Kuntani seurakunnan sivuilla lukee, että sururyhmään pääsee käsittelemään läheisen kuolemaa, kun kuolemasta aikaa vähintään 4 kk. Miksi pi-

Siellä ei käydä varmaan ihan tuoreeltaan asiaan, se pitää kai olla tajuttu ja hyväksytty ja ensishokista selvitty

nosto

Jotta ensin käsittelisi asiaa rauhassa eikä kaataisi koko pakettia samantien muiden surijoiden tuskaksi. Ajatuksena on, että sururyhmään tullaan, kun käytännön asiat on hoidettu ja on aikaa asettua suruun. Ei siitä tulisi mitään, kun pitäisi olla arkunostoohjeita ja vertailtaisiin hautakiviä.

Mikä on  kuntasi seurakunta?

Sururyhmässä pitää pystyä jo kannattelemaan itseään arkea jollain tavoin  ja antamaan tarvittaessa jopa tukea toiselle samassa tilanteessa olevalle. Omaan suruaan ei voi mennä oksentamaan holtittomasti muiden niskaan. Ryhmässä ollaan nimenomaan ryhmän ehdoilla, yksilöterapiassa saa koko huomion itselleen.

Kiitos vastauksista. t.ap

Käytäntö perustuu vanhentuneeseen käsitykseen surun vaiheista.

Sururyhmät ovat kaameita paikkoja. Been there, done that, ja todennut ettei niistä ole minun surulleni mitään apua.

Vierailija kirjoitti:

Jotta ensin käsittelisi asiaa rauhassa eikä kaataisi koko pakettia samantien muiden surijoiden tuskaksi. Ajatuksena on, että sururyhmään tullaan, kun käytännön asiat on hoidettu ja on aikaa asettua suruun. Ei siitä tulisi mitään, kun pitäisi olla arkunostoohjeita ja vertailtaisiin hautakiviä.

Miten niin asettua suruun? Käytännön asiatkin ovat osa surua.

Suru on pitkä vaihe. Sen kanssa on opittava elämään. Ryhmästä on apua ja tukea varsinkin silloin kun maailma alkaa jo unohtaa ja menee eteenpäin. Itse seisoo surussa paikoillaan ja yhä harvempi enää sanoo mitään lohduttavaa tai myötätuntoista. Silloin on helppo puhua kaikista pienistä asioista ihmisten kesken, jotka sillä hetkellä ymmärtävät selittämättä esimerkiksi sen, että liukuportaissa edessä seisoneen hajuvesi käänsi sisuskalut sekaisin ja kaipaus, ikävä, tuska ja suru puristivat muutaman sekunnin niin, että en uskonut selviäväni portaita alas. 

Netissä on sururyhmiä esim. nuorille leskille, lapsensa menettäneille jne. Ei tarvitse odottaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotta ensin käsittelisi asiaa rauhassa eikä kaataisi koko pakettia samantien muiden surijoiden tuskaksi. Ajatuksena on, että sururyhmään tullaan, kun käytännön asiat on hoidettu ja on aikaa asettua suruun. Ei siitä tulisi mitään, kun pitäisi olla arkunostoohjeita ja vertailtaisiin hautakiviä.

Miten niin asettua suruun? Käytännön asiatkin ovat osa surua.

Eihän siitä mitään tule, jos viikosta toiseen siellä käydään läpi hautajaisjärjestelyjä ja vastaavia.

ap:n kysymykseen en tiedä vastausta. Ainoa minkä tiedän, että vanhempani erosivat kun oli n. 9-10v, äiti nukkui ensin pois, pitkällisen sairastamisen jälkeen. Isä (ateistina) "valisti" minua, katohan vaan, et uskikset alkaa soittelemaan tai käymään. Niin kävi. Vaikka mulla on keskittymiskyvyn häiriö, niin silti pystyin hoitamaan kaikki äidin kuolemaan liittyvät (byrokraattiset) asiat. Äidin vanhempi sisko ei kyllä auttanut minua yhtään, pikemminkin (paniikissa?) sotki enemmän asioita kuin auttoi.

Äiti kuului evl-seurakuntaan koko ikänsä, srk olisi tarjonnut apua, mut koin, etten sitä tarvitse.

Sittemmin mietin, et ehkä ois 1ollut syytä ottaa se apu vastaan, jota tarjottiin - se surutyö olisi tullut (ehkä?) käytyä nopeammin läpi.

(agnostikko olen)

Vierailija kirjoitti:

Suru on pitkä vaihe. Sen kanssa on opittava elämään. Ryhmästä on apua ja tukea varsinkin silloin kun maailma alkaa jo unohtaa ja menee eteenpäin. Itse seisoo surussa paikoillaan ja yhä harvempi enää sanoo mitään lohduttavaa tai myötätuntoista. Silloin on helppo puhua kaikista pienistä asioista ihmisten kesken, jotka sillä hetkellä ymmärtävät selittämättä esimerkiksi sen, että liukuportaissa edessä seisoneen hajuvesi käänsi sisuskalut sekaisin ja kaipaus, ikävä, tuska ja suru puristivat muutaman sekunnin niin, että en uskonut selviäväni portaita alas. 

No tuollaisessa tapauksessa onkin asiallista että läheisille ei kaada ahdistustaan. Etkö kykene hyväksymään,että me kaikki kuolemme vai etkö osaa surra yksinäsi ja tehdä rauhaa menneisyyden kanssa? Todennäköisesti alat kuormittaa jo sururyhmääkin. Kauanko läheisen kuolemasta on aikaa? Viikkoja,kuukausia vai vuosia? Itse en saanut 16- vuotiaana mitään tukea enkä apua isäni itsemurhan jälkeen,en äitini kuoleman jälkeen, en lapseni menetyksen jälkeen jne. Kaikki on täytynyt surra yksin ja etsiä vertaisapua netti palstoilta,kirjallisuudesta ja rauhaa luonnosta sekä henkisyydestä. Ihme valittajia siellä ryhmissä näköjään käykin-olette ilmeisesti itsesäälissänne vellovia läheisriippuvaisia ettekä osaa päästää irti. Elämä jatkuu,kunnes kuolet sinäkin.

Jos niillä on jotain uskomuksia että joku energia on poistunut ihmisestä kuten joidenkin mielestä pitää olla 3 kk väliä että voi tutustua uuteen mieheen. Sen hajut ja henki on häipyneet.