Lue keskustelun säännöt.
Onko naisten helppo sietää arkistumista pitkässä suhteessa?
21.10.2024 |
Otsikko on tietysti typerä, kun jokainen on omanlaisensa yksilö, mutta jos vastaat omasta puolestasi.
Sinulla on hyvä mies, ei kummoisia riitoja tai draamaa, mutta suhteen alkuhuumasta on jo aikaa vuosia tai vuosikymmeniä. Tuleeko usein sellaisia ajatuksia, että haluaisit kokea huumaa tai edes nähdä vieläkö kelpaisit jollekin?
Kommentit (26)
Riippuu, mitä arkistuminen tarkoittaa. Minulla on kokemusta sellaisesta arkistumisesta, jossa alkuhuuma toki oli lähtenyt, mutta tilalla oli toimiva suhde, yhteenkuuluvuuden tunne, kumppanuus, rakkaus ja INTOHIMO. Tuskin sellaista arkistumista jaksaisin, jossa kaikki yhteys ja kiinnostus seksiin ja vetovoima toiseen olisi kadonnut - eikös se ole enemmän kämppäkaveruutta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Riippuu, mitä arkistuminen tarkoittaa. Minulla on kokemusta sellaisesta arkistumisesta, jossa alkuhuuma toki oli lähtenyt, mutta tilalla oli toimiva suhde, yhteenkuuluvuuden tunne, kumppanuus, rakkaus ja INTOHIMO. Tuskin sellaista arkistumista jaksaisin, jossa kaikki yhteys ja kiinnostus seksiin ja vetovoima toiseen olisi kadonnut - eikös se ole enemmän kämppäkaveruutta?
Varmaan ihmisillä on erilaisia määritelmiä arkistumiselle. Itse kuvailisin sitä ehkä niin, että yhteenkuuluvuus, kumppanuus ja rakkaus ovat jäljellä, mutta intohimo on ainakin suurimmalta osin haihtunut.
Luultavasti naiset jaksavat arkistumista huonommin.
Tutkimusten mukaan mies pystyy huijaamaan itseään seksuaalisesti, että kyseessä olisi uusi nainen, jos se sama vanha nainen käyttää esim uusia asuja, peruukkia tms.
Naisella se ei toimi, eli vaikka mies laottautuisi erinäköiseksi, niin nainen kokee sen silti samana miehenä seksuaalisesti.
Vaikeaa se on. Ollaan kuin kaks kämppistä. Mä kaipaan kaikkea kivaa ja puheista huolimatta ollaan aina kuin kämppikset. Se on vaikeaa. Oon yrittänyt puhua kerran jos avattaisi suhdetta. Saatais molemmat uutta kipinää. Mies ei ole innostunut asiasta. Mä mietin kanssa kun lapset oli pieniä että kelpaako enää kellekään, kaipasi niin sitä kiimaa ja halua että saa taas tuntea jotain. Nyt satun tietämään että mua kyllä halutaan ja useammaltakin suunnalta. En tiedä kauanko voin torjua sen että oon aina nuoresta asti ollut sitä mieltä että mä en ikinä petä ketään. Oon aina ajatellut että parempi erota. Mut kumpi on enemmän oikein haluta elämältä muutakin kun kämppissuhteen ja toteuttaa se ja erota ja lapsilta menee koti missä ei kuitenkaan riidellä vai se että olla jatkuvasti tyytymätön elämäänsä ja vain kaipailla kaikkea mitä voisi helposti saada..
Vierailija kirjoitti:
Vaikeaa se on. Ollaan kuin kaks kämppistä. Mä kaipaan kaikkea kivaa ja puheista huolimatta ollaan aina kuin kämppikset. Se on vaikeaa. Oon yrittänyt puhua kerran jos avattaisi suhdetta. Saatais molemmat uutta kipinää. Mies ei ole innostunut asiasta. Mä mietin kanssa kun lapset oli pieniä että kelpaako enää kellekään, kaipasi niin sitä kiimaa ja halua että saa taas tuntea jotain. Nyt satun tietämään että mua kyllä halutaan ja useammaltakin suunnalta. En tiedä kauanko voin torjua sen että oon aina nuoresta asti ollut sitä mieltä että mä en ikinä petä ketään. Oon aina ajatellut että parempi erota. Mut kumpi on enemmän oikein haluta elämältä muutakin kun kämppissuhteen ja toteuttaa se ja erota ja lapsilta menee koti missä ei kuitenkaan riidellä vai se että olla jatkuvasti tyytymätön elämäänsä ja vain kaipailla kaikkea mitä voisi helposti saada..
