Muita jotka ei näe omia lapsiaan?

Ei ole kyse huostaanotosta, tai siitä, että lapset olisi laitoksessa, eikä siitä, ettei toinen vanhempi jostain syystä olisi kelvollinen hoitamaan vanhemmuuttaan. 

Vaan kyse on siitä, että aivan tavallinen, normaalisti asiansa ja lapsensa hoitanut ihminen vieraannutetaan toisen vanhemman toimesta omista lapsistaan.

Asia jota on todella vaikra ymmärtää, kollei siihen ole elämänsä varrella törmännyt.

Kaffebulla kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja sitten paluu todellisuuteen. Lapsia ei kyllä äidiltä viedä kovin heppoisin perustein. Ihan sama vaikka kuinka olisitte rakastaneet... 

Kyllä viedään, pidä pääsi kiinni.

Mä en ole pitkän neuvola-urani aikana nähnyt kertaakaan sellaista että lapset vietäisiin äidiltä ilman syytä. Tai että lapset eivät haluaisi nähdä äitiään vain koska isä vieraannuttaa.

Halua nyt vain nähdä ja ymmärrä miten ajat muuttuvat. En itsekään olisi halunnut uskoa tähän, oletin että kiusaamiselta olen turvassa koska lastensuojelu on välissä. Pieleen meni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jostakin ne lapset on vihaisia. Onko käytös ollut pelottavaa, onko raivottu ja jopa riehuttu lasten nähden?

Vieraannuttamiseen ei tarvitse mitään syytä, se toimii ikään kuin väkivaltainen parisuhde. Sitä on verrattu kulttitoimintaan. 

Näin voisi sanoa. Narsistinen ex-mies alkoi toimia eromme jälkeen järjestelmällisesti tuhotakseen vanhemmuuteni. Siihen saakka olin ollut kolmen lapsemme pääosainen huoltaja. Huolehtinut lasten hoitamisessa oikeastaan kaiken arkeen liittyvän. Hoidin ja huolehdin, pyrin olemaan läsnä ja antamaan lämpöä. Pidin huolta tasapainoisesta arjesta ja olin sekä tein paljon lasten kanssa yhdessä. Mies kulki reissutyössä. Vapaa-ajat oli hänen vapaa-aikaa, jolloin palauduttiin alkoholin voimalla ja sitten toivuttiin. Mihinkään lasten arjessa ei tarvinnut tarttua, kun "ei voinut tietää, onko silloin paikalla". Ja jos olikin, niin saattoi olla "isin ilta"=kaljaa autotallissa kaatokänniin. Minä olin roskasanko, joka kelpasi kyllä pitämään koko arjen kasassa, mutta jota ei tarvinut arvostaa ja jota kohtaan sai käyttäytyä sekä tehdä miten huvitti ja millä mielipuolella milloinkin oltiin. Mikään mikä miestä ei kiinnostanut ei häntä koskenut. Hän oli se mukava iskä, joka tuli reissuiltaan vapaille kotiin. Oli rahaa ja ostettiin isän osuus lapsille elektroniikalla, viimeisen päälle tavaroilla ja herkuilla.

Kun tuosta "unelmaliitosta" viimein lähdin alkoi ex järjestelmällisen vanhemmuuteni tuhoamisen ja etenkin poikien vieraannuttamisen minusta (kaksi vanhinta on poikia ja nuorin tyttö). Nuorimmainen, joka oli tyttö ja tarhaikäinen vasta kuului tietenkin minulle, koska vaati konkreettista hoitoa ja huolenpitoa.  Pojat, jotka olivat teini-ikäiisiä tuolloin manipuloitiin isän puolelta niin, että meni lopulta lähes kolme vuotta, että yhteys heihin oli erittäin hatara. Mitkään sovitut tapaamiset eivät pitäneet. Meillä piti olla viikko-viikko vanhemmuus, mutta se ei toteutunut oikeastaan enää koskaan. Isä jäi asumaan entistä omakotitaloamme ja järjesti sinne heille miehille sellaiset oltavat, ettei äidin luona kiinnostanut tavallista perhe-elämää käydä elämässä. Kaikki yhteisesti sovitut asiat, rajat ja säännöt mitä minulla oli lasten kanssa kumottiin isän taholta ja annettiin luvat kaikkeen, mihin minä en ollut antanut. Jokainen voi arvata, mitä teini ikäisenään valitsee. Tärkeää oli etenkin vanhimman pojan saaminen puolelleen. Parhaimmillaan keksittiin riita puolesta niin, että pojan ollessa luonani sieltä lähdettiin ovet paukkuen ja isä oli autolla jo vastassa poikaa odottamassa.

