Ajatteletko mielisairauksista, että niistä ei voi parantua koskaan lopullisesti?

masentuneisuudesta yleensä paranee. paniikkihäiriöstä joskus.

jostain skitsofreniasta tuskin koskaan jne..

t. mielisairas

t. mielisairas

Mutta kai riski sairastua uudestaan on aika suuri.

Jos tarvii estolääkityksen, eihän silloinkaan ole terve koska terveet ei sellaisia tarvitse.

Mutta oikeanlaisen lääkityksen ja terapian avulla hän voi pystyä elämään ihan normaalia elämää. Tai ei ehkä ihan normaalia (työssäkäyminen yms), mutta sellaista elämää että pärjää ihan kivasti.

Suvussamme on 3 maanis-depressiivistä, ja tällä hetkellä heillä kaikilla menee hienosti, mutta työkykyisiksi he eivät enää koskaan palaa. Ja aina on pieni pelko pyrstön alla siitä, milloin lääkitys ei enää toimikaan ja alkaa taas masennusvaihe tai maaninen menovaihe...

mä katson itseni parantuneen jos kaikki oireeni häviävät. vaikka sitten söisin nappuloita lopun ikääni.



t. mielisairas

Niputetaanko esim. paniikkihäiriöiset ja skitsot samaan sarjaan?

Vierailija:

mä katson itseni parantuneen jos kaikki oireeni häviävät. vaikka sitten söisin nappuloita lopun ikääni.

t. mielisairas

-lh

Lähihoitajan asiantuntemuksella?!

Ainakin lievemmistä. Eivätkä kaikki mielenterveyden häiriöt tarvitse missään vaiheessa lääkitystä. (Tai lasketaanko niitä nyt ollenkaan sairauksiksi, en tiedä.)

Kaikki hyvin erityyppisiä sairauksia paranemismahdollisuuksineen.

Kovasti tässä ja toisessa ketjussa väitetään että voi parantua...sitä faktaa vaan kukaan ei ole esittänyt..." minä tiedän että asia on näin" ei vakuuta vielä.

Itse olen sairastanut vakavan masennuksen, johon liittyi psykoottisia piirteitä.

Parannuin kokonaan sairaalahoidon, pitkähkön psykoterapian ja lääkityksen ansiosta.



Syön ehkä koko elämäni pientä Seroxat-annosta päivittäin ikään kuin estolääkityksenä. Silti katson parantuneeni. Elämäni on ollut viimeiset kolme vuotta todella ihanaa, vaikkeivat olosuhteet ole aina olleet vimpan päälle.



Masennuksesta toipunut ihminen näkee BTW hyvin paljon masennuksen piirteitä ympäristössään. Itsekin näen mm. työpaikallani paljon masennuksen oireita, jotka peitetään esim. pätemisellä, tuomitsemisella, työnarkomanialla.



Kannattaakin miettiä, kuinka terve tai sairas ITSE on eikä miettiä, voivatko " hullut" parantua. Sen, joka on terve, ei tarvitse asettua yhdenkään skitsofrenikon yläpuolelle.

todella lahjakkaita ja herkkiä ihmisiä.



Rajapinta hulluuden ja nerouden välillä on todella veteen piirretty viiva. Yhteiskuntamme tarvitsee kipeästi (kirjaimellisesti) ns. hulluja. Ilman heitä ei olisi taidetta, musiikkia tai kirjallisuuttakaan. Kannattaa muistaa.



Toinen asia, jota kannattaa pohtia on tämä:

Yhteiskuntamme on sairas, varsinkin tällä hetkellä. Jotkut ihmiset eivät kestä tätä yhteiskuntamme sairautta, jotkut nauttivat yhteiskuntamme nykytilasta.



Onko tervettä, jos on ihan täpöllä sitoutunut kaikkeen siihen, mitä maailmassamme tapahtuu? Minusta on terveempää sairastua seuratessaan planeettamme touhuiluja.

Mutta pointti olikin siinä, että vaikka esim epileptikko viettää kohtauksetonta elämää lääkkeiden avulla, hän ei silti ole terve. Hänellä on se epilepsia silti.



t. se epilepsiaa sairastavan äiti

Itselläni on mielenterveysongelmia, ja pysyvä diagnoosi, joka mitä luultavammin tulee aina kulkemaan mukanani. Siinä mielessä en varmaan koskaan itse tule " parantumaan" , että ihan kaikki omalaatuisuuteni tuosta vain katoaisivat. Ja tuskinpa psykiatrit missään vaiheessa tulevat kirjoittamaan kansioihinsa, että no nytpäs sillä ei enää olekaan lainkaan tätä sairautta, vaikka kuinka oppisin sen kanssa elämään.

Kuitenkin raja mieleltään

sairaan

ja

omalaatuisen

välillä on kyllä aika veteen piirretty.

siitä ei parane! Tämä asia on niin läheltä nähty ja todistettu!

Harvalla on oikeasti terveen paperit;)