Hyvä kysymys ja varmaan sellainen mitä monet ovat joutuneet pohtimaan. Sanoisin, että tuohon ei ole mitään jokaiseen tilanteeseen sopivaa vastausta, vaan se riippuu yksityiskohdista.
Sellainenkin asia tulee mieleen, että monille on mielekkäämpi ajatus olla jonkinlainen oman elämänsä marttyyri kuin -konna. Vaikka harva varmaan muilta ihmisiltä edellyttää moista asennetta. Kuka esimerkiksi haluaa, että vanhempansa olisivat pysyneet yhdessä vaikka olivat onnettomia? Kyllä kai sitä vanhemmilleenkin toivoo mielekästä elämää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En kaipaa huumaa, oikeastaan suhteen alkuajat ovat aina olleet mulle vaikeimpia, koska siihen liittyy niin paljon myös epävarmuutta ja kuluttavia tunteita.
Mutta riippuu myös, mitä arkistumisella tarkoitetaan. Eksän kanssa arki tarkoitti sitä että elettiin vähän niin kuin omia elämiämme, ei ollut intohimoa, hellyyttä, läheisyyttä, kiinnostusta toisen ajatuksiin, oikeastaan edes halua viettää aikaa yhdessä.
Nykyisen kanssa suhde on ollut paljon pidempi ja arki on leppoisaa, mutkatonta ja siinä on paljon hellyyttä, kosketuksia pitkin päivää, suukkoja ja seksiä. Käsi kädessä kävellään ja pussaillaan myös julkisesti. Romanttista tunnelmaa luodaan ihan tarkoituksella, esim kynttilät on aina pöydässä kun syödään kahdestaan illallista. Keskustellaan paljon syvällisesti. Viihdytään toistemme seurassa. Muutaman kerran vuodessa tehdään kahdestaan matkoja, ei välttämättä edes kauas vaan vuokrataan vaikka mökki tai käydään Tallinnassa tms. Nämä tuntuu olevan molemmille aika tärkeitä perusarjen katkaisemiseksi ja läheisyyden lisäämiseksi.
Eli en kaipaa huumaa, vaan tuttua ja turvallista yhteistä, rakastavaa arkea, ja sitä voisin elää elämäni loppuun asti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Riippuu, mitä arkistuminen tarkoittaa. Minulla on kokemusta sellaisesta arkistumisesta, jossa alkuhuuma toki oli lähtenyt, mutta tilalla oli toimiva suhde, yhteenkuuluvuuden tunne, kumppanuus, rakkaus ja INTOHIMO. Tuskin sellaista arkistumista jaksaisin, jossa kaikki yhteys ja kiinnostus seksiin ja vetovoima toiseen olisi kadonnut - eikös se ole enemmän kämppäkaveruutta?
Varmaan ihmisillä on erilaisia määritelmiä arkistumiselle. Itse kuvailisin sitä ehkä niin, että yhteenkuuluvuus, kumppanuus ja rakkaus ovat jäljellä, mutta intohimo on ainakin suurimmalta osin haihtunut.
Miksi sen pitäisi haihtua?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Riippuu, mitä arkistuminen tarkoittaa. Minulla on kokemusta sellaisesta arkistumisesta, jossa alkuhuuma toki oli lähtenyt, mutta tilalla oli toimiva suhde, yhteenkuuluvuuden tunne, kumppanuus, rakkaus ja INTOHIMO. Tuskin sellaista arkistumista jaksaisin, jossa kaikki yhteys ja kiinnostus seksiin ja vetovoima toiseen olisi kadonnut - eikös se ole enemmän kämppäkaveruutta?
Varmaan ihmisillä on erilaisia määritelmiä arkistumiselle. Itse kuvailisin sitä ehkä niin, että yhteenkuuluvuus, kumppanuus ja rakkaus ovat jäljellä, mutta intohimo on ainakin suurimmalta osin haihtunut.
