Lue keskustelun säännöt.
Onko täällä ketään muuta, joka oppi pärjäämään itsekseen eikä halunnut apua. Nyt on sitten tyhjä elämä ja avun tarpeessa.
31.08.2024 |
Olen alkoholistien kasvattama. Olen päättänyt pärjätä, en ole kehdannut vaivata tai olla näkyvä. En ole vain kehdannut olla tarvitseva.
Huomaan kuitenkin, että se tekikin elämästä tyhjää. Masennuin ja minulla ei tosiaan ole mitään muuta kuin työ. Huvittavaa tavallaan, että pärjäämisen periaattee näkyikin niin, että tarvitsenkin todella juuri sitä tukea ja turvaa.
Nyt kun saan apua niin pelkään tunteilla koska jos alan itkemään niin siitä ei tule loppua. Kuin aallokko sisältä pääsisi valloilleen jos poistan estot. Se minua jännittää nyt eniten.
Kommentit (8)
Tyhjä elämä, käyn töissä enkä tarvitse apua keneltäkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se estää minuakin. En usko että pystyisin kertomaan lääkärille ilman että itken niin etten pysty puhumaan.
Sama tausta, alkoholistivanhemmat ja rajua perheväkivaltaa. Olen ainoa lapsi, joten itsekseen on aina pitänyt pärjäillä. Työ on oikeastaan siinä mielessä kaikki kaikessa, että tarvitsen rytmin elämään ja siihen tukeudun.
No ongelmia tuli siinä kohtaan, kun yritti hoitaa kaikki maailman terveysongelmat itse muun elämän lisäksi. Elämä helpottui paljon, kun hyväksyi, että voi ottaa toisten apua vastaan ja kaikkia maailman ongelmia ei tarvitse ratkaista itse ja yksin. Tuon asennemuutoksen jälkeen työttömänä uskalsin lähteä hakemaan apua työllistymiseen, mutta työllistyin ennen kuin siinä asiassa ehdittiin auttaa. Kuitenkin asennemuutos melko varmasti auttoi jopa työllistymään, kun oli se ajatus, että hyväksyisin myös muiden avun, jotta voin työllistyä. Silloin edistin omaa työllistymistä tehokkaammin, kun olin yhteydessä työllistymispalveluihinkin, että halusin työllistyä. En siis työllistynyt kuitenkaan muiden avulla vaan omatoimisesti.
Vierailija kirjoitti:
Se estää minuakin. En usko että pystyisin kertomaan lääkärille ilman että itken niin etten pysty puhumaan.
Se ei haittaa mitään jos itket. Aluksi voi olla vaikea puhua, mutta kyllä se siitä helpottaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaiken maailman koulupsykologeille ja A-klinikoille minut on passitettu aikoinaan, mutta enpä koe niistä olleen oikestaan mitään apua.
Nämä psykologit yleensä tuntuvat järkyttävän minuakin enemmän heille kertomistani asioista, enkä ole kokenut tästä tuntemattomille psykologeille höpöttelystä mitään apua.
A-klinikalle minut passitti YTHS juttelemaan päihteidenkäytöstäni. En tosin tiedä, miten sellaisesta tuntemattomille jutteleminen muka jotenkin vähentäisi käyttöä? Usein sieltä lähtiessäni minun teki enemmän mieli viinaa kuin sinne mennessäni. Lopulta itse lopettivat hoitokontaktini sinne todeten "jos et ole itse huolissasi päihteidenkäytöstäsi, tuhlaat täällä vain omaasi ja työntekijöiden aikaa". Olen samaa mieltä, ja en tosiaan ole huolissani päihteidenkäytöstäni.
Olenhan vain yksi mitätön turhanpäiväinen ihminen tässä maailmassa. Jos kuolen niin kuolen siinäpä se, eikä se oikeastaan vaikuta juuri mitenkään mihinkään. En ole huolissani itsestäni, miksi olisin ja mitä hyötyä sellaisesta huolestumisesta muka on? Jos jostakusta olen huolissani niin varmaan kehitysmaiden naisista, mutta eipä se minun huolestumiseni sitäkään asiaa mitenkään auta.
Olen lopettanut kaikki höpöhöpö hoitokontakteissa ravaamiset ja keskittynyt sen sijaan omaan elämääni ja tekemään kivoja asioita, pidän esimerkiksi laulamisesta. Alkoholia menee yksin kotona mietiskellessä edelleen 15-20 annosta viikossa, mutta kännissä nyt vaan on hauskempaa ja kaikki kuollaan kuitenkin.
Mulla sama tausta, mutta pärjään silti omillani edelleen.