Mitkä ovat olleet fiilikset, jos teitä loukannut ihminen on kuolemassa tai kuollut?

Sisäisesti hymyilen leveästi ja ajattelen tervemenoa hvettiin. Saatan jopa juhlia jollakin herkkuruoalla.

Siinäs näit. Paha saa palkkansa.

" Kyllä sitten kadut, kun minua ei enää ole!" 

Noh, voihan niinkin vielä käydä, vaikka viiteen vuoteen ei toistaiseksi merkkejä sellaisesta. Mutta odotellaan kaikessa rauhassa.. :)

Riippuu henkilöstä. Lasten isä on loukannut pahasti, mutta en todellakaan suhtaudu välinpitämättömästi hänen henkeensä. Lasteni traumatisoituminen ei ole minulle mikään tuollainen asia että *surettaa vähän lasten puolesta*. Tuohan olisi aivan jumalaton kriisi heille, mistä minun pitäisi sitten jotenkin yksinään auttaa heidät selviämään. He tarvitsevat isäänsä erittäin paljon, olkoonkin mikä on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tyytyväinen vaikka ei saisi olla, sorry, en ole täydellinen.

Saa olla, mutta sitten sinun täytyy hyväksyä, että myös sinun kuolemasi aiheuttaa tyytyväisyyttä toisissa.

Jos ikinä olen jollekin elämäni aikana niin vittumainen että se toivoo kuolemaani, niin ilolla suon hänelle vaikka suoranaista riemua kuolemastani, mitäpä se minua siinä vaiheessa haittaa. Tai ei haittaaa edes nyt, en toivo kenellekään pahaa.

Isäni kuolema ei juuri hetkauttanut minua. En iloinnutkaan siitä. Pääsin hänen vaikutuspiiristään jo kauan sitten.  

Vierailija kirjoitti:

" Kyllä sitten kadut, kun minua ei enää ole!" 

Noh, voihan niinkin vielä käydä, vaikka viiteen vuoteen ei toistaiseksi merkkejä sellaisesta. Mutta odotellaan kaikessa rauhassa.. :)

Tuo saattaa olla yleinenkin luulo ainakin alussa. Mutta kun yli 10 vuotta on kulunut, alkaa olla jo melko yhdentekevä tyyppi puolin ja toisin.

Harmittaa että kitumisensa loppui. Kuolemahan on armahdus.

Neutraalit koska pääsääntöisesti välien katkettua ovat ne sitten poikki.

Ei se vaan voi mennä niin. 

Vierailija kirjoitti:

Olin iloinen kun isäpuoleni sai sydänkohtauksen ja ambulanssi jäi vielä jumiin pihaan, piti pidätellä naurua etten olisi loukannut veljeäni jonka isä se oli. Ei se kuollut, mutta ne vapaat päivät kotona ilman sitä olivat niin ihania, ja se että sain sillä välillä nopeasti oman asunnon eikä tarvinnut koskaan enää asua saman katon alla.

Kuulostat narsistilta. Mitä pahaa tämä isäpuoli oli tehnyt sinulle?

Vierailija kirjoitti:

Riippuu henkilöstä. Lasten isä on loukannut pahasti, mutta en todellakaan suhtaudu välinpitämättömästi hänen henkeensä. Lasteni traumatisoituminen ei ole minulle mikään tuollainen asia että *surettaa vähän lasten puolesta*. Tuohan olisi aivan jumalaton kriisi heille, mistä minun pitäisi sitten jotenkin yksinään auttaa heidät selviämään. He tarvitsevat isäänsä erittäin paljon, olkoonkin mikä on.

Miksi kuvittelet, että kertoisin lasteni isästä, sellaista en ole missään sanonut. Kyseessä on nainen, joka ns. vainosi miestäni. Ap

Ex-työkaverini, joka kymmenisen vuotta sitten ahdisteli minua, kuoli hiljattain vaikeaan sairauteen. Tunsin lähinnä hämmennystä, myös kaikesta huolimatta myötätuntoa. Hän oli kaikesta huolimatta vielä nuori.

Ihminen jota vihasin kuoli oman käden kautta. Hänen kuolemansa oli itse asiassa vaikeampi käsitellä kuin rakkaan ihmisen. Koska en pitänyt hänestä yhtään eikä hän minusta, mutta silti olin surullinen. En silti olisi toivonut hänelle sellaista loppua. Ristiriitaisia tunteita oli tosi paljon. Toisaalta en olisi halunnut edes olla surullinen jne. 

Ystäväni äiti hylkäsi hänet vauvana eikä koskaan halunnut olla tekemisissä. Silti ystäväni kovasti suri äitinsä kuolemaa, vaikka oli aluksi uhonnut että kun se akka kuolee niin pidän vuosisadan juhlat.

Ihmiset reagoi eri tavoin eikä sitä voi etukäteen tietää ennenkuin sattuu kohdalle. Voi olla aivan varma että olisi vaan iloinen ja helpottunut, mutta yllättäen reaktio voikin olla ihan toinen.

Vierailija kirjoitti:

Ex-työkaverini, joka kymmenisen vuotta sitten ahdisteli minua, kuoli hiljattain vaikeaan sairauteen. Tunsin lähinnä hämmennystä, myös kaikesta huolimatta myötätuntoa. Hän oli kaikesta huolimatta vielä nuori.