Miksi sen pitäisi haihtua?
Ei tietysti pidäkään ja varmaan kaikkien unelma olisi, ettei se haihdu. Kyse oli siitä miten kukakin määrittelee arkistuneen suhteen.
Realismia lienee se, että useimmin se suurimmaksi osaksi haihtuu pitkän suhteen aikana. Veikkaan, että monet pitävät varsin hyvänä sellaista tilannetta, missä ylipäätään kykenee vielä kiihottumaan puolisonsa kanssa.
Vierailija kirjoitti:
En kaipaa huumaa, oikeastaan suhteen alkuajat ovat aina olleet mulle vaikeimpia, koska siihen liittyy niin paljon myös epävarmuutta ja kuluttavia tunteita.
Mutta riippuu myös, mitä arkistumisella tarkoitetaan. Eksän kanssa arki tarkoitti sitä että elettiin vähän niin kuin omia elämiämme, ei ollut intohimoa, hellyyttä, läheisyyttä, kiinnostusta toisen ajatuksiin, oikeastaan edes halua viettää aikaa yhdessä.
Nykyisen kanssa suhde on ollut paljon pidempi ja arki on leppoisaa, mutkatonta ja siinä on paljon hellyyttä, kosketuksia pitkin päivää, suukkoja ja seksiä. Käsi kädessä kävellään ja pussaillaan myös julkisesti. Romanttista tunnelmaa luodaan ihan tarkoituksella, esim kynttilät on aina pöydässä kun syödään kahdestaan illallista. Keskustellaan paljon syvällisesti. Viihdytään toistemme seurassa. Muutaman kerran vuodessa tehdään kahdestaan matkoja, ei välttämättä edes kauas vaan vuokrataan vaikka mökki tai käydä
Mukavalta kuulostaa. Erityisellä tavalla minulle pomppasi esiin tuo "Keskustellaan paljon syvällisesti".
Tuo on varmaan se aspekti tuoreesta suhteesta mitä minä eniten kaipaan. Enemmän kuin intohimoa, vaikka kyllä sekin maistuisi.
Kun on nykyisen puolisonsa kanssa ollut yhdessä pitkään, tietää hirveän tarkasti hänen historiansa ja tapansa ajatella eri asioista. Keskustelu ei siten ole kovin stimuloivaa. Vähän sama miten sitä vuosien saatossa on kyllästynyt omiin ajatuksiinsa, koska on jo soittanut ne levyt puhki. Harva ihminen ehkä pitää itseään kovin mielenkiintoisena seurana ja erikoisena ajattelijana.
Minkälaisista asioista sinä puolisosi kanssa keskustelet? Yllätyttekö usein toistenne näkemyksistä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minkälaisista asioista sinä puolisosi kanssa keskustelet? Yllätyttekö usein toistenne näkemyksistä?
Tunnistan hyvin tuon, että kokee tuntevansa toisen ajatukset jo niin läpikotaisin, ettei oikein kiinnosta edes kysyä häneltä mitään. Minulla kävi niin tuon mainitsemani eksän kanssa, vaikka emme edes olleet yhdessä kuin joitain vuosia. Hänen kanssaan keskustelin alkuun paljon esim. politiikasta ja ajankohtaisista ilmiöistä, kummallakin oli omat poteronsa ja niissä pysyttiin niin tiiviisti että lopulta keskustelu ei kauheasti kumpaakaan kiinnostanut.
Jäin oikein miettimään, miksi nykyisessä suhteessa on pidemmästä kestosta huolimatta niin paljon enemmän stimuloivaa keskustelua. Ehkä syy löytyy ehkä vähän yllättäen rehellisyyden ja haavoittuvuuden oppimisesta. Oikeastihan ihminen muuttuu koko ajan, ja jos molemmat uskaltaa puhua avoimesti eikä poteroidu, on koko ajan uutta ja yllättävää opittavaa toisesta. Kuulostaako tämä järkeenkäyvältä?
