Onko teillä ollut läheisen kuoleman jälkeen tällaista tunnetta?

Ei, rakkaan ihmisen kuoleman jälkeen on suruaika.

Kukin suree omalla tavallaan, ap.

Minä tulen aivan sairaan ahkeraksi, niin vanhempien kuolemien jälkeen kuin avioerossa. Paiskin työtä ja siivoa, siivoa, siivoa, siivoan. En pysty pysähtymään. Ei kukaan arvaisi. 

Siis varmasti on. Eihän kukaan kokoajan itke. Tottakai asia on jatkuvasti mielessä, mutta sitä varsinaista itkua on yleensä aluksi ja sen jälkeen hetkittäin. On normaalia käydä asiaa muiden kanssa läpi ja keskustella henkilöstä yms. Ei ihmiset kuitenkaan lakkaa peseytymästä/syömästä/nukkumasta ellei sitten ole todella traumaattinen tilanne ja ihminen tarvitsee silloin usein terapiaa/ lääkitystä. 

Minä en uskonut isäni kuolleen. Tiesin kyllä, että hän oli kuollut, mutta mitään lamaannuttavaa surua ei tullut, koska hän oli yhä luonani.

Tietenkin voisi perustella, että olen jo aikuinen ja isä ei ollut enää jokapäiväisessä elämässä mukana, joten häntä ei tavallaan riistetty minulta. Tai ehkä psyyke suojeli itseään keksimällä, että isän henki pysyy elämässäni. 

Tästä on jo vuosia. Ikävä on, mutta asia ei lamauttanut minua. Tai kyllä minä otin sairaslomaa, mutta lähinnä hoitaakseni käytännön asioita. 

Kun olin nuorempi ja mummo kuoli, niin kyynelehdin valtoimenaan kaksi päivää. En vaan kyennyt lopettamaan sitä.

Surussa on eri vaiheita, toisaalta jokaisen ihmisen suru on omanlaisensa. Yksin surun vaiheista on tilanteen kieltäminen, osalla surutyö käynnistyy vasta hautajaisten jälkeen.

Yks mun tuttu sano että se alko uskomaan kuoleman jälkeiseen elämään kun se katsoi oman äitinsä poismenoa, se äiti katsoi kuolinvuoteellaan suoraan tätä mun tutta silmiin ja kuoli. Tää tuttu sano että se tunsi kun sen äiti lähti pois, se ei ollu enää siinä ruumiissa, tää tuttu ei tuntenu sitä itse ruumista kohtaan mitään tunteita. Sen ruumiin sisältä lähti sen äiti pois, se tunsi sen. Se ruumis oli ihan tuntematon tälle tutulle.

Vierailija kirjoitti:

Surussa on eri vaiheita, toisaalta jokaisen ihmisen suru on omanlaisensa. Yksin surun vaiheista on tilanteen kieltäminen, osalla surutyö käynnistyy vasta hautajaisten jälkeen.

Uusi surututkimus tyrmää surun vaiheteoriat. Ne ovat vanhentuneita. Suru ei myöskään ole työtä. Suru on surua.

Se arki jatkuu aivan normaalisti, joskus jopa paremmin, jos saanut perintöä tai joutunut hoitamaan pidemmän aikaa sairasta ihmistä, se on uuvuttavaa. 

Toimintakykyni ei lakannut hetkeksikään lapseni itsemurhan jälkeen, mutta suruni on pysynyt syvänä, vakavana ja kokonaisvaltaisena jo monta vuotta. En tule koskaan toipumaan hänen kuolemastaan, vaikka pystynkin tekemään normaalisti työtäni ja elämään elämääni. Suruni kyllä näkyisi ja kuuluisi, mutta koska sitä ei haluta nähdä eikä kuulla, pidän sen omana tietonani. Siitä on tullut kallisarvoisinta omaisuuttani.

