Voiko oikeasti vapaaehtoisesti lapsettoman ja 2-3 lapsen äidin ystävyys toimia?

Olen vapaaehtoisesti lapseton keski-ikäinen, kaikilla mun ystävillä on lapsia. Ystävyys on erilaista kuin nuorena, jolloin kaveriporukoiden kanssa oltiin kuin perhettä. Nyt kaikilla on omat perheet. Ystävyys on silti yhtä arvokasta, ihmiset rakkaita ja henkinen yhteys on säilynyt. Joidenkin kanssa oli muutama vuosi hiljaisempaa, kun pahin pikkulapsipyöritys oli päällä. Tottakai on puhuttu aina myös lapsista - hehän ovat ystävieni tärkeimmät ihmiset. Olen muutaman kummi myös.

Joidenkin ystävien kanssa ystävyys hiipui heidän perheellistyttyään. Myöhemmin sitä huomasi, että ystävyys / kaveruus perustui samankaltaisiin elämäntilanteisiin, eikä sitten oikein enää ottanut tulta alleen, kun yhdistävä tekijä poistui.

Meillä on tuo tilanne, kavereiden lapset toki ovat jo teini-iässä, mutta ei se kiire näytä koskaan helpottuvan. Ajattelin aikanani että kyllä se jossain vaiheessa siitä, mutta nähdään ehkä max 2 kertaa vuodessa nykyisin. Tulee sellainen tunne että en ole enää kovin korkealla prioriteetilla vaan kaikki menee aina ohi - viimeksi valittiin tapaamispaikka- ja aika heidän toiveiden mukaan ja silti olivat 50 minuuttia myöhässä. Istuskelin jo ravintolassa kun sain ekan "olen vähän myöhässä koska lapsi piti viedä xyx". Tapaamisissa puhutaan suurimmaksi osaksi lasten jalkapalloharrastuksesta ja siellä olevista muista äideistä (joita en tunne, heidän lapsensa pelaavat samassa joukkueessa), lasten muista harrastuksista ja koirista (heillä on molemmilla koirat).

Ongelma ei ole ehkä pelkästään tässä lapsettomuus -lapsellisuus -asiassa, vaan myös siinä että molemmat ystäväni ovat saaneet lapset samoina vuosina, asuvat samalla alueella, lapset harrastavat samoja juttuja ja jään tässä väkisinkin kolmanneksi pyöräksi koska heitä ei oikein tunnu kiinnostavan minun elämääni kuuluvat asiat vaikka vastavuoroisesti kuuntelisinkin futis- tai koirajuttuja. Kun olen joskus ottanut puheeksi jonkun itselleni tärkeän asian, vaihtoi toinen kavereistani sulavasti aiheen koiraansa. 

Vela ei välttämättä ymmärrä sitä matkaa, jonka ihminen käy läpi lapsen kanssa. Elämässä on koko ajan erilainen vaihe. Sitä oppii koko ajan uusia asioita, ja käsiteltävät haasteet vaikeutuvat koko ajan. Samalla avautuu maailma uuden ihmisen silmin. Sitä voi tutustua esimerkiksi uuteen harrastukseen, joka ei kiinnosta itseä, mikä avartaa omaa maailmankuvaa. Ja koko ajan opitaan päästämään irti lapsesta, ja lopulta pyytämään omilta lapsilta apua. Tämä matka kasvattaa.

Vaikka samalla elämässä tapahtuu ihan niitä samoja asioita kuin velalla, ne voivat olla merkityksettömiä matkan rinnalla. Vela ei myöskään välttämättä ymmärrä rakkautta omaan lapseen ja sitä, että katse voi kääntyä omasta itsestä seuraavaan sukupolveen.

Siis jos velan ystävä puhuu lapsensa vaiheesta, hän puhuu omasta vaiheestaan. Ystävä on juuri oppinut käsittelemään uuden asian, tai ystävä iloitsee rakkaan läheisen onnistumisesta. Ystävyyden kesto riippuu siitä, ymmärtääkö vela ystävänsä matkaa.

Jos lapseton käyttää lapsen saaneesta ihmisestä termiä lapsellinen, ystävyys ei voi toimia.

Mulla on viisi lasta ja kaksikin velaa kaverina. En ole ikinä edes ajatellut, ettei ystävyys voisi toimia. He ovat valinneet lapsettoman  arjen, muttei inhoa lapsia.

Sitten on myös yksi ystävä, joka ei voi saada lapsia. Hänen kanssaan on välillä ollut taukoja. Olemme paljon käyneet läpi ja hän oli mulle toisinaan jopa vihainen, kun kerroin uudesta raskaudesta. Katsoin kuitenkin oikeudekseni nauttia näistä asioista, enkä lähtenyt häneltä jemmailemaan mitään, mutten naamaan hieronut. Ollaan itketty ja naurettu. Hän on ottaa toisinaan vähän paussia ja sitten aina palaa.