Tässä suhteessa emme keskustele kuin satunnaisesti politiikasta tai ajankohtaisasioista, toki joskus niistäkin, ja kyllä usein mieheni niissäkin yllättää minut näkemyksillään. Ehkä minäkin hänet. Emme pyri olemaan samaa mieltä, vaan katsomaan asioita eri kanteilta. Eniten kuitenkin keskustellaan ns. henkisistä asioista. Jos muistelen viimeisimpiä keskusteluja niin niissä on käsitelty ihmisenä olemista, rakkautta, ystävyyttä, kuolemaa, häpeää, toiveita, omaa muuttumista, vanhenemista, haaveiden kariutumista yms. Ehkä minulla on stereotyyppisesti harvinainen mies, koska hän puhuu tunteista ja on opettanut sitä minullekin. Itse olin alkuun se jäyhempi osapuoli :) Meillä on myös yhteisiä tai läheltä liippaavia harrastuksia, joista toki myös puhutaan paljon sekä ihan arjen tapahtumista ja ajatuksista joita on herännyt mistäkin. Ja tunnustan, että kun kahdestaan ollaan, niin kyllä me paljon myös ruoditaan muita ihmisiä, heidän suhteitaan ja elämäntilanteitaan. Ei pahassa hengessä, mutta sanoisin että halu ymmärtää ihmiselämää on se tärkein asia joka meitä yhdistää. Minunkin mielestäni jopa tärkeämpi kuin intohimo, joka sekin on onneksi kyllä säilynyt. Ja sanon vielä, että ei me joka päivä aamusta iltaan pälätetä mitään kauhean inspiroivaa ja ollaan paljon hiljaakin, mutta esim. pitemmillä automatkoilla, saunassa tai paremman illallisen ääressä viriää useinkin antoisia keskusteluita. Ja vaikkapa mökkireissulla oluen voimin saatetaan ns. parantaa maailmaa aamuun asti ihan kuin nuorena.
Tuli mieleen, että on muuten olemassa erilaisia valmiita paketteja keskustelukortteja, joissa saattaa olla ihan inspiroivia keskustelunaiheita vanhallekin parille. Minusta se on ajatuksena ihan hyvä tapa herättää henkiin hiipunut kiinnostus toisen ajatuksia kohtaan aiheilla, joita ei välttämättä tule itse ajatelleeksi. Voihan se vähän tyhmälle tuntua alkaa keskustella joidenkin korttien avulla, mutta itse voisin kuvitella että ne voivat antaa sysäyksen kiinnostaville keskusteluille joita voi jatkaa ilman mitään korttejakin. Ylipäätään jo se, että uskaltaa osoittaa haluavansa avata parempaa keskusteluyhteyttä ja kommunikointia suhteeseen, voi tuoda lisää läheisyyttä.
No kun oon siitä outo että näen kauneutta ja hyvyyttä niin monessa paikassa ja rakastan "tylsää ja turvallista" arkea. Sitä on kiva maustaa pienillä jutuilla aina silloin tällöin :) En tosin oo suhteessa, mutta en mä tähän harmaaseen sinkkuarkeenikaan oo 32 vuodessa tylsistynyt :D
N32
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minkälaisista asioista sinä puolisosi kanssa keskustelet? Yllätyttekö usein toistenne näkemyksistä?
Tunnistan hyvin tuon, että kokee tuntevansa toisen ajatukset jo niin läpikotaisin, ettei oikein kiinnosta edes kysyä häneltä mitään. Minulla kävi niin tuon mainitsemani eksän kanssa, vaikka emme edes olleet yhdessä kuin joitain vuosia. Hänen kanssaan keskustelin alkuun paljon esim. politiikasta ja ajankohtaisista ilmiöistä, kummallakin oli omat poteronsa ja niissä pysyttiin niin tiiviisti että lopulta keskustelu ei kauheasti kumpaakaan kiinnostanut.
