Mikä sinut yllätti vanhemmuudessa? -peukutusketju

Vierailija kirjoitti:

Lasten vertailu. Tämä alkoi jo vauva-aikana. Osalla on ihan hirveä tarve päästä vertailemaan lasten kehitystä. Kauhulla jo odotan kouluikää, kun tulee joku Irmeli pätemään lapsensa koulumenestyksellä.

Kannattaa vilkaista "lasten harrastusten joustamattomuus"-ketjua. Päteminen huipussaan.

Vierailija kirjoitti:

Lähes jatkuva huoli siitä, että lapsella on kaikki hyvin. 

Tämä - ja mitä vanhemmaksi lapset tulevat, huoli on isompi. Esikoiseni on 19 v ja pärjää hyvin, en ole hänestä niin huolissaan nyt, mutta yläkouluikäisestä pikkuveljestään kyllä. Ja vanhemmuudessa yllätti myös se, kuinka toinen vanhemmista voi vaan olla olematta vanhempi ja ulkoistaa kaiken vastuun mulle...

Kuinka paljon oma arvomaailma muuttuu lasten myötä.

V ttumaisinta oli se, miten ihmiset hokivat "nauti nyt elämäsi ihanimmasta ajasta", kun sylissä karjui moniallerginen koliikkivauva. Aika selvästi kultaa osalla muistot ja helppojen vauvojen vanhemmat eivät tajua, että kaikilla se ei todellakaan ole samanlaista.

Minut yllätti valtava ilo, jonka lapsi toi mukanaan.

Minä kuvittelin, että on raskasta toistaa rutiineja lapsen kanssa: vaihda vaippa, syötä, nukuta jne. Todellisuudessa nuo olivat pikkujuttuja, henkinen puoli oli paljon raskaampi.

Vierailija kirjoitti:

Kuinka vähän joihinkin asioihin voi omalla kasvatuksella vaikuttaa, esim. lapsen temperamentti tai nepsyys. 

 

Olin just se mun lapset ei ainakaan ikinä- tyyppi lapsettomana. Siis täysin ulapalla. 

Eihän lapsen temperamenttia tai nepsyyttä voi kasvatuksella muuttaa. Toki voi oppia kikkoja, jotta arki toimisi paremmin, mutta ei se sitä asiaa pohjimmiltaan muuta. Sekin inhottaa itsellä, että jo pienen lapsen kohdalla saatetaan kritisoida temperamenttia tai nepsypiirteitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se kuinka vaativaa vanhemmuus on, vielä silloinkin kun lapset on kouluiässä. Ja huolet, ne tuppaa vaan kasvamaan lasten myötä. Teinin äitinä sitä alkaa kaipaamaan, että suurin murhe lapsen kanssa olisi jotkut huonot unet tai 2-veen uhma. 

Teinin kanssa voi kuitenkin jo keskustella ja teinikin osaa kommunikoida. Se parivuotias ei välttämättä osaa. Toisille myös unen puute on aivan sietämätöntä.

-Teinin kanssa voi kommunikoida puhuen. Uhmassaan karjuva/itkevä taapero ei edes ymmärrä puhetta.

-Teinin kanssa voi jo käydä kauppaa esimerkiksi lahjomalla tai uhkaamalla poistaa jonkin teinille tärkeän asian, jos käytös ei ole toivottua. Pienen taaperon kohdalla tämä ei toimi samalla tavalla.

-Teini on pian aikuinen ja vastuussa omasta itsestään, pienen lapsen kohdalla vastuu on täysin vanhemmalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten huonot sosiaaliset taidot monilla vanhemmilla on. Kun ollaan jossain vanhempaintapaamisessa, niin ei yhtään osata keskustella toisten kanssa. Tai jos toinen tulee sinulle juttelemaan, että moikka, olen tuon Oliverin äiti ja teidän Leo onkin Oliverin kanssa samassa ryhmässä, niin tuijotetaan vaan hoomoilaisena tai sanotaan korkeintaan joo. Tai jos se Oliverin äiti yrittää keskustella, niin ei vastailla kunnolla eikä varsinkaan kysytä vastavuoroisesti mitään.

 

Ei kaikkia kiinnosta jutella niitä näitä vain antaaksen mukavan ihmisen vaikutelman lähes vieraalle ihmiselle, johon tuskin törmää muualla kuin niissä vanhempaintapaamisissa. Voi olla myös hitaasti lämpiävää sorttia. Melkoista määritellä sosiaaliset taidot huonoksi, jos ei ole heti hanakasti juttelemassa.

Hiljaisempikin ihminen voi olla ystävällinen esimerkiksi vastaamalla ystävällisesti toisten kysymyksiin tai kysymällä vastavuoroisesti jotain. Jos se Oliverin äiti kysyy, että mitenkäs Leolla on arkeen palaaminen kesän jälkeen sujunut, niin ihan hyvin voi Leon äiti vastata, että ihan kivasti on mennyt, mitenkäs teillä. Ja miten ne lapset sitä kohteliasta käytöstä oppivat, jos vanhemmat antavat esimerkin ettei kiinnosta jutella toisten kanssa?

Vierailija kirjoitti:

Miten piittaamattomia osa vanhemmista saattaa olla. Nämä vanhemmat eivät ollenkaan katso lapsensa perään esim. leikkipuistossa ja jopa suuttuvat, jos joku toinen ei vahtinut heidän lastaan ja lapselle sattui jotakin. 

Tätä näkee tosi paljon. Usein vielä lapsi menee hakemaan joltakin vieraalta aikuiselta leikkipuistossa huomiota, jos näkee tuon aikuisen esimerkiksi juttelevan ja leikkivän oman lapsensa kanssa.

