Kun kumppani kuittailee jatkuvasti kaverittomuudesta

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No meillä vähän samanlainen tilanne. 

Itsellä on paljon kavereita ja jokunen ystäväkin. Puolisolla on 1 kaveri jota näkee harvoin.

Välillä tunnen oloni jonkinlaiseksi tirehtööriksi, jonka tehtävä on viihdyttää ja keksiä tekemistä puolisolle ja kun itsellä olisi tekemistä kavereiden kanssa niin puoliso syyllistää, että jätän hänet yksin, eikä hänellä ole mitään tekemistä. Hassuksi jutun tekee vielä se, että omilla kavereilla on myös puolisoita, jotka haluaisivat tavata omaani ja viettää aikaa isommalla porukalla. Oma puoliso ei halua lähteä mukaan ja keksii mitä erikoisempia tekosyitä ja ennakkoasenteita kavereitani ja heidän puolisoitaan kohtaan. 

Saa siitä joskus riitaakin aikaiseksi.

 

Ehkä puolisosi näkee kavereidesi maskien taakse. Ovat niin teennäisiä?

No hankala nähdä maskien taakse, jos ei edes ole koskaan tavannut. Silti tuntuu riittävän ennakkoasenteita ja luuloja. 

Mikä viestissäni sai sinut kuvittelemaan noin? Projisoitko kenties omia kokemuksiasi? 

Vierailija kirjoitti:

Mä jätin, kun mies sanoi riidan aikana kaverittomuudestani ja traumoistani näin:

"Alan ymmärtää miksei sulla oo ketään kavereita, sähän vetäisit vaan kaikki mukanasi tuohon suohon missä itse oot"

Mies oli oikeassa. Realismi on aina negatiivista. Traumasoituneet, jne ovat itsekäitä. Heitä pitää tukea, ymmärtää, jne mutta he eivät itse anna mitään. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä jätin, kun mies sanoi riidan aikana kaverittomuudestani ja traumoistani näin:

"Alan ymmärtää miksei sulla oo ketään kavereita, sähän vetäisit vaan kaikki mukanasi tuohon suohon missä itse oot"

Voi kuulostaapa tutulta! Mt-ongelmat ja kaverittomuus syytös.

On vain minä ja minun masennus. Masentuneita ei kiinnosta kuin yksi asia, minäminäminä!

Vierailija kirjoitti:

Miksi se sinun kaverittomuus häntä ahdistaa. 😲 Eikö hän halua sinua mukaansa, vai mikä syy.

Ap uhriutuu kun puoliso menee?

Vaihtono.

Joo ei kyllä kannata mitään asioita käsitellä tai niistä puhua. Vaihtoon vaan miestä. Kyllä sieltä vielä tulee täydellinen jeesjees mies vastaan jonka kanssa ei tarvitse ikinä riidellä tai väitellä. 

Vierailija kirjoitti:

No meillä vähän samanlainen tilanne. 

Itsellä on paljon kavereita ja jokunen ystäväkin. Puolisolla on 1 kaveri jota näkee harvoin.

Välillä tunnen oloni jonkinlaiseksi tirehtööriksi, jonka tehtävä on viihdyttää ja keksiä tekemistä puolisolle ja kun itsellä olisi tekemistä kavereiden kanssa niin puoliso syyllistää, että jätän hänet yksin, eikä hänellä ole mitään tekemistä. Hassuksi jutun tekee vielä se, että omilla kavereilla on myös puolisoita, jotka haluaisivat tavata omaani ja viettää aikaa isommalla porukalla. Oma puoliso ei halua lähteä mukaan ja keksii mitä erikoisempia tekosyitä ja ennakkoasenteita kavereitani ja heidän puolisoitaan kohtaan. 

Saa siitä joskus riitaakin aikaiseksi.

Yks exä sanoi mulle, että hänestä tuntuu kuin olisin perässä vedettävä ja hän on jotenkin vastuussa kaikesta (?). Tuntui aika ilkeältä.

