Lue keskustelun säännöt.
Mikä voi olla syynä että kokee lapsuuden vaikeaksi?
15.10.2024 |
Vaikka tällä henkilöllä on ollut ihan tavallinen ydinperhe, äiti, isä ja yksi sisarus, yhdessäolevat keskituloiset vanhemmat. Aikuisena tämä henkilö on antanut muiden ymmärtää että hänellä oli vaikea lapsuus nimenomaan perheen takia, vaikkei taustalla mitään vanhempien eroa, kuolemaa tai muuta erityistä. Koulu sujui hyvin, ei ollut kiusattu, pääsi opiskelemaan ja työelämään ihan normaalisti.
Kommentit (52)
Epävakaa persoonallisuushäiriö, hypersensitiivisyys tai huomion hakeminen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No esimerkiksi itse opin jo lapsena varomaan sen niin sanotun isän mielialoja, tiesin milloin on parempi odottaa koulun jälkeen vaikka 5 tuntia ulkona pakkassäässä kuin mennä kotiin kuulemaan yhden riehumista ja huutoa. En ole koskaan voinut pitää tätä niin sanottua isää vanhempana, hän ei ollut mitään muuta kuin pelottava paskiainen.
Sulla sentään oli isä, toisin kuin minulla. Isäni kuoli ollessani 14.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin, koska perheissähän ei voi olla amuita ongelmia kuin vanhempien ero.
Vanhempien ero on usein lasten elämän mullistava kokemus joten tätä ei voi vähätellä.
Ei sitä kukaan vähätellytkään, vaan totesi faktan että muitakin ongelmia voi olla kuin se ero.
Omat vanhemmat hakkasivat toisiaan ympärikännissä viikonloppuisin, mutta eivät eronneet. Kukaan ulkopuolinen ei tiennyt mitään, kun oli kulissit kunnossa. Ero olisi ollut huomattavasti pienenpi mullistus kuin tuossa helvetissä eläminen.
Kyllä ero on aina lapselle vaikeampi kokemus.
Olin 8v kun vanhempani erosivat ja se oli silloin maailman ihanin asia.
Vierailija kirjoitti:
Vanhempi, jonka ainut tunnetila on itsesääli, uhriutuminen ja passaaminen.
Silti edes lapsen anoreksia ei hetkauttanut, muusta kasvatuksesta puhumattakaan. Lapsilla ei saanut olla mitään ikäkausiin liittyviä kehitysvaiheita, jos vahingossa leikkasi saksilla barbin hiuksia, niin heti uhkailtiin kasvatuslaitoksella. Vanhempaa olisi pitänyt lohduttaa pikkutytöstä lähtien, kun tämä itki huoneessaan tuntikausia. Kun lapsi kaatui, ei haavoja edes puhdistettu. Ja sitä rataa. Isää äiti haukkui jatkuvalla syötöllä. Isä oli alkoholin tissuttelija ja poissaoleva, kävi kuitenkin töissä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No esimerkiksi itse opin jo lapsena varomaan sen niin sanotun isän mielialoja, tiesin milloin on parempi odottaa koulun jälkeen vaikka 5 tuntia ulkona pakkassäässä kuin mennä kotiin kuulemaan yhden riehumista ja huutoa. En ole koskaan voinut pitää tätä niin sanottua isää vanhempana, hän ei ollut mitään muuta kuin pelottava paskiainen.
Sulla sentään oli isä, toisin kuin minulla. Isäni kuoli ollessani 14.
Eiköhän tuossa ole lapsi ollut ihan isätön jos ei ole voinut edes pitää isänä. Sinulla taas on saattanut olla hyvä isä siihen asti kun isäsi kuoli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkin kasvoin siistissä tiilitalossa, piha laitettu viimeisen päälle ja autotallissa kaksi autoa. Vanhemmilla hyvät työpaikat ja lapset menestyivät koulussa hyvin ja harrastivat urheilua.