Jäin oikein miettimään, miksi nykyisessä suhteessa on pidemmästä kestosta huolimatta niin paljon enemmän stimuloivaa keskustelua. Ehkä syy löytyy ehkä vähän yllättäen rehellisyyden ja haavoittuvuuden oppimisesta. Oikeastihan ihminen muuttuu koko ajan, ja jos molemmat uskaltaa puhua avoimesti eikä poteroidu, on koko aja
Tuo teidän keskusteluyhteytenne kuulostaa sinänsä hyvin samanlaiselta kuin meidän parisuhteessamme. Ei ole juuri mitään aiheita mistä emme voisi puhua, olemme puhuneet jopa tämänkin keskustelun aiheesta. Silti tuntuu siltä, että ennemmin tai myöhemmin suurenkin tynnyrin pohja tulee vastaan. Lisäksi olemme puolisoni kanssa hirveän samankaltaisia otuksia, joten meidän on helppo ymmärtää toisiamme ja niissäkin asioissa missä ajatuksemme eroavat meidän on helppoa hyväksyä toistemme näkemykset.
Tämä saattaa nyt olla vähän tulenarka aihe, mutta mainitsen sen kuitenkin, kun politiikkakin tuli puheeksi. Politiikastakin puhumme puolisoni kanssa, eikä siinäkään meillä ole merkittäviä mielipide-eroja. Lähinnä painotuseroja, tyyliin minkä ongelman ratkaisemiseksi/estämiseksi pitäisi käyttää eniten paukkuja. Toinen meistä äänestää useimmiten Vihreitä ja toinen Perussuomalaisia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minkälaisista asioista sinä puolisosi kanssa keskustelet? Yllätyttekö usein toistenne näkemyksistä?
Tunnistan hyvin tuon, että kokee tuntevansa toisen ajatukset jo niin läpikotaisin, ettei oikein kiinnosta edes kysyä häneltä mitään. Minulla kävi niin tuon mainitsemani eksän kanssa, vaikka emme edes olleet yhdessä kuin joitain vuosia. Hänen kanssaan keskustelin alkuun paljon esim. politiikasta ja ajankohtaisista ilmiöistä, kummallakin oli omat poteronsa ja niissä pysyttiin niin tiiviisti että lopulta keskustelu ei kauheasti kumpaakaan kiinnostanut.
Jäin oikein miettimään, miksi nykyisessä suhteessa on pidemmästä kestosta huolimatta niin paljon enemmän stimuloivaa keskustelua. Ehkä syy löytyy ehkä vähän yllättäen rehellisyyden ja haavoittuvuuden oppimisesta. Oikeastihan ihminen muuttuu koko ajan, ja jos molemmat u
Tuo teidän keskusteluyhteytenne kuulostaa sinänsä hyvin samanlaiselta kuin meidän parisuhteessamme. Ei ole juuri mitään aiheita mistä emme voisi puhua, olemme puhuneet jopa tämänkin keskustelun aiheesta. Silti tuntuu siltä, että ennemmin tai myöhemmin suurenkin tynnyrin pohja tulee vastaan. Lisäksi olemme puolisoni kanssa hirveän samankaltaisia otuksia, joten meidän on helppo ymmärtää toisiamme ja niissäkin asioissa missä ajatuksemme eroavat meidän on helppoa hyväksyä toistemme näkemykset.
Tämä saattaa nyt olla vähän tulenarka aihe, mutta mainitsen sen kuitenkin, kun politiikkakin tuli puheeksi. Politiikastakin puhumme puolisoni kanssa, eikä siinäkään meillä ole merkittäviä mielipide-eroja. Lähinnä painotuseroja, tyyliin minkä ongelman ratkaisemiseksi/estämiseksi pitäisi käyttää eniten paukkuja. Toinen meistä äänestää useimmiten Vihreitä ja toinen Perussuomalaisia.
Aivan, kiva kuulla että teillä kuitenkin vaikuttaa olevan hyvä keskusteluyhteys. Ymmärsin vähän väärin alkuun. Jäin vähän pohtimaan tätä koko keskustelun aloitusta. Onko siis niin että haluaisit itse vielä kokea huumaa ja kokeilla kelpaavuuttasi muillekin, ja kysyt kokeeko naiset samanlaisia tuntemuksia?
Saanko kysyä, minkä ikäisiä olette ja kauanko olleet yhdessä?