Kaikki kolme ovat lapsieni kummitätejä.

? Tietenkin voi toimia vaikka toisella olisi 5 lasta. Yksi ystäväni ei halunnut puhua ollenkaan lapsistaan kun nämä olivat pieniä mitä nyt pakolliset pari lausetta koska halusi puhua aikuisten asioita silloin kun tapasi kavereitaan. Joillakin taas pää pehmenee täysin lasten saamisen jälkeen, ja voi olla yllätys kelle käy näin. Samoin voihan sinkkukin vaatia mahdottomia eikä ymmärrä että esim. perheellinen ehdi tavata yhtä usein.

Jos ei ehdi tavata niin puhelinkin on hyvä tapa pitää yhteyttä kun vaan on juteltavaa ja mielenkiintoa kuunnella.

Mulla on kolme lasta ja parasta ystävyydessä lapsettoman kanssa on just se, ettei keskustelu ja tekeminen pyöri lasten jutuissa. Ulkoilu, syömässä käynti tai reissut ystävän kanssa on henkireikä. Enkä itse rasita häntä/heitä perhejutuilla. Toimii.

Ei se toimi. Kokemusta on.

Aikataulut ym.

Nainen ja äiti 48v

Vierailija kirjoitti:

Jos lapseton käyttää lapsen saaneesta ihmisestä termiä lapsellinen, ystävyys ei voi toimia.

Perheellinen?

En tunne ihmistä, joka olisi jäänyt vapaaehtoisesti lapsettomaksi, vaikka nuorempana tunsin todella ehdottomia vapaaehtoisesti lapsettomia. Osa sai lapsia ja osasta tuli iän myötä tahtomattaan lapsettomia.

Ihminen kuvittelee nuorena, että lapsiperhe-elämä on ankeaa ja harmaata. Ihminen luulee, että lapseton elämä on täynnä seikkailua. Osa jää lapsettomaksi tahtomattaan, koska ymmärtää liian myöhään, että elämä on erityisen ankeaa ja harmaata ilman lapsia.

Ystävyytesi toimivuus voi siis riippua myös ystäviesi kyvystä myötäelää myöhäisherännäisiä lapsettomuushoitojasi tai geriatrisen raskautesi haasteita.

Vierailija kirjoitti:

Vela ei välttämättä ymmärrä sitä matkaa, jonka ihminen käy läpi lapsen kanssa. Elämässä on koko ajan erilainen vaihe. Sitä oppii koko ajan uusia asioita, ja käsiteltävät haasteet vaikeutuvat koko ajan. Samalla avautuu maailma uuden ihmisen silmin. Sitä voi tutustua esimerkiksi uuteen harrastukseen, joka ei kiinnosta itseä, mikä avartaa omaa maailmankuvaa. Ja koko ajan opitaan päästämään irti lapsesta, ja lopulta pyytämään omilta lapsilta apua. Tämä matka kasvattaa.

Vaikka samalla elämässä tapahtuu ihan niitä samoja asioita kuin velalla, ne voivat olla merkityksettömiä matkan rinnalla. Vela ei myöskään välttämättä ymmärrä rakkautta omaan lapseen ja sitä, että katse voi kääntyä omasta itsestä seuraavaan sukupolveen.

Siis jos velan ystävä puhuu lapsensa vaiheesta, hän puhuu omasta vaiheestaan. Ystävä on juuri oppinut käsittelemään uuden asian, tai ystävä iloitsee rakkaan läheisen onnistumisesta.Ystävyyden kesto riippuu siitä, ymmärtääkö vela ystävänsä matkaa.

Kuulostaa vähän yksipuoleiselta? Ikäänkuin lapsettomat jäisivät paikalleen junnaamaan äitien jatkaessa matkaa/kasvua vaikka oikeasti kaikki kasvavat ja kehittyvät, koetaan erilaisia elämänvaiheita. Siinä olen kyllä samaa mieltä että riski on siinä, että jotkut äidit arvottavat tuota omaa matkaansa enemmän kuin sen lapsettoman kokemuksia. Itsekin olen kuullut näitä kommentteja ja varmaan onkin niin että en kaikkea ymmärrä.Siinä on kuitenkin riski, että suhtaudutaan ylimielisesti sen lapsettoman kokemuksiin koska hänellä ei ole ymmärrystä äitiyden matkasta. Tämä siis osui ja upposi omalla kohdalla, koska eräs (entinen) ystäväni kerran suoraan sanoi kun nostin kissan pöydälle, että kokee etteivät minun asiani ole kovin tärkeitä verrattuna hänen kokemuksiinsa äitinä. Jos ajattelee vain omien asioiden olevan riittävän tärkeitä keskustelulle, niin se voi olla aika tuhoisaa ystävyydelle. Minusta jokaisella on oma elämänpolkunsa ja sillä tapahtuvat asiat ovat kullekin itselleen merkityksellisiä. Tietenkään vauvan saantia ei voi verrata vaikkapa johonkin työasiaan, mutta ystävyydessä pitäisi olla tilaa molemmista keskustelulle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma kokemus on, että ystävyys hiipuu vuosien myötä, koska velan elämä on samanlaista kymmeniä vuosia. Riittää, että näkee kerran viidessä vuodessa, koska mitään merkityksellistä ei tapahdu.