🤗

Positiivisella tavalla se, että oman lapsen vanhemmuus on vieläkin mukavampaa kuin etukäteen ajattelin. Negatiivisesti se, että se päiväkodin/koulun kanssa hoidettava yhteistyö ei olekaan sujunut niin mukavasti. En lapsettomana osannut ajatellakaan, miten huonoja päiväkoteja tai kouluja voi ollakaan. Kuvittelin kaikkien päiväkotien ja koulujen olevan yhtä hyviä kuin omani oli ollut.

Vierailija kirjoitti:

Minä kuvittelin, että on raskasta toistaa rutiineja lapsen kanssa: vaihda vaippa, syötä, nukuta jne. Todellisuudessa nuo olivat pikkujuttuja, henkinen puoli oli paljon raskaampi.

Minäkin luulin, että rutiinit puuduttaisivat ja ns. kuolisin aikaisten heräämisten takia, mutta yllättäen onkin käynyt päin vastoin: jaksan rutiinien ansiosta paremmin, elämäni ja jaksamiseni on paremmin hallinnassa. Selvästi hyödyn suht tarkoista rutiineista ja osaan kohdentaa rutiinien avulla energiani paremmin. 

Miten yksin vanhemmuuden kanssa saattaa olla. Minulla tai miehellä ei kummallakaan ole sisaruksia, joilla olisi lapsia. Lähimpien ystävien joukossa ei ole ketään, jolla olisi pieniä lapsia. Eli arjessa ei oikein ole sellaista henkistä tukea muista pikkulasten vanhemmista. Monien kysymysten kanssa on saanut painiskella yksin. Pieni syntyvyys näkyy tässäkin asiassa.

Itselleni isoin yllätys ja yksi raskaimpia asioita on ollut se, miten vaikeaa arki päiväkodin kanssa on. Meillä ei päiväkodissa ole mitään "isoa" ongelmaa, joista saa lukea julkisuudessa. Silti on monenlaista ikävää. Aina, kun lasta hakee päiväkodista niin kerrotaan, mikä kaikki on päivän aikana sujunut huonosti.

"Leevi ei ole nukkunut päiväunia ja siten häiritsi muita." Sitten ne hyvät asiat kuitataan ohimennen tai niistä ei edes sanota. Asiakaspalveluasenne päiväkodissa on surkea, kun keskitytään valittamaan lapsen tekemisistä lapsen kuullen sen sijaan, että lasta kannustettaisiin.

Ehkä olen outo, mutta lähes poikkeuksetta tykkään perusarjesta lapsen kanssa. On kiva laittaa taaperolle ruoka nenän eteen, istuskella sylikkäin ja jutella lapsen kanssa. Tykkään käydä leikkipuistoissa ja sielläkään en istuskele puiston reunalla kännykkä kourassa, vaan seuraan lapsen touhuja ja jutustelen hänen kanssaan.

Elämässäni on ollut paljon menetyksiä, joten osaan arvostaa tätä arkea. Lapsi myös kasvaa nopeasti. Väsymyksen hetkinä ajattelen, että 10 vuoden päästä lapsi ei enää kiipeä syliini.

Minut yllätti eniten se, kuinka pahalta lapsen todella voimakas isi-vaihe (olen itse äiti) voi tuntua. Minusta on upeaa, että lapselle isä on tärkeä, mutta kyllähän se sisintä syö, kun ainoastaan isi kelpaa, lapsi rakastaa ainoastaan isiä, äidin pitää mennä pois, mikään äidin tekemä ei käy. Ei lapsi minua tietenkään mitenkään inhoa, sanookin välillä rakastavansa, mutta hän on kyllä saanut itseni kyseenalaistamaan omaa äitiyttäni, ja paljon. Anoppikin varmasti pitää minua täysin välinpitämättömänä ja huonona äitinä kun poikansa hoitaa lapsemme, sillä minun hoitamiseni ei hänelle käy, vaan lapsi vaan huutaa isiä ja yrittää karata luotani. Silloin kun ollaan lapsen kanssa kahdestaan tai minun vanhempieni luona menee meillä tosi kivasti, ja nyt pikkuhiljaa on tilanne onneksi alkanut helpottaa, ja lapsi on alkanut noteerata myös minut vaikka miehenikin olisi vieressä. Mutta yllättävän raskasta on kyllä tämän asian kanssa ollut, ja on kyllä tullut useasti mietittyä mikä minussa on vikana.

Ristiriitaisuus. Toivon, että saisin olla kerrankin yksin, ja ikävöin, kun olen erossa lapsesta. Toivon, että tämäkin vaihe olisi ohi, ja ihmettelen kyynel silmäkulmassa, miten lapsesta on tullut noin iso niin. Toivon, että saisin joskus olla uudestaan raskaana ja kokea kaiken vielä kerran (ehkä rennommalla otteella), ja huokaan helpotuksesta, kun saan itseäni ja omaa elämääni pala palalta takaisin lapsen kasvaessa. 

 

Ei sitä mitenkään voinut kuvitella, miten suuria tunteita kokee päivittäin ja miten omat arvot ja unelmat muuttuvat vanhemmuuden myötä. Moni ystävä, harrastus, elämäntapa ja yksi työpaikkakin on lapsen myötä jäänyt, ei lapsen itsensä takia vaan siksi, että minä olen perustavanlaatuisesti muuttunut. Naiivisti ajattelin, että elämäni ei niinkään muutu, lapsi vain solahtaa siihen. Kyllä se muuttuu eikä vähiten pään sisällä. 

Nosto

Up tälle