Kaveruudeksi muuttunut parisuhde keski-iässä

Ole tyytyväinen, että olette edes kavereita..

Minä. Ensin halut katosi mieheltä ja parin vuoden päästä minultakin. Yleisin yhteinen aktiviteetti sängyssä on sarjojen katsominen. Välillä mietin, että olisi kiva vielä tuntea intohimoa, mutta ei se tarve niin kova ole että tässä alettaisiin pistämään eropapereita vetämään ja taloa myyntiin. N45

Tottakai sitä yhdessä ollaan loppuun asti. Ei se nyt niin tärkeätä enää vuosikymmenien jälkeen sekään seksi ole onneksi.

Suoraan sanoen ajattelen vähintään kerran viikossa että mies on täysin pässi, mutta olen jo jotenkin tottunut siihen. Ei millään jaksaisi enää mennä mihinkään Tinderiin säätämään. 

Kyllä se on teistä itsestänne kiinni, onko intohimoa. Ei liekki pala, jos ei sille anna sytykettä. Pitkässä parisuhteessa intohimo on toisinaan taka-alalla, mutta kyllä sen kuuluu välillä roihahtaakin.

Itse en enää yli 50v juuri intohimoa kaipaa, lähinnä toisen mieliksi pidän liekkiä palamassa. Parasta on kuitenkin se ns. kaveruus, tuttuus, kiintymys ja yhteinen, yli 35v kestänyt elämä. 

Mitä tuolla intohimolla sitten tarkoitetaankaan. En minä missään ystävyysliitossa tunne eläväni, vaikkei peitto enää juuri heilukaan. Silti minulla on romanttisia tunteita puolisoani kohtaan erotuksena ystävyyssuhteisiini.

En myönnä. Mies on upea edelleen.

Myönnän eläväni täysin kaverisuhteessa, mutta en elä tässä mitenkään mieluusti. Olen yrittänyt miehelle puhua suhteen tilasta, mutta mies kieltäytyy puhumasta (tästäkään) yhtään mitään ja ilmeisesti hän sitten mielummin tyytyy elämään täysin platonisessa kaverisuhteessa kuin tekee asialle mitään. Pitäisi vain nyt saada itseä niskasta kiinni ja repäistä itsensä tästä pois. En siis itse enää halua "korjata" suhdetta millään tavalla vaan haluan vain pois.

Vierailija kirjoitti:

Mitä tuolla intohimolla sitten tarkoitetaankaan. En minä missään ystävyysliitossa tunne eläväni, vaikkei peitto enää juuri heilukaan. Silti minulla on romanttisia tunteita puolisoani kohtaan erotuksena ystävyyssuhteisiini.

Mies aloittaa tuon vetämättömyyden. Jos nainen ei voi tuntea itseään naiseksi, niin..

ei se 0-3 työntöö ole rakastelemista.

Uros on metsästäjä ja kun se on nalkkiin saa ja tuttuuntuu, kaikki loppuu. Nimenomaan miehen taholta.

Uros ei viitsi hoitaa hommiaan.

Oma käsi ja porno.

Miehet hei. Hoitakaa osanne hyvin, taitavasti, pitkäkestoisesti.

Se on SE, mistä nainen kiihottuu.

Vierailija kirjoitti:

Tottakai sitä yhdessä ollaan loppuun asti. Ei se nyt niin tärkeätä enää vuosikymmenien jälkeen sekään seksi ole onneksi.

 

Näin ajattelee ihminen joka on kyllästynyt elämäänsä,  antanut periksi. Sielä ihmisen sisimmässä ne halut ja intohimo on,  mutta eihän niitä vanhassa tapasuhteessa enää eloon saa. 

En tunnusta minäkään. On intohimoa ja romantiikkaa, ja hauskanpitoa. N47. 

Toisaalta se on hyväkin asia, että miehestäni on tässä vuosien mittaan tullut myös kaveri.

Olemme olleet yhdessä 26 vuotta, lapset ovat aikuistumassa hyvää vauhtia ja olemme nähneet niin hyviä aikoja kuin huonojakin.

Mieheni on rauhallinen ja harkitsevainen, ei mikään tulinen ja intohimoinen mihinkään suuntaan. Minä olen meistä se temperamenttisempi. 