Kukaan ei tiennyt, että isäni oli väkivaltainen, arvaamaton, hyväksikäytti lapsiaan. Äiti sulki silmänsä, koska pelkäsi itsekin ja samalla sai ns kiltit lapset, jotka hädin tuskin uskalsivat hengittää. Äiti itsekin otti vapauksia lastensa suhteen, jotka eivät koskaan ole olleet hyväksyttyjä, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Kotonani asui pelko, hulluus, epätoivo.
Kukaan ulkopuolinen ei tiennyt tai jos edes aavisti, päätti ettei asia kuulu muille. 80-ja 90-luvuilla ei ollut kouluissa kuraattoreja, terkat katsoivat pituuden ja painon ja se oli siinä, opettajia ei kiinnostanut. Luokissa oli tuolloinkin levotonta ja koulukiusaaminen oli enemmän normi kuin poikkeus.
Ketään sukulaisia ei ollut, persoonallisuushäiriöissään vanhempani katkoivat välejään sinne ja tänne. Lapsuudessa minä ja sisarukset jäimme aivan yksin vanhempien armoille.
Minäkin sinnittelin lukion läpi ja lähdin vuosikausiksi ulkomaille. Vaikka nyt asunkin taas Suomessa, välimatkaa vanhempiin on satoja kilometrejä, tapaamme harvoin ja välit ovat etäiset. Nykyisin yhä useammin ajattelen, että annan välejen katketa kokonaan. Olen muuttamassa etunimiäni ja haluan viimeinkin olla oma itseni, en enää se lapsi, joka yritti vain selvitä, kannatella itsensä, koko perheen ja raskaat kulissit.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No esimerkiksi itse opin jo lapsena varomaan sen niin sanotun isän mielialoja, tiesin milloin on parempi odottaa koulun jälkeen vaikka 5 tuntia ulkona pakkassäässä kuin mennä kotiin kuulemaan yhden riehumista ja huutoa. En ole koskaan voinut pitää tätä niin sanottua isää vanhempana, hän ei ollut mitään muuta kuin pelottava paskiainen.
Sulla sentään oli isä, toisin kuin minulla. Isäni kuoli ollessani 14.
Minä toivoin että isäni kuolisi. Hakkasi äitiä ja minua ja veljeäni jatkuvasti. Äiti ei uskaltanut lähteä koska isä uhkasi tappaa jos niin tekee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen ollut isätön koska ei ollut olemassa minkäänlaista vanhemman ja lapsen välistä suhdetta. Muut ei toki tätä varmaan ymmärtäneet. Mutta olen lapsesta asti sanonut olevani isätön, joten asia on aina ollut minulle itsestäänselvyys.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No esimerkiksi itse opin jo lapsena varomaan sen niin sanotun isän mielialoja, tiesin milloin on parempi odottaa koulun jälkeen vaikka 5 tuntia ulkona pakkassäässä kuin mennä kotiin kuulemaan yhden riehumista ja huutoa. En ole koskaan voinut pitää tätä niin sanottua isää vanhempana, hän ei ollut mitään muuta kuin pelottava paskiainen.
Sulla sentään oli isä, toisin kuin minulla. Isäni kuoli ollessani 14.
Minä toivoin että isäni kuolisi. Hakkasi äitiä ja minua ja veljeäni jatkuvasti. Äiti ei uskaltanut lähteä koska isä uhkasi tappaa jos niin tekee.
Aika rajua. Et kai oikeasti toivonut näin?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhempi, jonka ainut tunnetila on itsesääli, uhriutuminen ja passaaminen.
Silti edes lapsen anoreksia ei hetkauttanut, muusta kasvatuksesta puhumattakaan. Lapsilla ei saanut olla mitään ikäkausiin liittyviä kehitysvaiheita, jos vahingossa leikkasi saksilla barbin hiuksia, niin heti uhkailtiin kasvatuslaitoksella. Vanhempaa olisi pitänyt lohduttaa pikkutytöstä lähtien, kun tämä itki huoneessaan tuntikausia. Kun lapsi kaatui, ei haavoja edes puhdistettu. Ja sitä rataa. Isää äiti haukkui jatkuvalla syötöllä. Isä oli alkoholin tissuttelija ja poissaoleva, kävi kuitenkin töissä.