Velallahan nimenomaan on mahdollisuuksia tehdä isoja muutoksia paljon helpommin kuin perheen kanssa. Voi muuttaa helpommin toiselle puolelle Suomea tai toiseen maahan tai tehdä vaikka maailmanympärysmatkan, on enemmän vapaa-aikaa mitä käyttää itsensä kehittämiseen ja harrastustoimintaan ja vaikka mitä. Ihan samalla lailla se elämä muuttuu kaikilla, oli lapsia tai ei. En ihmettele, että ystävyytesi ovat hiipuneet, sillä suhtautumisesi on aika väheksyvä.

 

Itsen kehittäminen ja maapallon tuhoaminen elämysmatkustelulla on tyhjänpäiväistä ja itsekeskeistä, ja lisäksi harvempi vela tekee mitää

Katkeruutesi omista valinnoistasi ja kateus toisin valinneita kohtaa haisee tänne asti. Voi ressukkaa, lapsiasi käy sääliksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma kokemus on, että ystävyys hiipuu vuosien myötä, koska velan elämä on samanlaista kymmeniä vuosia. Riittää, että näkee kerran viidessä vuodessa, koska mitään merkityksellistä ei tapahdu.

Velallahan nimenomaan on mahdollisuuksia tehdä isoja muutoksia paljon helpommin kuin perheen kanssa. Voi muuttaa helpommin toiselle puolelle Suomea tai toiseen maahan tai tehdä vaikka maailmanympärysmatkan, on enemmän vapaa-aikaa mitä käyttää itsensä kehittämiseen ja harrastustoimintaan ja vaikka mitä. Ihan samalla lailla se elämä muuttuu kaikilla, oli lapsia tai ei. En ihmettele, että ystävyytesi ovat hiipuneet, sillä suhtautumisesi on aika väheksyvä.

 

Itsen kehittäminen ja maapallon tuhoaminen elämysmatkustelulla on tyhjänpäiväistä ja itsekeskeistä, ja lisäksi harvempi vela tekee mitää

 

Matkustelu oli vain esimerkki, ja sitäkin voi tehdä ympäristöystävällisesti (joka myös on helpompaa yksin kuin lasten kanssa). Ja ihan esim. uran perässä on pienempi kynnys muuttaa toisaalle kun ei ole perhettä. Itsensä kehittäminen taas olisi ihan kaikille hyväksi, sinullekin. En ymmärrä, miten se peruslapsiperhe arki nyt on millään tapaa erikoisempaa kuin perusvelan arki. :D Prismaa ja Netflixiä tuntuu olevan aika pitkälti perhearkikin, joten luulisi ettei eroa mitenkään velasta, että ei pitäisi siitä riippua onko puhuttavaa. Ei ne lasten sairastumiset ja kouluvalinnat ole kovin kiinnostavia kenestäkään muusta kuin perheestä itsestään.

Mulla ainakin on pitkäaikaisia, innostavia ja kehittäviä harrastuksia joille olen hyvin omistautunut, lasten kanssa tämä ei olisi samalla tavalla mahdollista. Mutta en silti halveksi lapsettomia kuten sinä tunnut halveksivan veloja, vaan ymmärrän, että jokaisen arki on arvokasta heille itselleen. Jotenkin vain huvittava tuo ajatus, että velojen pitäisi tehdä jotain "erikoista", kun perheellisille ilmeisesti se perhe on sinusta riittävä sisältö elämään ja keskusteluun ystävien kanssa. Minusta kenenkään ei tarvitse tehdä mitään erikoista, jotta voi olla kiinnostavia keskusteluja. Niitä syntyy helposti kenen tahansa älykkään ja keskustelutaitoisen ihmisen kanssa esimerkiksi kirjallisuudesta, politiikasta, elämänkatsomuksesta jne. Ihan riippumatta siitä onko perhettä vai ei.

