Mitkä ovat olleet fiilikset, jos teitä loukannut ihminen on kuolemassa tai kuollut?

Olen märehtijä, joten olen mielessäni käynyt läpi tällaisen tilanteen, vaikka kukaan minua satuttanut ei ole kuollut. Olisin surullinen heidän perheensä puolesta, mutta itseäni ei hetkauttaisi. En ole heihin yhteydessä muutenkaan.

Määrittele loukkaus. Mutta siis on minulla yksi pitkäaikainen eksä, ns. ensimmäinen "rakkauteni", joka kohteli minua niin kamalasti, että jos kuulisin tämän kuolemasta, en usko, että välittäisin lainkaan. Ei tietenkään tekisi iloiseksi, mikä olisi aika sairasta, mutta en vain välittäisi. Tuo ihminen on jo muutenkin niin kuollut minulle. 

Ex pieksi mua ja oli henkisestikin väkivaltainen ja todella ilkeä, kuolin itse siinä suhteessa. Hän myös näennäisesti yritti aina itsaria milloin milläkin tavalla sen jälkeen kun oli mokannut ja tehnyt näitä pahoinpitelyjä. Itse soittelin lukemattomia kertoja poliisia ja ambulanssia ja koitin saada miestä hoitoon vaikka itse olin mustelmilla ja sinnittelin viimeisillä voimillani jatkuvasti.

Suhteen loputtua hän kertoi että hänellä on syöpä ja että hän pelkää kuolemaa. "Ahneella on paskanen loppu" ajattelin ja totesin että sitähän hän on aina halunnut, mitä valittaa.

Olisin mä silti surullinen. Ja toisaalta ajattelisin hänen perhettään, että nyt hekin saa vihdoin rauhan.

Vierailija kirjoitti:

Määrittele loukkaus. Mutta siis on minulla yksi pitkäaikainen eksä, ns. ensimmäinen "rakkauteni", joka kohteli minua niin kamalasti, että jos kuulisin tämän kuolemasta, en usko, että välittäisin lainkaan. Ei tietenkään tekisi iloiseksi, mikä olisi aika sairasta, mutta en vain välittäisi. Tuo ihminen on jo muutenkin niin kuollut minulle. 

Jätin sen tarkoituksella määrittämättä. Olisin voinut yhtä hyvin sanoa, että ihminen, josta et pidä ja jota et arvosta. Ap

Vähän pahoillaankin, koska se käytös saattoi johtua hengen vieneestä sairaudesta.

Vainoaja on ollut kuolleena yli kymmenen vuotta mutta seuraajat jatkavat toimintaa. Tai ylläpitävät vainoajan minusta kehittämiä myyttejä.

Ei sillä että välittäisin mutta silloin tällöin joku näistä asioista vuotaa vaikuttamaan elämääni.

Olin erittäin helpottunut. Kuin taakka olisi pudonnut hartioilta ja se ainainen pieni pelko, että mitä se seuraavaksi keksii.

Rehellisesti?

Olen ollut iloinen, jopa tuuletellut. Parinkin ihmisen kohdalla.

Ensimmäinen oli naapurin kiltti ja mukava pappa, joka aina antoi lapsille karkkia. Ja yritti lähennellä, kun olin 11-vuotias! Pyysi syliin istumaan ja yritti tunkea kättä mun shortsin lahkeesta sisään. Hyppäsin ylös, lähdin pois, enkä enää ikinä edes tervehtinyt sitä perverssiä namusetää. Muutaman vuoden päästä ukko sitten kuolla kupsahti, se oli mulle ilon päivä!

Sekin oli mulle suuri ilouutinen, kun sain kuulla yhden pahimmista koulukiusaamistani kuolleen. Oli kaahannut itsensä hengiltä moottoripyörällä, idiootti. Onneksi oli vielä sen verran nuori, vasta just ja just parikymppiset. Ei ollut ehtinyt lisääntymään ja siirtämään eteenpäin kusipäisiä geenejään.

En mennyt häntä katsomaan, vaikka sitä paheksuttiin. "Hän on kuitenkin sinun äitisi", sanoivat monet. 

