Lue keskustelun säännöt.
Äidit tai isät, kärsittekö syyllisyydesta?
07.10.2024 |
Jos on sattunut jotain, ettekä ole osanneet toimia,? Ette ole vahtineet, kun jotain on lapselle sattunut? Vihastuneet liiaksi? Helpottaako syyllisyys? Onko asia aina mielessä, vuosikausia? Jos ette mieti asiaa, kuinka olette päässeet siitä yli?
Kommentit (5)
Mä olen pudottanut nykyään 23-vuotiaan vauvani pöydältä, sitterin remmit huonosti kiinnitettynä. Aina välillä syytän tuota, itseäni ja muita mokiani hänen kirjaindiagnoosistaan, vaikka järki kertoo perintötekijöiden painavan enemmän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En oikein muista tilannetta, jossa toisin toimimalla olisi tullu parempi lopputulos. Siispä en syyllistä itseäni ja onneksi lapsenikin ovat tyytyväisiä lapsuuteensa.
No ei ole mitään niin pahaa sattunut että olisi jäänyt ajatuksiin jumiin. Mutta kasvun paikkoja on ollut monia. Olen tehnyt virheitä, pyytänyt anteeksi ja mennyt itseeni. Sitten jatkossa osaa toimia paremmin ja viisaammin.
Vahtimattajäämisiä ei koskaan sattunut (tai ainakaan en vieläkään ole huomannut niitä) mutta kaikenlaisia virhepäätöksiä, joita kadun ja joista koen syyllisyyttä - vaikka yritin parhaani ja minun parhaani on rehellissti sanottuna enemmän kuin useimpien, mutta aina ei silti ollut tarpeeksi eikä juuri sitä oikeaa tiedonmurusta, ymmärrystä ja kypsyyttä. Oli asioita, joihin olisi pitänyt puuttua, mutta en vaan tajunnut.
Mua on 20v harmittanu, että en katsonut leikkipuistossa tuntemattoman parivuotiaan perään, enkä huomauttanu isälle, että sen kannattaa katsoa, lapsen isä katseli vaan kännykkäänsä. Kuljin omien lasten perässä ja sillä välin se parivuotias oli yrittäny kiivetä kalliota ja kaatui poski veressä. Onneksi ei tippunut mistään. Syyllistän itseäni, että olisi pitänyt seurata häntäkin, kun isä ei seurannut.