Äiti eli jossain mielikuvitusidyllissään kodin hengettärenä. Leivottiin, askarreltiin ja niin edelleen. Aina oli tärkeää mitä muut ajattelivat. Kuvitteli että kaikki olivat kiinnostuneet hänestä ja asioistaan ja että on oltava kunnollinen tai muuten piipaa auto vie. Kaikki aina nöyryytti ja hävetti häntä (ei kasvattaminen luonnistu, jos ajattelee vaan itseään eikä pysty ajattelemaan muiden kannalta). Tunnekylmyyttä ja yksioikoisuutta (paitsi tietysti itsesääli). Lapsena leikkasin leukaan vahingossa, mutta äiti ei vienyt tikattavaksi, kun nyyhkytin ja se olisi ollut niin nöyryyttävää ja noloa viedä. Ihme kyllä piti sylissä jonkin verran. Lapset kelpasivat ainoastaan hyvinä päivinä. Tapahtumien lista on pitkä kuin nälkävuosi. Suoritin koulua ja sairastin sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Oli vain ajan kysymys, milloin terveyteni olisi tuhoutunut. Niinhän se lopulta erinäisten vaiheiden jälkeen tuhoutui.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Emme voi valita vanhempiamme, eikä vanhemmatkaan koskaan tiedä millainen pässinpää lapsesta aikuisena tulee. Onhan tiety että saman perheen lapsesta toisesta voi kasvaa rikollinen ja toisesta hyväntekijä. Jokainen saa ne omat kortit elämäänsä ja kyse on siitä miten hyvin pelaa niillä korteilla jotka sait.
Vierailija kirjoitti:
Olen ollut isätön koska ei ollut olemassa minkäänlaista vanhemman ja lapsen välistä suhdetta. Muut ei toki tätä varmaan ymmärtäneet. Mutta olen lapsesta asti sanonut olevani isätön, joten asia on aina ollut minulle itsestäänselvyys.
Sama. Johtui varmaankin siitä, että pappa (isäni isä) ei osannut olla isä isälleni, kun papalla ei ollut isää. Pappa joi myös alkoholia melko paljon, isä "vain" tissutteli. Papan isä oli ilmeisesti Saksalainen sotilas (vaiettu aihe). Äidin isän äiti sekä isä taas kuolivat hyvin nuorina. Äidin äiti eli tyypillisessä entisaikojen jättiperheessä (lukumäärä), jossa raadettiin uhriutuenkin. Myös isän äiti (narsistinen) eli jättiperheessä, jossa naisilla ei ollut sama arvo kuin miehillä. Että sellaiset lähtökohdat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhempi, jonka ainut tunnetila on itsesääli, uhriutuminen ja passaaminen.
Silti edes lapsen anoreksia ei hetkauttanut, muusta kasvatuksesta puhumattakaan. Lapsilla ei saanut olla mitään ikäkausiin liittyviä kehitysvaiheita, jos vahingossa leikkasi saksilla barbin hiuksia, niin heti uhkailtiin kasvatuslaitoksella. Vanhempaa olisi pitänyt lohduttaa pikkutytöstä lähtien, kun tämä itki huoneessaan tuntikausia. Kun lapsi kaatui, ei haavoja edes puhdistettu. Ja sitä rataa. Isää äiti haukkui jatkuvalla syötöllä. Isä oli alkoholin tissuttelija ja poissaoleva, kävi kuitenkin töissä.
Äiti eli jossain mielikuvitusidyllissään kodin hengettärenä. Leivottiin, askarreltiin ja niin edelleen. Aina oli tärkeää mitä muut ajattelivat. Kuvitteli että kaikki olivat kiinnostuneet hänestä ja asioistaan ja et
Lainaukset eivät toimi ja ketjun lukemisesta tulee hankalaa, tiedän ja pahoittelen. Silti halusin näitä viestejä nostaa tähän mukaan.
