kuoli tautiin, jonka on jossain määrin perinnöllinen ja itsellä ei ole enää kauaa siihen ikään jossa se hänelle puhkesi. Ihan hyvä sinänsä että ei ole lapsia, niin ei tarvi miettiä kuin omaa kohtaloa.
Vierailija kirjoitti:
Mitä tarkoittaa että ok asian kanssa?
ei ole ok että isä kuoli. Se on epäoikeudenmukaista. Mutta niinhän elämä usein on. En minä siihen ole jäänyt jumiin, elämä jatkuu ja olen selvinnyt ihan hyvin.
Se sen sijaan on kasvavalla tavalla mielessä, että isä kuoli tautiin, jonka on jossain määrin perinnöllinen ja itsellä ei ole enää kauaa siihen ikään jossa se hänelle puhkesi. Ihan hyvä sinänsä että ei ole lapsia, niin ei tarvi miettiä kuin omaa kohtaloa.
Minä taas toivoin lapsena että se niin sanottu isä olisi kuollut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mitä tarkoittaa että ok asian kanssa?
ei ole ok että isä kuoli. Se on epäoikeudenmukaista. Mutta niinhän elämä usein on. En minä siihen ole jäänyt jumiin, elämä jatkuu ja olen selvinnyt ihan hyvin.
Se sen sijaan on kasvavalla tavalla mielessä, että isä kuoli tautiin, jonka on jossain määrin perinnöllinen ja itsellä ei ole enää kauaa siihen ikään jossa se hänelle puhkesi. Ihan hyvä sinänsä että ei ole lapsia, niin ei tarvi miettiä kuin omaa kohtaloa.
Varmaan sitä että on hyväksynyt asian, se on mennyttä ja vain yksi tapahtuma elämässä.
Joo. Ei kuolemalle oikein mitään voi tai voinut. Isän piti mennä katsomaan poikaansa taivaaseen. Vaikka täälläkin olisi ollut elämää. Mutta joskus on vaan tilanteita. Lisäksi tuskin olisin kestänyt teininä isää, kun ei äitiäkään ole kestänyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Syvä sisäinen suru on pysyvä. Isän päiviä ei juhlita, kun lapsettomuus tuli päälle.
Hyvä kuulla mielipiteitä. Minun lapseni jäivät ilman isää esiteininä. Nyt on siitä isän kuolemasta kulunut muutama vuosi. Elämä on jatkunut, mutta en tiedä mitä tästä lopulta seuraa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Syvä sisäinen suru on pysyvä. Isän päiviä ei juhlita, kun lapsettomuus tuli päälle.
Isänpäivää voi viettää monella tavalla.
Vierailija kirjoitti:
Hyvä kuulla mielipiteitä. Minun lapseni jäivät ilman isää esiteininä. Nyt on siitä isän kuolemasta kulunut muutama vuosi. Elämä on jatkunut, mutta en tiedä mitä tästä lopulta seuraa.
Eihän sitä voi tietää, koska jokainen lapsi reagoi eri tavallaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten kukan voi toivoa vanhempansa kuolemaa? Jotkut täälläkln oikeasti menettäneet vanhemman joten julmaa sanoa toivovansa että vanhempi olisi kuollut.
Isä kuoli kun olin 9-vuotias ja elämä jatkui. Ei edes silloin lapsena isänpäivät aiheuttaneet mitään erityistä surua, ensimmäinen isänpäivä saattoi olla vaikea, mutta se isättömyys vain oli asia mikä piti hyväksyä. Ehkä silloin tällöin sitä miettii miten olisi ollut, jos isä ei olisi kuollut ja tietyt asiat jotka muistuttaa isästä voi vieläkin saada surulliseksi, mutta olen kyllä pääsyt yli ja jatkanut elämääni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Isä kuoli kun olin 9-vuotias ja elämä jatkui. Ei edes silloin lapsena isänpäivät aiheuttaneet mitään erityistä surua, ensimmäinen isänpäivä saattoi olla vaikea, mutta se isättömyys vain oli asia mikä piti hyväksyä. Ehkä silloin tällöin sitä miettii miten olisi ollut, jos isä ei olisi kuollut ja tietyt asiat jotka muistuttaa isästä voi vieläkin saada surulliseksi, mutta olen kyllä pääsyt yli ja jatkanut elämääni.
