Mielestäni ikäihmisten tulee antaa asua asunnossaan loppuun asti. Kyllä ne parhaiten siellä viihtyy. Kokemuksia?

Varmasti viihtyy, mutta pärjääkö välttämättä?

Ainakin meidän suvussa ovat pyytäneet apua, kun tarvitsevat.

Kannattanee kysyä ikäihmisteltä itseltään missä hän haluaa asua, eikä tehdä oletuksia ja kysellä päälle lisää oletuksia.

Tätini halusi väenväkisin pitää isoisoäitiäni kotonaan, koska vanhainkotiin meno olisi mielestään tarkoittanut lopun lähenemistä. Mummoa pelotti olla yksin kotona, koska kaatuili usein ja oli yksinäinen. Pääsi lopulta vanhainkotiin ja on kuin uudesti syntynyt, kun on 24/7 apua ja seuraa. Vuosia siellä ollut nyt ja kunto vain parantunut. 

Vierailija kirjoitti:

Ainakin meidän suvussa ovat pyytäneet apua, kun tarvitsevat.

Keneltä? Siltä 600 kilometrin päässä asuvalta, opiskelevalta lapsenlapseltako?

No ei pahasti dementoitunut edes viihtynyt asunnossaan, jossa oli siinä vaiheessa asunut 25v. Vaelteli jatkuvasti etsimässä sitä kotia, missä oli lapsensa kasvattanut aikoinaan. Että kokemus on: ei pidä asua kuin sen aikaa, kun oikeasti viihtyy ja pärjää. Kun ei enää nämä toteudu, valvottuun hoitoon.

Olen eri mieltä. Meillä 95v. ei suostunut millään muuttamaan tuettuun asumiseen. Seurauksena lähti sitten liikuntakyky ja vietti viimeiset aikansa pyörätuolissa. Sitä ennen makasi sairaalassa kuukausia korjailemassa useita murtumia. Kaatui siis kellarin portaissa kun sinne piti väen vängällä mennä kun "kyllähän hän omassa kodissaan voi mennä minne vain". Myös mummin muistisairaus vain paheni ja paheni kotona ja oli ihan hirveää. Lopulta saatiin pakotettua hoitokotiin ja viihtyi siellä loistavasti ja muistisairauskin eteni hitaammin kun siellä oli enemmän virikettä kuin kotona.

Vierailija kirjoitti:

Kannattanee kysyä ikäihmisteltä itseltään missä hän haluaa asua, eikä tehdä oletuksia ja kysellä päälle lisää oletuksia.

Tätini halusi väenväkisin pitää isoisoäitiäni kotonaan, koska vanhainkotiin meno olisi mielestään tarkoittanut lopun lähenemistä. Mummoa pelotti olla yksin kotona, koska kaatuili usein ja oli yksinäinen. Pääsi lopulta vanhainkotiin ja on kuin uudesti syntynyt, kun on 24/7 apua ja seuraa. Vuosia siellä ollut nyt ja kunto vain parantunut. 

Tässä tuli esiin erittäin merkittävä sana, nimittäin pelko. Kotona viihdytään kyllä niin kauan kuin siellä pärjätään. Nykyisin vain on ihanteena, että kotona asutaan loppuun asti. Ajatus on kauniilla sanoilla kuorrutettua paskaa. Todellisuudessa kyse on säästöistä, ihmisen viihtymisellä ei ole mitään tekemistä tämän suuntauksen kanssa. Moni vanhus elää kotonaan lähes hylättynä, peläten ja vankina kodissa, josta heidän on vaikea enää päästä liikkumaan ulos. Jatkuva pelko omasta turvallisuudesta on sitä ihanaa paljon hehkutettua omassa kodissa viihtymistä. Oma lukunsa ovat dementiasta kärsivät vanhukset, jotka elävät yksin osaamatta hoitaa enää arjen perustoimintoja. Kukaan ei ansaitse sellaista vanhuutta kuin, mitä Suomessa on nykyisin huonokuntoisille ikäihmisille tarjolla.

Kyllä kotona olo on parasta vanhukselle!

Äitini täyttää 87v, asuu yhä omakotitalossa. Käyn viikonloppuisin

Ilman muuta kotona ellei vanhus itse halua laitokseen. Laitokset eivät ole paratiiseja.

Monenko mummon mökissä on esteetön kulku ja esim inva-mitoitettu wc ja kylppäri? Kuka hoitaa lumityöt, ym? Kuka käy kaupassa ja tekee ruuat?

Kyllähän sitä pärjää, jos puolen sukua juoksee auttamassa monta kertaa viikossa.