Tässä on tapaus, joka muistuttaa minun tilannettani eli ihminen, joka on periaatteessa vieras, mutta ei kuitenkaan neutraali, vaan negatiivisesti värittynyt kuva hänestä. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tyytyväinen vaikka ei saisi olla, sorry, en ole täydellinen.

Saa olla, mutta sitten sinun täytyy hyväksyä, että myös sinun kuolemasi aiheuttaa tyytyväisyyttä toisissa.

Entä jos tämä ihminen on aina ollut toisille vaan kiltti ja ystävällinen?

Vierailija kirjoitti:

Ihminen jota vihasin kuoli oman käden kautta. Hänen kuolemansa oli itse asiassa vaikeampi käsitellä kuin rakkaan ihmisen. Koska en pitänyt hänestä yhtään eikä hän minusta, mutta silti olin surullinen. En silti olisi toivonut hänelle sellaista loppua. Ristiriitaisia tunteita oli tosi paljon. Toisaalta en olisi halunnut edes olla surullinen jne. 

Ystäväni äiti hylkäsi hänet vauvana eikä koskaan halunnut olla tekemisissä. Silti ystäväni kovasti suri äitinsä kuolemaa, vaikka oli aluksi uhonnut että kun se akka kuolee niin pidän vuosisadan juhlat.

Ihmiset reagoi eri tavoin eikä sitä voi etukäteen tietää ennenkuin sattuu kohdalle. Voi olla aivan varma että olisi vaan iloinen ja helpottunut, mutta yllättäen reaktio voikin olla ihan toinen.

Jos tunteita on käsittelemättä, niin silloin on vihaa ja muita tunteita, jotka sitten voivat muuttaa muotoaan kaiken tultua kuoleman osalta päätepisteeseen. Mutta jos kaikki on käsitelty, niin ei ole mitään sellaisia tunnekuohuja enää. 

Itse olen jo sen ikäinen, että moni ystävä ja tuttava on kuollut. Mitään tuollaista yllätystä ei ole tullut kenenkään kohdalla, että olisin surrut henkilöä, josta en pitänyt, joskaan en iloinnutkaan kuolemasta. Kuolema on loppujen lopuksi jokaisella edessä, ei se elettyä muuta eikä siksi muuta omia tuntemuksiakaan sen takia. Voin hyvin kuvitella, että joissain tapauksissa kuolema on läheisille helpotuskin, eikä siitä tarvitse syyllisyyttä tuntea.

Vähän riippuu, mut mulle tulee se: huono omanarvontunto: miksen osannut korjata pieleenmenneitä välejä, nyt se on myöhäistä..... :(

("syytä on sysissä ja sepissä")

Vierailija kirjoitti:

Vähän riippuu, mut mulle tulee se: huono omanarvontunto: miksen osannut korjata pieleenmenneitä välejä, nyt se on myöhäistä..... :(

("syytä on sysissä ja sepissä")

 

Eihän välien korjaaminen sinun velvollisuutesi pelkästään ole. Heitä pois turha syyllisyys, ihmissuhteita menee ja tulee, se on ihan luonnollista. Ei kaikkia suhteita ole tarkoitettu kestämään, mutta niillä on silti oma arvonsa.

Itse olen ajatellut tuollaisia suhteita oppimiskokemuksina puolin ja toisin. Silti oli hyvät syyt siihen, että suhde katkesi. Ja kuoltua olen ajatellut niitä hyviä muistoja, joita hänestä oli, kun ystävyys tai jokin muu tilanne oli myönteinen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin iloinen kun isäpuoleni sai sydänkohtauksen ja ambulanssi jäi vielä jumiin pihaan, piti pidätellä naurua etten olisi loukannut veljeäni jonka isä se oli. Ei se kuollut, mutta ne vapaat päivät kotona ilman sitä olivat niin ihania, ja se että sain sillä välillä nopeasti oman asunnon eikä tarvinnut koskaan enää asua saman katon alla.

Kuulostat narsistilta. Mitä pahaa tämä isäpuoli oli tehnyt sinulle?

Ok. Isäpuoli esim. löi koiraani, tunki sen kuonon pennun omaan paskaan ja heitti kaaressa ulos, pakotti jättämään kauheilla pakkasilla ulos ilman suojaa 8 tunnin ajaksi koko talven ajaksi sillä uhalla että muuten tappaa koiran, ei auttanut viemään koiraa eläinlääkäriin kun muita auttajia ei ollut, en saanut käydä suihkussa usseammin kuin kaksi kertaa viikossa ja koulussa kiusattiin rasvaisista hiuksista ja hajusta, tai pestä edes illalla naamaani, hampaiden pesuunkin meni liikaa vettä. Välillä veti kännit ja syytti äitiäni ilman syytä pettämisestä ja siitä että jos äiti oli käyttänyt minuun euroakaan rahaa, sen jälkeen piti kaksi viikkoa mykkäkoulua sohvalla hiljaa maaten ja pilaten koko talon tunnelman, halveksi ja väheksyi minua kaikesta, irvaili äidilleni kaikesta, erotti minut kavereistani, pakkoleikkasi hiukseni hirveiksi, kontrolloi syömistäni. Fyysistä väkivaltaa ihmisiä kohtaan ei ollut, siltä sentään pystyi pidättäytymään. Koirani kiduttamista en koskaan anna anteeksi.