Kävimme sovittelussa, lastenvalvojalle isä ei koskaan tullut useista yrityksistä huolimatta. Minulle kerrottiin, että ainoa mahdollisuus on selvittää asiat oikeudessa. Sen päätin, etten ikinä lapsiani sellaiseen sekoita ja luovutin. Isä oli sekoittanut jo tarpeeksi. Luovuin tärkeimmistäni ja rakkaimmistani. Hajosin tuskaan noina vuosina.  Sitä ei tiedä kuin saman kokenut, miltä se kaikki tuntuu. Ja että niin voi käydä nimenomaan sille vanhemmalle, joka on perheen ollessa kasassa ollut se vanhempi, joka on kaikesta huolehtinut. Ja toisaalta samaan ei terve vanhempi kykenisikään. "Pojat" ovat nyt 20- ja 22-vuotiaat ja ovat tulleet takaisin. Yhteys heihin on palannut ja se hyvä pohja, mikä meillä oli ennen tuota painajaista kantoi sen kaiken yli. Tänä päivänä olemme yhteydessä ja näemme säännöllisesti. Mutta niitä menetettyjä vuosia en saa enää koskaan takaisin. Niitä, jolloin olisi voitu vielä yhdessä tehdä perheenä lasten kanssa kaikkea sitä, mitä perheissä tehdään, jos kaikki olisi ollut normaalia. Ja siitä tuskasta en taida päästä tämän elämän aikana yli.

23, aivan kuin minä olisin kirjoittanut tuon tekstin. Sillä erolla, että elän juuri nyt sitä aikaa, kun yhteyttä lapsiini ei ole.

Elän tuota kuvaamaasi kipua ja tuskaa.

Vierailija kirjoitti:

23, aivan kuin minä olisin kirjoittanut tuon tekstin. Sillä erolla, että elän juuri nyt sitä aikaa, kun yhteyttä lapsiini ei ole.

Elän tuota kuvaamaasi kipua ja tuskaa.

Olen erittäin pahoillani puolestasi. Toivottavasti saat kokea vielä sen, että lapsesi palaavat takaisin luoksesi. <3 Yritä jaksaa ja pidä itsestäsi hyvää huolta, että jaksat.

T:23

Minulla on täsmälleen vastaava tilanne, kuin viestin 23 kirjoittajalla myös. Melkein kaikki menee yksi yhteen. 

 

Vierailija kirjoitti:

Minulla on täsmälleen vastaava tilanne, kuin viestin 23 kirjoittajalla myös. Melkein kaikki menee yksi yhteen. 

 

Surullista on lukea, että joudut käymään samaa painajaista parhaillaan läpi. Pidä sinäkin itsestä huolta ja koita pitää jonkinlainen toivon valo yllä, vaikka se tuntuu varmasti lähes mahdottomalta tällä hetkellä. <3 Toivon, että sinunkin kohdalla tämä kaikki päättyy vielä jonakin päivänä siihen, että lapsesi palaavat takaisin.

On samalla niin riipaisevaa ja surullista lukea muiden kirjoituksia, jotka voisi olla omia. Kun sen kivun ja tuskan todella tietää ja tuntee, kun sitä elää itse juuri parhaillaan. Ja samalla niistä saa lohtua, en ole ainoa joka tämän kaiken joutuu elämään läpi.

Valtavan paljon voimaa ja jaksamista teille muille, jotka elätte tätä, tai olette eläneet tämän läpi. 

En tiedä voiko ihmiselle enää kovin paljon pahempaa käydä, kun eroon joutuminen omista lapsista.

Joskus luin, että kuolemakin on helpompi kun surutyön pystyy tekemään. Tässä tilanteessa ei sitäkään voi tehdä. Tosin, monesti lohduttaudun sillä, että lapseni ovat sentään elossa. Vaikkeivat minun elämässäni olekkaan.

Vierailija kirjoitti:

On samalla niin riipaisevaa ja surullista lukea muiden kirjoituksia, jotka voisi olla omia. Kun sen kivun ja tuskan todella tietää ja tuntee, kun sitä elää itse juuri parhaillaan. Ja samalla niistä saa lohtua, en ole ainoa joka tämän kaiken joutuu elämään läpi.

Valtavan paljon voimaa ja jaksamista teille muille, jotka elätte tätä, tai olette eläneet tämän läpi. 

En tiedä voiko ihmiselle enää kovin paljon pahempaa käydä, kun eroon joutuminen omista lapsista.

Joskus luin, että kuolemakin on helpompi kun surutyön pystyy tekemään. Tässä tilanteessa ei sitäkään voi tehdä. Tosin, monesti lohduttaudun sillä, että lapseni ovat sentään elossa. Vaikkeivat minun elämässäni olekkaan.

Omalla kohdallani voin ainakin todeta, että mitään yhtään hirveää en ole elämäni aikana joutunut kokemaan, kuin tuo pojista erossa eläminen oli. Sitä tuskaa on mahdoton edes sanoittaa.