Onko teillä omia ystäviä tai tapaatteko muita, ehkä uusiakin ihmisiä? Aloin ajatella, että minä ja mieheni molemmat tapaamme aika paljon muitakin ihmisiä ja ehkä heidän kanssaan juttelu täyttää sitä ihan uuden näkökulman tarvetta. Ja sitten niitäkin toki puidaan miehen kanssa keskenämme :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Aivan, kiva kuulla että teillä kuitenkin vaikuttaa olevan hyvä keskusteluyhteys. Ymmärsin vähän väärin alkuun. Jäin vähän pohtimaan tätä koko keskustelun aloitusta. Onko siis niin että haluaisit itse vielä kokea huumaa ja kokeilla kelpaavuuttasi muillekin, ja kysyt kokeeko naiset samanlaisia tuntemuksia?
Saanko kysyä, minkä ikäisiä olette ja kauanko olleet yhdessä?
Onko teillä omia ystäviä tai tapaatteko muita, ehkä uusiakin ihmisiä? Aloin ajatella, että minä ja mieheni molemmat tapaamme aika paljon muitakin ihmisiä ja ehkä heidän kanssaan juttelu täyttää sitä ihan uuden näkökulman tarvetta. Ja sitten niitäkin toki puidaan miehen kanssa keskenämme :)"
Nelikymppisiä olemme ja 15v olemme olleet yhdessä.
Kyllä, välillä asia ei vaivaa yhtään ja välillä kohtalaisen paljonkin. Tähän ikään mennessä olen huomannut, että useimmissa asioissa naiset ja miehet ovat paljon samankaltaisempia kuin mitä tavataan kuvitella. En kuitenkaan haluaisi olettaa mitään, joten mieluummin kysyn suoraan asianomaisilta.
Tuohon viimeiseen kohtaan voisi vastata, että se uusien ihmisten kohtaaminen juuri alleviivaakin sitä kontrastia miten paljon stimuloivampaa on jutella ihmisen kanssa, jonka historia ja ajatukset ovat arvoituksia.
On. Ei tule. Haluan mukavuutta, kivaa yhteistä elämää.
Mulla oli muuten tuollainen todella pitkä (yli 25v) suhde missä tosiaankin aika ja lapset mm. oli tehnyt sen että alkuhuuma oli todella kaukainen muisto. Olisin muuten sen kestänyt mutta meillä oli todella huono ja toimimaton tapa riidellä ja ratkoa sinällään pieniä ongelmia, nämä lopulta yhdessä sen kaikenlaisen intohimon puutteen kanssa ajoi meidät eroon. En kadu koska oltiin kuitenkin pohjimmiltaan aika erilaisia ihmisiä vaikka meillä pitkään olikin ihan hyvä olla yhdessä, arki toimi todella hyvin.
Nyt uusi suhde ollut jo 3v ja en voisi olla onnellisempi, tämän ihmisen kanssa haluan olla loppuelämäni!
N46
Vierailija kirjoitti:
On. Ei tule. Haluan mukavuutta, kivaa yhteistä elämää.
Kadehdittavaa!
Kuvailisitko itseäsi psyykkisesti hyvin vakaaksi ihmiseksi? Sinulla ei ole kummoisia traumoja, psykologisia ongelmia tai ongelmia ihmissuhteissasi muutenkaan?
Ikäviä asioita on elämässäni tai ympärilläni oleville ihmisille tapahtunut niin paljon, että arvostan erityisen paljon rauhallista elämää.
En tavoittele huumaa muutenkaan, en ole hedonisti. 7v sinkkuna, suuri osa selibaatissa, osa ilman mitään sukuelinten koskettelua. Ei ongelmaa, päin vastoin, olen onnellinen ja voin hyvin
En voisi kuvitellakaan eläväni miehen kanssa, jonka elämä pyörii siittämisen ympärillä tai joka tavoittelee "huumaa"
Kun lapset olivat pieniä niin olin ihan ok suhteen arkistumisen kanssa. Nyt kun lapset ovat isompia niin kärsin valtavasti seksin, huomion ja romantiikan puutteesta. Meillä ei ole riitoja, mutta ei myöskään läheisyyttä. Päivittäin mietin olisiko minulle vielä jossain joku joka himoitsisi minua, katsoisi kauniisti ja koskettaisi intohimoisesti. Kaipaan niin kovasti sitä tunnetta olla haluttu.