Itsellä samat kokemukset ja olin samanikäinenkin.
Vierailija kirjoitti:
Syvä sisäinen suru on pysyvä. Isän päiviä ei juhlita, kun lapsettomuus tuli päälle.
En tunne mitään syvää sisäistä surua.
Vierailija kirjoitti:
Miten kukan voi toivoa vanhempansa kuolemaa? Jotkut täälläkln oikeasti menettäneet vanhemman joten julmaa sanoa toivovansa että vanhempi olisi kuollut.
Vaikka sillalailla, että on lapsena pidetty tuntikaupalla pimeässä komerossa ja sinne on joutunut paskomaan ja kusemaan, tai että on pahoinpidelty niin, että naamasta näkyy vieläkin, tai niin, että joka ainoa päivä toivoo, että ei olisi koskaan syntynyt ja kaikki on samaa harmaata mössöä ilman värejä. Voit siinä sitten tykönasi miettiä, että miksi.
Vierailija kirjoitti:
Miten kukan voi toivoa vanhempansa kuolemaa? Jotkut täälläkln oikeasti menettäneet vanhemman joten julmaa sanoa toivovansa että vanhempi olisi kuollut.
Olen menettånyt molemmat vanhempani. Isäni kuoli, kun olin alle 10v. En voi sanoa toivoneeni hänen kuolemaansa, näin aikuisena ajattelen kuitenkin sen olleen helpotus.
En tiedä miten onnellisena sinäkään olisit pitänyt itseäsi, jos olisit joutunut elämään väkivaltaisen alkoholistin kanssa ja katsellut kun se hakkaa äitiäsi samalla ottaen itsekin oman osuutesi nyrkin iskuista ja kaikkea muuta mukavaa. Ei kaikille ole suotu vanhemmiksi sellaisia ihmisiä, jotka ansaitsivat olla vanhempia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten kukan voi toivoa vanhempansa kuolemaa? Jotkut täälläkln oikeasti menettäneet vanhemman joten julmaa sanoa toivovansa että vanhempi olisi kuollut.
Vaikka sillalailla, että on lapsena pidetty tuntikaupalla pimeässä komerossa ja sinne on joutunut paskomaan ja kusemaan, tai että on pahoinpidelty niin, että naamasta näkyy vieläkin, tai niin, että joka ainoa päivä toivoo, että ei olisi koskaan syntynyt ja kaikki on samaa harmaata mössöä ilman värejä. Voit siinä sitten tykönasi miettiä, että miksi.
Näillä sentään on isät tai äidit, kaikilla ei ole.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten kukan voi toivoa vanhempansa kuolemaa? Jotkut täälläkln oikeasti menettäneet vanhemman joten julmaa sanoa toivovansa että vanhempi olisi kuollut.
Olen menettånyt molemmat vanhempani. Isäni kuoli, kun olin alle 10v. En voi sanoa toivoneeni hänen kuolemaansa, näin aikuisena ajattelen kuitenkin sen olleen helpotus.
En tiedä miten onnellisena sinäkään olisit pitänyt itseäsi, jos olisit joutunut elämään väkivaltaisen alkoholistin kanssa ja katsellut kun se hakkaa äitiäsi samalla ottaen itsekin oman osuutesi nyrkin iskuista ja kaikkea muuta mukavaa. Ei kaikille ole suotu vanhemmiksi sellaisia ihmisiä, jotka ansaitsivat olla vanhempia.
Minusta pahinta oli pelko, pahinta oli pelätä, mitä voisi tapahtua. Pelkäsin mennä kotiin kun ei koskaan tiennyt mikä siellä odotti. Joskus odotin mieluummin tuntikausia ulkona pakkasessa kuin menin kotiin kuuntelemaan niin sanotun isän itsesääliä, uhkailuja ja raivoamista.
Isäni kuoli kun olin 19v. Nyt olen kolmikymppinen eikä asia ole vieläkään ok. Elän kuitenkin normaalia elämää mutta tottakai isänpäivä on aina haikea surunpäivä ja olisihan se kiva että isä olisi myös joulupöydässä.