No miten sen pitäisi 24/7 ihmisestä näkyä vieraille ihmisille? Kyllä suurin osa ihmisistä joutuu jatkamaan elämää ihan normaalisti vaikka joku läheinen olisi kuollut, ei kaikki saa edes vapaata töistä, vaan siellä on oltava asiakaspalvelussakin iloisen oloisena asiakkaita varten. Kotona sitten annetaan surun tulla ja itketään omissa oloissa.

Vierailija kirjoitti:

Surussa on eri vaiheita, toisaalta jokaisen ihmisen suru on omanlaisensa. Yksin surun vaiheista on tilanteen kieltäminen, osalla surutyö käynnistyy vasta hautajaisten jälkeen.

Elisabeth Kübler-Ross kehitti viiden vaiheen suruteorian haastateltuaan saattohoidossa olleita kuolevia potilaita Chicagossa 1960-luvulla. Sen jälkeen surusta on löydetty seitsemän vaihetta, ja äskettäin luin surun neljästä vaiheesta (vankilapastori väitti niin Carina Bergfeldtin teoksessa Keskusteluja kuolemansellissä). Kaksoisprosessimallin mukaan surussa on kaksi vaihetta. Siitä vain valitsemaan sopivat vaiheet!

Surutyö on Freudin keksintöä, mutta myöhemmin hän perui sen. Istuu kuitenkin sitkeästi surukeskustelussa.

Kyllä mua ottaisi päähän jos tutut jäisi vaan märehtimään jos tästä kuolisin. Saa toki surra ja muistella, mutta ei se elämä ja arki mihinkään katoa muilta kuin siltä joka kuolee. 

Itse myös olen aina vierastanut käsitettä surutyö. Mikä työ?

Kun esimerkiksi toinen vanhempani kuoli ollessani lapsi, sain usein kuulla, että on edessä pitkä surutyö. Muistan jos illoin ihmetelleeni sanavalintaa, koska omasta näkökulmastani tilanne oli yksin erilainen. Tunsin kyllä erilaisia tunteita asian liittyen, esimerkiksi jonkin verran hämmennystä, ajattelin myös, että "hmm, jännittävää, mielenkiintoista". Ap

Vierailija kirjoitti:

Kyllä mua ottaisi päähän jos tutut jäisi vaan märehtimään jos tästä kuolisin. Saa toki surra ja muistella, mutta ei se elämä ja arki mihinkään katoa muilta kuin siltä joka kuolee. 

Sinähän et voi siihen vaikuttaa. Tai voit: heittäydyt niin vittumaiseksi ettei kukaan tule edes hautajaisiisi. Mutta vittumaisuuttasikin saa surra. Suruhan ei ole vain rakkauden hinta.

Et siis aio kuolla kun kirjoitat JOS.

Etkä ole ilmeisesti vielä kokenut tarpeeksi merkittäviä menetyksiä. Voin kertoa sinulle että esim. oman lapsen kuoleman sureminen ei ole märehtimistä.

Ajattelen asian toisella tavalla koska elämän lopettaminen on ollut yhtenä vaihtoehtona pidemmän aikaa jos asiat menee hullummaksi  kun ulkomaille muuttaminen ei ole vaihtoehtona.

Oikein paha suru kulkee koko loppuiän mukana olkapäällä. Silti voi elää normaalia elämää ja kokea myös ilon hetkiä jatkossa. Monelle ensimmäinen ajatus rakkaan menettämisestä on, että en voi enää ikinä olla onnellinen. Kyllä voi.

Vierailija kirjoitti:

Itse myös olen aina vierastanut käsitettä surutyö. Mikä työ?