Seksiä on, jos se jompaa kumpaa sattuu haluttamaan, mutta usein läheisyys on juuri tuota sarjojen katselua sohvalla vierekkäin tai kävelyllä käymistä tai kahvilassa istahtamista vapaapäivänä. Ei silti, mieheni on silmiini yhä komea mies, vaikka kaljuuntuu ja harmaantuu. Mieheni kertoo minulle, että olen kaunis, vaikka tiedän, että olen pulleampi kuin se 20-vuotias opiskelijatyttö johon iski silmänsä way back when. 

On ihanaa, kun kumpikin tajuaa missä mennään puolesta sanasta tai joskus jopa katseesta. Kumpikin on kartalla nuortemme asioista. Molemmat ovat läsnä perheessä ja tasavertaisia vanhempia.Yhdessä hoidetaan taloon, autoon yms liittyvät asiat. Mieheni tietää miten lapsuuden traumat minuun vaikuttavat ja minä tiedän mieheni sairauden hoidosta ja hoitotasapainosta. 

Ei tällaista vaihdeta mihinkään hetken kestävään intohimoon. Ystävyys ja molemmin puolinen kunnioitus ovat juuri se liima, joka keski-ikäiset pariskunnat pitää yhdessä. 

Menneet asiat alkaa painaa mieltä, tulee etäisyyttä makuuhuoneeseen. 

 

Voi olla että tollo mies syttyy nuoremmista tai haluaa vaihtelua muista tolloista ja on kaveri vaimon kanssa.

Munas ei toimi. Äitisuhde. Naisviha. Kaappihomous.

Vierailija kirjoitti:

Toisaalta se on hyväkin asia, että miehestäni on tässä vuosien mittaan tullut myös kaveri.

Olemme olleet yhdessä 26 vuotta, lapset ovat aikuistumassa hyvää vauhtia ja olemme nähneet niin hyviä aikoja kuin huonojakin.

Mieheni on rauhallinen ja harkitsevainen, ei mikään tulinen ja intohimoinen mihinkään suuntaan. Minä olen meistä se temperamenttisempi. 

Seksiä on, jos se jompaa kumpaa sattuu haluttamaan, mutta usein läheisyys on juuri tuota sarjojen katselua sohvalla vierekkäin tai kävelyllä käymistä tai kahvilassa istahtamista vapaapäivänä. Ei silti, mieheni on silmiini yhä komea mies, vaikka kaljuuntuu ja harmaantuu. Mieheni kertoo minulle, että olen kaunis, vaikka tiedän, että olen pulleampi kuin se 20-vuotias opiskelijatyttö johon iski silmänsä way back when. 

On ihanaa, kun kumpikin tajuaa missä mennään puolesta sanasta tai joskus jopa katseesta. Kumpikin on kartalla nuortemme asioista. Molemma

Kunnioitus voi olla liian vaikeaa monille miehille.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se on teistä itsestänne kiinni, onko intohimoa. Ei liekki pala, jos ei sille anna sytykettä. Pitkässä parisuhteessa intohimo on toisinaan taka-alalla, mutta kyllä sen kuuluu välillä roihahtaakin.

Itse en enää yli 50v juuri intohimoa kaipaa, lähinnä toisen mieliksi pidän liekkiä palamassa. Parasta on kuitenkin se ns. kaveruus, tuttuus, kiintymys ja yhteinen, yli 35v kestänyt elämä. 

Mitä jos sitä liekkiä ei ole koskaan ollutkaan. Toiseksi ihmiset muuttuvat. Mies oksettaa ja hävettää. En sattuisi pitkällä tikullakaan. Hyi helv##

Mitä jos se toinen alkaa kysellä seks*n perään? Eikö se lopu siihen, kun ei suostu. Eli lusikka menee kuitenkin jakoon. Vai onko se kaikille ok.

Minä. Mies on hyvä ystäväni ja viihdytään toistemme seurassa ihan aidosti, mutta seksihalut ainakin minua kohtaan loppuivat häneltä jo lähemmäs kymmenen vuotta sitten ja minultakin pari vuotta myöhemmin. Silti hän on tosi sitoutunut minuun eikä missään nimessä halua erota. Jatkuvasti mietin, mitä tässä tilanteessa kannattaa tehdä, kun sitä seksiäkin olisi kiva vielä joskus harrastaa, mutta ei näillä vuosilla enää uusia sitoutumiskykyisiä kumppaniehdokkaitakaan roiku joka kulman takana, joten kai tähän loppuelämän selibaattiin pitää vaan sopeutua. Hänelle kun ei avoinkaan suhde käy.