Mutta miksi kukaan ei sanonut hänelle silloin kun olin saanut ensimmäisen lapseni, eikä hän soittanut tai tullut käymään, että hän on kuitenkin sinua ainoa lapsesi? Miksi ihmiset käänsivät katseensa toiseen suuntaan, kun hän joi joka päivä minun ollessani lapsi? Miksi hänen alkoholisminsa kaadettiin minun häpeäkseni: eikö äiti ole sinulle opettanut? Missäs se sinun äitisi on kun ei ole näkynyt? Ja ivallinen hymy perään. 

Olin lapsi. 

Enkä ole antanut anteeksi enkä anna. 

Hän kuoli yksin hoitokodissa keuhkosyöpään, enkä minä käynyt häntä katsomassa. Hän itse niin rakasti hokea, että niin makaa kuin petaa, ja sen hän todella sai sitten lopunaikoinaan tuntea. En tuntenut mitään häntä kohtaan, kun hän kuoli. Tunsin ja tunnen vain surua itseni puolesta, kun kaiken sen mitä hän juomisellaan aiheutti, jouduin kestämään. 

Sen voi sanoa, että jos ihminen on ollut vainoaja ja häirikkö, hänen poismenonsa olisi helpotus siltä osin.

Helpottunut

En ole pahoillani, kun mieheni äiti kuolee, mutta en siitä mitenkään iloitsekaan. Tosin luulen, että kuolemme mieheni kanssa itse ensin ja tytär joutuu sitten vastaamaan hänestä, mikä olisi se pahin skenaario. Kyseessä on persoonallisuushäiriöinen (diagnosoitu) ihminen ja ns. himohamstraaja.

Helpotus toisaalta, mutta se  kaikki tuho mitä ehti elinvuosinaan aiheuttaa vaatii edelleenkin käsittelyä.  En mennyt hautajaisiin, en muistanut mitenkään enkä muista. Se "ihminen"  ei elämässäni enää ole millään tavalla.  Mitään muuta kuin osani perintörahoista en halunnut, ja nekin koska aian eläessään muisti rääkyä miten "ne hait sitten hyökkää"  kun hän kuolee. Päätin että tämä hai hyökkää taatusti ja ottaa osansa. Romuihin en koskenut.

Hyvät fiilikset...taas maailmassa yksi paskiainen vähemmän..

En mitään. Käsittelin jo asiat. En halua antaa huonon käytöksen toimia oikeutuksena omalle huonolle käytökselleni tai että se muokkaa ajatteluani epätoivottuun suuntaan. 

 

Kuulin että yksi kiusaajistani oli sairastunut vakavaan syöpään. Toivoin hänelle täyttä toipumista. 

Suoraan sanottuna ei tuntunut missään. Olin hilpeällä tuulella.

Toivoisin, että hän toipuisi hänen lastensa takia, mutta se ei ole mahdollista. Mutta ainakaan vielä hänen tietonsa eivät ole menneet muistotilaan. Ap

Hän käytännössä pakotti minut pois työpaikastani. Tekopyhä vallankäyttäjä. Sairastui syöpään. Kyllä, olin tyytyväinen.

Vierailija kirjoitti:

Hän käytännössä pakotti minut pois työpaikastani. Tekopyhä vallankäyttäjä. Sairastui syöpään. Kyllä, olin tyytyväinen.

Mieheni entisellä työpaikalla oli esihenkilönä nainen, joka käytännössä savusti alaisiaan ulos talosta. Kävi sitten niin, että tämä pomo joutui työpaikalla onnettomuuteen. Pyörätuoli ja työkyvyttömyyseläke tuli ennen viisikymppisiä ihmiselle, jolle työ oli tärkeintä elämässä. En ollut vahingoniloinen, mutta pohdiskelin, olisiko karman laki tullut voimaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin iloinen kun isäpuoleni sai sydänkohtauksen ja ambulanssi jäi vielä jumiin pihaan, piti pidätellä naurua etten olisi loukannut veljeäni jonka isä se oli. Ei se kuollut, mutta ne vapaat päivät kotona ilman sitä olivat niin ihania, ja se että sain sillä välillä nopeasti oman asunnon eikä tarvinnut koskaan enää asua saman katon alla.

Kuulostat narsistilta. Mitä pahaa tämä isäpuoli oli tehnyt sinulle?

Olisiko n välittänyt velipuolen tunteista.