Asuminen puolison lapsuudenkodissa eron jälkeen

Olemme puolisoni kanssa eroamassa ja asumisjärjestelyt alkaa olla selvillä. Olemme asuneet viimeiset vuodet puolisoni lapsuudenkodissa, jonka ostimme hänen vanhemmiltaan siinä tilanteessa kun he halusivat muuttaa pienempään ja me tarvitsimme isomman perheasunnon.  Ja tosiaan ostimme, ihan käypään hintaan pankkilainan avulla, ei mitään ennakkoperintöjä tai alennusmyyntejä. 

Nyt olemme yhdessä päättäneet, että minä jään lasten kanssa asumaan tähän nykyiseen kotiin, ostan puolisoni siitä ulos. Syy päätökseen on se, että lapset jäävät pääsääntöisesti minun kanssani asumaan, oma työpaikkani on kävelymatkan päässä, samoin lasten kaverit, koulut ja harrastukset. Puolisoni tekee epäsäännöllistä matkatyötä ja on löytänyt itselleen asunnon, joka on hyvän kulkuyhteyden päässä hänen tarpeitaan ajatellen, mikä säästää hänelle merkittävästi sekä aikaa että rahaa. Olemme siis itse hyvin tyytyväisiä järjestelyyn. 

Puolison sisarukset sensijaan eivät ole. Heidän mielestään on outoa ja väärin että lapsuudenkoti ei pysy suvussa vaan minä jään siihen. Ymmärtäisin paremmin, jos kyseessä olisi joku vanha sukutila joka on kulkenut vuosisatoja sukupolvelta toiselle tai vaikkapa arvoasunto johon liittyy suvun perinteitä. Meidän kotimme on ihan tavallinen rivitalonpätkä, jonka puolison vanhemmat ostivat aikanaan. Toki tänne liittyy heillä monia muistoja, jouluja, synttäreitä, rippijuhlia, yo-juhlia, niin kuin koteihin yleensä liittyy. Mutta meidän kotimme on ollut ns meidän kotimme, ei sinne ole enää appivanhempien poismuutettua keräännytty aikaa viettämään muuten kuin meidän perheen juhliin ja kutsuessa, kukaan ei tule meille kuin kotiinsa tullaan jne. Siksi tämä sisarusten näkökulma hämmentää minua. 

Osaisiko joku avata, mikä tossa sisarusten ajatuksessa on taustalla?