Onneksi mun äiti ymmärsi luopua omakotitalosta siinä vaiheessa, kun minä kieltäydyin auttamassa nurmikonleikkuussa ja lumitöissä. Asuu nyt kerrostalossa, ja nyt sielläkin pärjääminen alkaa tökkiå

Ihan yksilöllistä. Mun isäni täyttää joulukuussa 95 vuotta ja asuu omassa kodissaan. Turvapalvelu on ja joka toinen viikko käy siivooja. Tilaa ostoksensa Cittarista kotiinkuljetuksella. On hankkinut kotiinsa paljon erilaisia apuvälineitä mukaanlukien porrashissin, koska polvet on jo huonot ja portaiden kiipeäminen hankalaa. Hankalaa varsinkin silloin, jos pitää kantaa jotain alakerrasta yläkertaan tai päinvastoin.  Hyvin pärjää. 

Äitikin sai nukkua omassa kodissaan omassa sängyssään ikiuneen. Oli kuukautta vaille 97 v kuollessaan. Hänellä kaikki muu toimi paitsi ei pää eli oli pahasti muistisairas. Kun äiti oli viimeisten kuukausien aikana muutamia kertoja sairaalassa ja yhden noin 2 viikon jakson kriisipaikalla hoivakodissa, yhtä sekaisin äiti niissä oli kuin kotonakin. Mutta kuten kommentoija nro 6 kirjoitti, myös mun äitini ei kokenut kotiaan, jossa oli asunut jo yli neljännesvuosisadan, enää kodikseen vaan kaipasi lapsuudenkotiinsa, jota rakennustakaan ei ole ollut olemassa enää vuosikymmeniin. Silti niillä sairaala- ja hoivakotijaksoilla hän oli pelokkaampi kuin mitä oli kotonaan. Joten äidillekin - kaikesta huolimatta - oli parempi vaihtoehto olla kotona. Niin rankkaa, kun mulle olikin se noin 1,5 vuotta juosta vanhemmillani milloin minkäkin asian takia tai käydä etsimässä karkuteille lähtenyttä äitiäni tuolta kaduilta, niin näin jälkikäteen mietittynä pääsin ehkä sittenkin helpommalla kuin että olisin sitten käyttänyt päivittäin tai lähes päivittäin ensin pari tuntia julkisilla köröttelyyn hoivakotiin ja sitten siellä äidin seurana vietetty aika siihen päälle. 

Kävin loppukesästä katsomassa yhtä tuttua Kontulan seniorikeskuksessa ja kun tulin sieltä, toivoin, että isäkin voisi olla loppuun asti kotona. Nimittäin se paikka oli ihan karmea. Joku vanhus huusi koko sen ajan, kun olin siellä (noin 2 tuntia), kovaan ääneen apua. Kotisairaanhoidossa ja vanhainkodissa aikoinaan työskennelleenä kyllä ymmärrän, että ei näille oikein voi mitään, mutta isä ei todellakaan viihtyisi sellaisessa paikassa. Onneksi isä lopulta suostui siihen, että äitiä kävi viimeiset viikot hoitamassa kotihoito, joten jos hän itse jossain vaiheessa tarvitsee sellaista apua, niin eiköhän hän ole valmis sellaista ottamaan vastaan. 

Omien vanhempieni kohdalla varmasti viihtyivät, mutta taakka heidän omakotitalonsa hoitamisesta kaatui vuosi vuodelta yhä enemmän meille lapsille. Välimatkaa on parisataa kilometriä, joten joka päivä emme päässeet käymään, joten iso osa lomista ja viikonlopusta meni lapsuudenkodin hoitamiseen. Meillä lapsilla oli kummallakin samalla kouluikäisiä omia lapsia ja työn suhteen myös ruuhkavuodet meneillään. 

Toinen vanhemmista oli muistisairaus, joka pääsi kyllä liikkumaan, mutta välillä huono tasapaino aiheutti kaatumisen. Toinen oli muuten terve, mutta sairaus vei hiljalleen liikuntakykyä. Lapsuudenkodin tilat ovat viidessä eri kerroksessa ja esim. wc-/pesutilat ovat vaarallisten betoni portaiden päässä. 

Tuo vaihe oli todella rankka. Kummankin vointi huononi yhtäkkiä ja toinen kuoli, joten muistisairas päätyi sitten palvelukotiin. 

Olemme vasta 50 vuotiaita, mutta olemme miehen kanssa jutelleet, että muutamme sitten hyvissä ajoin pois omakotitalosta kun kunto alkaa heikentyä. 

Vierailija kirjoitti:

Ilman muuta kotona ellei vanhus itse halua laitokseen. Laitokset eivät ole paratiiseja.