Ei vaan pystynyt hyväksymään, että meidän sosiaaliset tarpeet ei ole samalla tasolla, mä en vaan jaksa, mä olen ujo, enkä osaa olla vieraassa porukassa. Ja sit tulis kuitenkin sanomista kun oon niin etäinen enkä juttele niinkun muut, kaikki ihmettelee mikä on vialla, oonko vaan nirppanokka, jotain sanon väärin tai jätän sanomatta, miks oot tommonen. Ei. Mä en vaan osaa samalla tavalla!!! Itseasiassa tuommoinen "kaverit/sukulaiset haluaa nähdä ja tutustua" on vielä pahempi kuin täysin tuntemattomien kanssa hengailu, koska siinä on järkyttävä paine niskassa kun niihin pitäis tehdä joku hyvä vaikutus. Aivan kamalaa. Ehkä se miehes pelkää, etkä sä tunnu ainakaan kovin kannustavalta.

Kerran oltiin toisen exän kanssa muuttamassa kaveria ja siellä oli paljon tuntemattomia(kin) ihmisiä. Kun muutto oli tehty niin vetäydyin hetkeksi napit korvissa pihalle istumaan ja rauhoittumaan. Hänen kävi kuulemma sääliksi kun olin siellä yksinään kun muut on sisällä "pitämässä hauskaa"?? Miksi ihmeessä?

Usein extrovertit on kovin jyrääviä ja ei tosiaan hyväksy sitä että kaikki ei tarvitse sitä jengiä ympärille niin paljon.

Itse olen aina tajunnut, että se toinen tarvitsee muitakin ihmisiä ja muutakin seuraa kuin minä. En ole kieltänyt menemästä, oon sanonut että kiva kun saat muuta tekemistä ja seuraa. Toisinpäin se ei vaan tunnu sujuvan vaan sitä pidetään jotenkin säälittävänä riippakivenä kun toinen ei halua osallistua kaikkeen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä jätin, kun mies sanoi riidan aikana kaverittomuudestani ja traumoistani näin:

"Alan ymmärtää miksei sulla oo ketään kavereita, sähän vetäisit vaan kaikki mukanasi tuohon suohon missä itse oot"

Mies oli oikeassa. Realismi on aina negatiivista. Traumasoituneet, jne ovat itsekäitä. Heitä pitää tukea, ymmärtää, jne mutta he eivät itse anna mitään. 

Vähän epäreilu heitto. Jos ihmisellä on trauma, hänellä on tunneperäinen vaurio. Harva sanoo itsensä fyysisesti loukanneelle, että tämä on itsekäs, jos häneen sattuu. Traumatisoituneelle tällaista heitetään helposti. 

Ymmärrän kumppaniasi.

Exäni oli myös kaveriton. Se tarkoitti, että minä olin hänen AINOA kaverinsa. On raskasta olla jonkun ihmisen ainoa kaveri.

Nykyisellä kumppanilla on tiivis kaveriporukka, ei iso mutta sellainen joka on pitänyt yhtä jo parikymmentä vuotta. Samoin minulla kavereita, joiden kanssa teen asioita. 

Samoja kokemuksia...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä jätin, kun mies sanoi riidan aikana kaverittomuudestani ja traumoistani näin:

"Alan ymmärtää miksei sulla oo ketään kavereita, sähän vetäisit vaan kaikki mukanasi tuohon suohon missä itse oot"

Mies oli oikeassa. Realismi on aina negatiivista. Traumasoituneet, jne ovat itsekäitä. Heitä pitää tukea, ymmärtää, jne mutta he eivät itse anna mitään. 

Vähän epäreilu heitto. Jos ihmisellä on trauma, hänellä on tunneperäinen vaurio. Harva sanoo itsensä fyysisesti loukanneelle, että tämä on itsekäs, jos häneen sattuu. Traumatisoituneelle tällaista heitetään helposti. 