Kun esimerkiksi toinen vanhempani kuoli ollessani lapsi, sain usein kuulla, että on edessä pitkä surutyö. Muistan jos illoin ihmetelleeni sanavalintaa, koska omasta näkökulmastani tilanne oli yksin erilainen. Tunsin kyllä erilaisia tunteita asian liittyen, esimerkiksi jonkin verran hämmennystä, ajattelin myös, että "hmm, jännittävää, mielenkiintoista". Ap

Se tarkoittaa surun läpikäymistä, työstämistä. Se vie aikaa, että tottuu ajatukseen, ja hyväksyy sen, että se ihminen on nyt pois minun elämästäni. Usein on niin, että vaikka joku on ollut pidempäänkin kuolleena, tulee hetkiä kun sen tavallaan unohtaa, tulee mieleen vaikka, että soitanpa hänelle ja kerron tämän uutisen, ja sitten yhtäkkiä tuleekin mieleen että ei, en voi soittaa, hän on kuollut.

Ei tietenkään lapsi osaakaan surra samalla tavalla kuin aikuinen, kun pikkulapsi ei vielä kunnolla ymmärrä koko kuoleman konseptia. Lapset yleensä suhtautuu kuolemaan melko käytännöllisellä tavalla. Ehkä siksi, että lapsella ei ole samanlaista aikaperspektiiviä kuin aikuisella, ymmärtää että jos joku ihminen on kuulunut elämääsi kymmeniä vuosia, ja yhtäkkiä hän on poissa ikuisesti, niin että sinä jatkat elämääsi jopa kymmeniä vuosia ilman häntä joka kuoli.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse myös olen aina vierastanut käsitettä surutyö. Mikä työ?

Kun esimerkiksi toinen vanhempani kuoli ollessani lapsi, sain usein kuulla, että on edessä pitkä surutyö. Muistan jos illoin ihmetelleeni sanavalintaa, koska omasta näkökulmastani tilanne oli yksin erilainen. Tunsin kyllä erilaisia tunteita asian liittyen, esimerkiksi jonkin verran hämmennystä, ajattelin myös, että "hmm, jännittävää, mielenkiintoista". Ap

 

Se tarkoittaa surun läpikäymistä, työstämistä. Se vie aikaa, että tottuu ajatukseen, ja hyväksyy sen, että se ihminen on nyt pois minun elämästäni. Usein on niin, että vaikka joku on ollut pidempäänkin kuolleena, tulee hetkiä kun sen tavallaan unohtaa, tulee mieleen vaikka, että soitanpa hänelle ja kerron tämän uutisen, ja sitten yhtäkkiä tuleekin mieleen että ei, en voi soittaa, hän on kuollut.

Ei tietenkään laps

Totta, lapsuudessa vanhemman menettäminen on helpointa.

No oman miehen kuolema. Hän lähti lenkille eikä palannut lenkiltä. Hän oli 36v terve mies. Ei tupakkaa eikä alkoholia ikinä. Silti hänen sydän pysähtyi.

Elin normaalisti enkä kertonut ystävilleni. Tietenkin perheensä ja minun vanhemmat tiesi, mutta elin ettei se ollut totta. Pesin pyykkiä normaalisti ja odotin häntä kotiin. En kertonut ystävilleni hänen poismenosta. Tein ruokaa normaalisti ja odotin häntä. Sitten isäni tuli luoksemme ja sanoi, että tuu lapsuuden kotiin lapsen kanssa. Olet shokissa etkä ymmärrä todellisuutta. Silloin, kun isäni haki minut, niin tajusin kaiken ja aloin itkemään. Se sumu, missä olin ja olin pari vuotta oli jotain hirveää.

Olin 7v sinkkuna ja tapasin miehen. Olin ekaa kertaa kosketuksessa toisen kanssa. Kun hän koski minuun ja suuteli, niin ajattelin miestäni. Kun hän ei ollut mieheni, niin sanoin etten pysty tähän. Kaipaan toista. Anteeksi, mutta en vaan pysty tähän. Onneksi hän ymmärsi. Juteltiin silti koko yö silti. Kerroin hänelle tarinani ja onneksi maailmassa oli silloin edes yksi kunnon mies, joka ymmärsi ja kuunteli..

Ollaan ystäviä, mutta mitään ei olla tehty. Pelkkiä ystäviä.