Meillä oli ollut lasten kanssa hyvin lämpimät ja läheiset välit. Olin niin onnellinen lapsistani ja että sain olla heidän äiti, tiedän kyllä että he tiesivätkin sen. Puhuimme paljon ja kaikesta. Noina eron vuosina, kun tuntui, että kaikki toivo oli menetetty, eikä yhteyttä poikiin enää koskaan tule olemaan ympärillä olevilta ystävät lohduttivat sillä, että "teillä on niin hyvät ja lämpimät välit lasten kanssa, että kyllä ne tulee vielä takaisin, kun ovat vähän kasvaneet ja näkevät, miten asiat oikeasti ovat". Sitä oli mahdotonta uskoa silloin, enkä uskomutkaan. Luulin todella, että olin menettänyt pojat lopullisesti.

Mutta niin vain kävi, että esikoisen täysi-ikäistymisensä lähestyessä alkoi ottamaan enenevästi yhteyttä, piipahti silloin tällöin taas käymään. tuli välillä yöksikin. Ja siitä kaikki pikku hiljaa alkoi taas rakentua, keskustelut lähtivät taas käyntiin ja yhteinen huumori palasi. Vielä teini-iän keskellä oleva nuorempi poika oli etäisempi, mutta ajan myötä kävi samoin ja kasvun myötä yhteys on palautunut täysin. Nykyään puhumme pitkiä puheluita, käy moikkaamassa, uskoutuu minulle asioissaan, kysyy näkökulmaa jne. Käydään yhdessä harrastamassa ja kävelyillä yms. 

Haluan tuoda tämän lohduksi kaikille teille samassa tuskassa parhaillaan eläville tai sitä aiemmin kokeneille. Se hyvä vanhemmuus siellä pohjalla kantaa sittenkin ja jonakin päivänä ne kaikkein rakkaimmat voivat vielä palata takaisin. Minun oli sitä mahdotonta uskoa ja oli vain ajatus, että miten pystyn elämään lopun elämääni niin, ettei sitä yhteyttä enää olisi. Se toive, mitä noiden vuosien ajan toivoin loputtomasti tuli todeksi sittenkin. Menetettyjen vuosien surusta tuskin kokonaan pääsen koskaan yli, koin ne niin traumaattisina. Mutta olen ollut onnellinen jokaisesta yhteisestä hetkestä siitä lähtien, kun yhteydet taas palasivat. Tänä päivänä kaikki on hyvin.

Kiitos teille kaikille, jotka jaoitte tarinanne. Sain taas vähän voimia jatkaa. 

Vieläkö näitä vieraannuttamisia on nykyään? Luulin, että vain 1940-luvulla ja 1950-luvulla. Äidit mustamaalasivat isiä, eivät antaneet tavata,  isän sukulaiset kertoivat, että isä itki usein, kun äiti vieraannutti ja haukkui isää ainoalle pojalleen. Vastaani tuli kirje 1950-luvulta, isä kirjoitti pojalleen kirjeen täynnä rakkautta ja toivoa tapaamisesta. Itkin ja luin. Eräs tytär otti äidin kuoltua takaisin isänsä sukunimen, jonka äiti oli vaihtanut pois. 

Vierailija kirjoitti:

Vieläkö näitä vieraannuttamisia on nykyään? Luulin, että vain 1940-luvulla ja 1950-luvulla. Äidit mustamaalasivat isiä, eivät antaneet tavata,  isän sukulaiset kertoivat, että isä itki usein, kun äiti vieraannutti ja haukkui isää ainoalle pojalleen. Vastaani tuli kirje 1950-luvulta, isä kirjoitti pojalleen kirjeen täynnä rakkautta ja toivoa tapaamisesta. Itkin ja luin. Eräs tytär otti äidin kuoltua takaisin isänsä sukunimen, jonka äiti oli vaihtanut pois. 

Kyllä tapahtuu ja nykyään osatkin ovat jo osittain vaihtuneet.

Kiitos paljon tuosta lohtua tuovasta kirjoituksesta, jossa pojat lopulta palasivat. 

Kenties toivoa on??

Paljon voimia teille kaikille ja halaus <3

Vierailija kirjoitti:

Ei ole kyse huostaanotosta, tai siitä, että lapset olisi laitoksessa, eikä siitä, ettei toinen vanhempi jostain syystä olisi kelvollinen hoitamaan vanhemmuuttaan. 

Vaan kyse on siitä, että aivan tavallinen, normaalisti asiansa ja lapsensa hoitanut ihminen vieraannutetaan toisen vanhemman toimesta omista lapsistaan.

Asia jota on todella vaikra ymmärtää, kollei siihen ole elämänsä varrella törmännyt.

Osanottoni, saman kokenut jo vuosia sitten ja lapsille minut mustattiin niin hyvin etteivät ikinä halua nähdä minua eivätkä olla missään tekemisissä, toinen heistä on jo aikuinen, hirveä "kohtalo" on tuo.

Kyllä onnistuu lasten aivopesu isukilta. Mollauskampanjalla saa välit vuosikausiksi poikki. Että sen sortin mulgvistista on kokemus

Tämän kanavan luoja on erotettu lapsistaan äidin toimesta. Alkoi tehdä narsismivalistusvideoita.

Olen vela ja kyyneleet silmissä luen tätä ketjua. Voimia kaikille jotka tästä kärsivät, olitte sitten isiä tai äitejä.