 

Ja tässä esimerkki taas siitä, kun ei voida hyväksyä että erilaisia ihmisiä on olemassa. Mun ystävä on käynyt ison kamppailun omien traumojensa kanssa (ja kyllä, ne on oikeasti sellaisia joista ihmettelen, miten elämää jatkaa enää" ja hän on lämpimin, huomioonottavin ja kannustavin ihminen ikinä. Aina jaksaa auttaa ja kannustaa, kuten itsekin. Jos on huono päivä, niin vaan todetaan "anteeksi, nyt on vaikeaa ja haluaisin olla yksin hetken" eikä kaadeta sitä muiden niskaan.

Toki jotkut ovat sellaisia, että kun joku on heitä satuttanut ja kohdellut väärin, niin nostetaan olemalla vihaisia aivan kaikille, tai vaihtoehtoisesti uhriudutaan kokonaan.

myrkyllistä käytöstä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No meillä vähän samanlainen tilanne. 

Itsellä on paljon kavereita ja jokunen ystäväkin. Puolisolla on 1 kaveri jota näkee harvoin.

Välillä tunnen oloni jonkinlaiseksi tirehtööriksi, jonka tehtävä on viihdyttää ja keksiä tekemistä puolisolle ja kun itsellä olisi tekemistä kavereiden kanssa niin puoliso syyllistää, että jätän hänet yksin, eikä hänellä ole mitään tekemistä. Hassuksi jutun tekee vielä se, että omilla kavereilla on myös puolisoita, jotka haluaisivat tavata omaani ja viettää aikaa isommalla porukalla. Oma puoliso ei halua lähteä mukaan ja keksii mitä erikoisempia tekosyitä ja ennakkoasenteita kavereitani ja heidän puolisoitaan kohtaan. 

Saa siitä joskus riitaakin aikaiseksi.

 

 

Yks exä sanoi mulle, että hänestä tuntuu kuin olisin perässä vedettävä ja hän on jotenkin vastuussa

Ymmärrän todella hyvin. Sosiaaliset tarpeet ei ole meilläkään mieheni kanssa yhteismitallisia mitenkään tarkasteltuna. Hän on ekstrovertti. Minä en. Olemme olleet yhdessä 27v. Vasta viime vuosina hän on saavuttanut ymmärryksen siitä, että minua ei kiinnosta lähteä mukaan kuin vain harvoin. Hän siis on alkanut siinä mielessä kunnioittamaan minun syvintä olemustani:) On tietenkin kauan jo sitten havainnut, että minun piirteeni ei ole rajoittava tekijä omalle sosiaalisuudelleen muiden kanssa. Jos joskus oltu eri mieltä menemisestään, niin siihen on olleet jotkut käytännön syyt takana etenkin ruuhkavuosina. En ole perässävedettävä, enkä missään nimessä kaipaa mitään "tirehtöröintiä". Jos miehellä meno, vaikka joku pop up-höntsäys, niin ihan hyväntuulisena otan vastaan hiljaisen koti-illan itselleni:)

Ja hetkeksi jossain sosiaalisessa tilanteessa sivuun vetäytyminen "hengähdysmielessä", ei jää huomioimatta. Olin mieheni kanssa hänen työnantajansa (insinööritoimisto) pääkonttorilla etkoilla, enkä tuntenut sieltä yhtäkään toista mieheni lisäksi. No mies sitten normaaliin tapaan kierteli moikkailemassa työyhteisönsä jäseniä, ja tutustumassa uusiin "smalltalkin" keinoin, ja minä hakeuduin nauttimaan skumppalasini kaikessa rauhassa seinän vierustalle rauhalliseen paikkaan. Olin siis ihan tyytyväisenä "sivullinen tarkkailija". Vain lyhyen hetken. Herrasmiesmäisesti ja hyvän isännän tapoja noudattaen tuli tj kysymään; "Onko kaikki hyvin?". Totesin, että on, ja hymyilin. Vaihdettiin pari sanaa ja hän jatkoi matkaansa minun jäädessä vielä vähäksi aikaa aloilleni:)

En ole ujo, ja osaan kyllä keskustella. Usein ei vain tunne siihen tarvetta. Viihdyn hyvin yksin.