Sehän on niin että haluat tai olet haluamatta, ei enää ole niitä laitoksia mihin pääsee haluamanaan ajankohtana. Useimmista pitäjistä ja kaupungeista loppuneet paikat ympärivuorokautiseen hoitoon. Nykypäivänä on pakko olla siellä kotona ja tyytyä siihen mitä kotipalvelu tekee. Ja se ei todellakaan ole paljon ja maksaa...Muistihäiröisten kuolemat tulevat lisääntymään talven aikana, kun lähdetään kuka mihinkin riippumatta säästä. Kyllä on kauheata seurata tätä menoa

Nykyäänhän yleinen ongelma on, että huonokuntoiset ihmiset eivät missään nimessä haluaisi olla kotona, siellä pelottaa ja on yksinäistä, mutta laitokseen ei pääse. Käy vaan hoitaja kotona muutaman kerran päivässä lappamassa ruokaa suuhun ja vaihtamassa vaipat. 

Toki, kotona asumista kannattaa tukea niille, jotka sitä haluaa ja pystyy turvallisesti asumaan siellä (esim. dementikko jolta jää levyt päälle ja tunnelmakynttilät palamaan voi vaarantaa koko taloyhtiön turvallisuuden, ei vain itseään), mutta nykyään tämä ei yleensä ole ongelma vaan se, että palvelutaloihin ja hoivakoteihin ei pääse vaikka tarvisi jo sellaista.

Sukulaiseni asuu yhä kotonaan, vaikka ei pärjää ja homma on ihan maailmanlopun meininkiä. Mitään apua ei ole saatavilla ja koti on jo alkanut hajoamaan käsiin. Tämän on sitten tarkoittanut itsekin moniongelmaisen ja huonosti voivan sukulaisen uhraamista tuon orjaksi kun muu ei ole mahdollista. Kummastakin on tehty huoli-ilmoitus, mutta nämä eivät ole johtaneet mihinkään. 

Vierailija kirjoitti:

Ilman muuta kotona ellei vanhus itse halua laitokseen. Laitokset eivät ole paratiiseja.

Lähisukulaisella oli psyykkisiä ongelmia parikymmentä vuotta. Pärjäsi muuten suht. koht. kohtalaisesti mutta ruokaa ei oikein osannut laittaa ja joku huijasi pienetkin rahat pois jonkun aikaa. Sairaus- ja hoitohistoriat on terveysammattilaisen tiedossa mutta mitään palveluja ne ei järjestä jos ei tiukasti vaadi. Parin kauppamatkalla kaatumisen jälkeen alkoi kiinnostaa kun vaadittiin. Löytyi aterian toimittaja, siivooja ja vakituinen hoitaja vaikka aikaisemmin oli sanottu että ei ole mitään saatavilla. Muutaman kerran hän oli kokeeksi joissain hoitopaikoissa, ne oli ainakin tosi karuja paikkoja, huoneet kolkkoja, asunnot ihan kaupungin keskustassa. Ankeita paikkoja maalaiskyläläiselle. Kannattaa ainakin tutustua millaisiin olosuhteisiin on omainen joutumassa. Niin, läheisen omalla paikkakunnalla on useampi vanhustentalo, ne on ihan ok mutta aina täynnä. Lopulta kotona asuminen onnistui ihan hyvin. Riippuu tilanteesta, jokainen tapaus on erilainen.

Juu, hissittömän talon ylimmässä kerroksessa vaan elämän loppuun saakka.

Anoppini luona kävi kotisairaanhoito viisi kertaa päivässä, eikä sekään enää riittänyt vuodepotilaalle, kun hän putosi sängystä eikä päässyt ylös vaan joutui odottamaan että seuraava hoitaja tulee nostamaan takaisin sänkyyn. Ei osannut käyttää hätäranneketta. Loppusijoituspaikkana yksityinen hoivakoti.

Siskoni 95-vuotias appiukko kaatuili kotonaan eikä voinut edes peseytyä, kun asunnossa oli kylpyamme eikä hän suostunut teettämään remonttia ja vaihtamaan sitä suihkuun. Hän sentään osasi painaa hätärannekkeen nappia, ja hänet käytiin nostamassa lattialta lähes päivittäin. Hänkin halusi asua kotonaan, koska se oli tuttu paikka ja hän pärjäsi siellä lihasmuistin avulla, ja omat kuusikymppiset pojat kävivät hänen uonaan päivittäin, minkä seurauksena kaupunki veti takaisin kunnallisen kotihoidon.Lopulta sairastui koronaan, päätyi sairaalaan ja kuoli siellä, vaikka yrittivät kovasti kuntouttaa ja kotiuttaa.

Niin että miettikää nyt saatana vähän te jotka väitätte että oma koti on vanhukselle turvallisin ja paras paikka.

88-vuotias äitini asuu vielä omassa kodissaan, mutta asunto on esteettömässä senioritalossa, siivooja käy kerran kuussa, palvelukeskus on vieressä ja siskoni muutti viereiseen kortteliin. Me emme kuitenkaan ole sairaanhoidon ammattilaisia.