Oma äitini oli juuri samanlainen, olisin voinut kirjoittaa nuo kommentit itse. Mun äiti eli ja elää yhä jossain itse kuvittelemassaan täydellisessä maailmassa. Siellä on auvoista, siistiä, elämän sisältö on kivat leipomukset, käsityöt, puutarhan hoito. Elämän ikävät puolet ja vastoinkäymiset pitää pikaisesti työntää maton alle häiritsemästä. Tai mieluiten joku muu ottaa ne hoitaakseen, vaikkapa sitten pieni lapsi hoitaa omat asiansa. Kunhan vain äidin täydellinen kiiltokuvamaailma ei tahriinnu.
Oli aika raskasta äitini lapsena. Tämän tajusi vasta kunnolla nelikymmpisenä kun burn out pakotti pysähtymään. Uraa ei tarvinnutkaan vaihtaa, mutta äitiin piti ottaa kunnolla etäisyyttä. Ja antaa itselleen anteeksi ja antaa itselleen armoa.
Lainaukset eivät toimi ja ketjun lukemisesta tulee hankalaa, tiedän ja pahoittelen. Silti halusin näitä viestejä nostaa tähän mukaan.
Oma äitini oli juuri samanlainen, olisin voinut kirjoittaa nuo kommentit itse. Mun äiti eli ja elää yhä jossain itse kuvittelemassaan täydellisessä maailmassa. Siellä on auvoista, siistiä, elämän sisältö on kivat leipomukset, käsityöt, puutarhan hoito. Elämän ikävät puolet ja vastoinkäymiset pitää pikaisesti työntää maton alle häiritsemästä. Tai mieluiten joku muu ottaa ne hoitaakseen, vaikkapa sitten pieni lapsi hoitaa omat asiansa. Kunhan vain äidin täydellinen kiiltokuvamaailma ei tahriinnu.
Oli aika raskasta äitini lapsena. Tämän tajusi vasta kunnolla nelikymmpisenä kun burn out pakotti pysähtymään. Uraa ei tarvinnutkaan vaihtaa, mutta äitiin piti ottaa kunnolla etäisyyttä. Ja antaa itselleen anteeksi ja antaa itselleen armoa.
Vastaus: Kuulostaa tutulta. Mulla oli/on lisäksi sosiaalisten tilanteiden pelko, mikä yhdistettynä siihen, etten koskaan oppinut edes tajuamaan, milloin olisi ollut hyvä mennä lääkäriin, johti lopulta terveyteni hajoamiseen. Jostain idioottimaisesta syystä luotin äitini arvioon terveydentilastani.
Meillä tavallisessa ydinperheessä elettiin vaativan ja läheisriippuvaisen äidin tiukan kontrollin alla. Eipähän se ulospäin näkynyt. Mitään ongelmia ja sairauksia ei ollut kun nekin oli tiukasti kielletty.
Äitini on tänäkin päivänä täysin sokea omalle käytökselleen ja pitää käytöstään täysin normaalina ja itseään muiden yläpuolella.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin, koska perheissähän ei voi olla amuita ongelmia kuin vanhempien ero.
Vanhempien ero on usein lasten elämän mullistava kokemus joten tätä ei voi vähätellä.
Ei sitä kukaan vähätellytkään, vaan totesi faktan että muitakin ongelmia voi olla kuin se ero.
Omat vanhemmat hakkasivat toisiaan ympärikännissä viikonloppuisin, mutta eivät eronneet. Kukaan ulkopuolinen ei tiennyt mitään, kun oli kulissit kunnossa. Ero olisi ollut huomattavasti pienenpi mullistus kuin tuossa helvetissä eläminen.
Kyllä ero on aina lapselle vaikeampi kokemus.
Ei ole. Omien vanhempieni ero olisi ollut itselleni helpotus, pahin hetki lapsena oli kun äiti itki verissäpäin sylissäni sohvalla ja totesi, että älä pelkää, me ei sitten isän kanssa ikinä erota. Olin 12.
Ei ole. Omien vanhempieni ero olisi ollut itselleni helpotus, pahin hetki lapsena oli kun äiti itki verissäpäin sylissäni sohvalla ja totesi, että älä pelkää, me ei sitten isän kanssa ikinä erota. Olin 12.
<3
Vanhempi, jonka ainut tunnetila on itsesääli, uhriutuminen ja passaaminen.