Minulla oli vela ystävä, mutta en halua enää nähdä häntä, koska luin täältä millainen on velan sielunmaisema.

Esim. 53: "Ei ne lasten sairastumiset tai kouluvalinnat ole kovin kiinnostavia..." Velaa ei kiinnosta ystävän lapsen leukemia tai ystävän tekemä työ hyvän koulun löytämiseksi oppimisvaikeuksista kärsivälle lapselle. Velaa ei kiinnosta tuleva sukupolvi ja tulevaisuus, vaan vela. Tärkeintä velalle on vela itse, velan oma harrastus, velan matkustelu ja velaa itseä kiinnostava keskustelu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi ei saa puhua lapsista? Jos ei saa puhua lapsista, toivoisin että lapsettomat eivät puhuisi oman elämänsä merkittävistä ihmisistä lainkaan kenellekään koskaan.

Olen läheisimmän ystäväni esikoisen kummi ja ilman muuta haluan kuulla kummilapsen kuulumisia. Ja nuorempien lasten myös. Mutta haluan kyllä puhua muistakin asioita.

Tietenkin ystävän kanssa halutaan puhua muustakin kuin lapsista (ei edes ne mun vauvakerhossa tavatut äitikaverit ole sellaisia joitten kanssa puhuisin vain lapsista), mutta jos ei ollenkaan kestä kuulla ystävän lapsista, niin aika hankalaksi menee ystävyys. 

Vierailija kirjoitti:

Kukaan ei koskaan oleta, että mies ei osaisi puhua muusta kuin lapsistaan. Naisista tämä typerä oletus tehdään usein. Jos on pikkulapsia, on ihanaa päästä pois kotoa ja ajatella jotain ihan muuta kuin kotiasioita ja puhua muusta kuin lapsista.

Jep, minulla on paljon perheenäitejä kavereina ja tuttavapiirissä, enkä vielä ole sellaiseen törmännyt joka ei muusta puhuisi kuin lapsistaan. Ilmeisesti heitäkin on, mutta takuulla ovat vähemmistöä. 

Olen myös saanut omat lapseni eri aikaan kavereitteni kanssa, ja aina on löytynyt juttua vaikka ollaan eri elämäntilanteissa. Ja toisaalta eniten lapsista höpöttävä on ollut lapseton, mutta lapsirakas työkaveri joka jaksaa jauhaa omien kavereittensa ja sukulaistensa lapsista ja omista koiristaan vaikka loputtomiin. Tiedä sitten millainen äiti hänestä olisi tullut, jos olisi lapsen saanut. 

Vierailija kirjoitti:

Vela ei välttämättä ymmärrä sitä matkaa, jonka ihminen käy läpi lapsen kanssa. Elämässä on koko ajan erilainen vaihe. Sitä oppii koko ajan uusia asioita, ja käsiteltävät haasteet vaikeutuvat koko ajan. Samalla avautuu maailma uuden ihmisen silmin. Sitä voi tutustua esimerkiksi uuteen harrastukseen, joka ei kiinnosta itseä, mikä avartaa omaa maailmankuvaa. Ja koko ajan opitaan päästämään irti lapsesta, ja lopulta pyytämään omilta lapsilta apua. Tämä matka kasvattaa.

Vaikka samalla elämässä tapahtuu ihan niitä samoja asioita kuin velalla, ne voivat olla merkityksettömiä matkan rinnalla. Vela ei myöskään välttämättä ymmärrä rakkautta omaan lapseen ja sitä, että katse voi kääntyä omasta itsestä seuraavaan sukupolveen.

Siis jos velan ystävä puhuu lapsensa vaiheesta, hän puhuu omasta vaiheestaan. Ystävä on juuri oppinut käsittelemään uuden asian, tai ystävä iloitsee rakkaan läheisen onnistumisesta. Ystävyyde

Ihan hyviä pointteja ja ajatuksia vanhemmuudesta. Karsastan kuitenkin aika lailla näkemystäsi siitä, että ystävyys "riippuu siitä, ymmärtääkö vela ystävänsä matkaa". Ystävyys ei voi olla vain toisen harteilla, vaan aina kahden kauppa. Yhtä lailla se riippuu siitä, haluaako lapsen vanhempi ymmärtää ja arvostaa lapsen lapsettoman ihmisen elämänmatkaa ja aikuistumisprosessia. Ja samalla molempien on syytä hyväksyä, että toisen elämää ei kukaan ulkopuolinen voi täysin ymmärtää. Omasta kirjoituksestasi tulee vähän sellainen tunne, että sinä olisit ystävänä hieman ylemmyydentuntoinen. Onneksi omat ystäväni ajattelevat toisin, ja minä puolestani arvostan hurjasti heidän kasvupolkuaan vanhempina.