Mikä sinut yllätti vanhemmuudessa? -peukutusketju

Näin pojan äitinä ketuttaa, miten moni tytön äiti kommentoi negatiivisesti poikia. Miten pojat on niin liian levottomia, villejä ja energisiä, kun taas tytöt tykkää leikkiä nätisti ja hillitysti paikoillaan. Tekisi mieli sanoa, että siinä energisyydessä ei ole mitään pahaa ja ei se ole sukupuolesta kiinni. Monet tytötkin voivat olla energisiä ja jotkut pojat taas leikkivät rauhassa.

Ylipäätään ärsyttää, että paljon liikuntaa kaipaava ja touhukas taapero leimataan huonommaksi kuin hiljaa paikoillaan leikkivä muksu.

Ajattelin etukäteen, että minä olen aina umpirehellinen lapselle (ikätaso toki huomioiden). Että en valehtelisi lapselle jostakin arjen asioista, vaan kertoisin rehellisesti, miten asiat on.

Tämä ajatus lensi romukoppaan. Ihan suvereenisti olen valehdellut lapselle, että Muumitkin lähti päiväunille ja sinullakin on päiväuniaika, eikä ohjelmia siksi voi katsoa. Tai suklaa on kaapista loppu ja siksi sitä ei syödä jne. Kun lapsen kanssa on uhmaiässä jo muutenkin vääntämistä, niin en jaksa ylimääräisiä kiukun aiheita. :D

Vierailija kirjoitti:

Lähes jatkuva huoli siitä, että lapsella on kaikki hyvin. 

Tämä jatkuu myös sen jälkeen, kun lapsi on täyttänyt 18 v. 

Minua on nyt viimeksi yllättänyt se, että ne lapset eivät minun mielessäni koskaan ole ihan aikuisia, siis ovat ihan oikeasti, mutta minun on tosi vaikea opetella olemaan aikuinen toisen aikuisen kanssa, kun höösään ja toinen selvästi taantuu kiukustuessaan holhoamisestani.

Itseä hämmästyttää, miten jopa moni päiväkodissa työskentelevä on aivan hämmästynyt siitä, että pienet lapset eivät ole kaikissa asioissa omatoimisia ja omatoimisuuteen yritetään pyrkiä todella aikaisin. Alle parivuotiaidenkin odotetaan syövän itsenäisesti ruokailuvälineillä, siivoavansa jälkensä käskettäessä, pukevan itsensä, odottavan rauhassa jonossa pitkänkin aikaa ja opettelevan kuivaksi. Totta kai lasten kanssa opetellaan noita taitoja, mutta minusta ei pitäisi ottaa lasta tikunnokkaan siitä, jos hän ei heti ole noita oppimassa. Toisilla nyt vain kestää opettelussa kauemmin kuin toisilla.

Oma kokemus on ollut, että lapsemme kielellistä kehitystä arvostetaan päiväkodissa vähän. Lapsemme oppi puhumaan aikaisin ja puhuu hyvin eläväistä suomea, sillä olemme lukeneet lapselle paljon ja olemme jo vauva-ajoista asti puhuneet paljon lapsen kanssa. Neuvolasta on sanottu, että 3 v lapsemme on paljon ikätasoaan edellä puheen kehityksessä. Päiväkodissa tätä ei arvosteta lainkaan. Sen sijaan keskitytään valittamaan siitä, miten 3 v lapsemme ei vieläkään ole oppinut kuivaksi. Koska lapsi ei ole oppinut kuivaksi, häntä pidetään yhä pienten ryhmässä.

Vierailija kirjoitti:

Se kuinka vaativaa vanhemmuus on, vielä silloinkin kun lapset on kouluiässä. Ja huolet, ne tuppaa vaan kasvamaan lasten myötä. Teinin äitinä sitä alkaa kaipaamaan, että suurin murhe lapsen kanssa olisi jotkut huonot unet tai 2-veen uhma. 

Teinin kanssa voi kuitenkin jo keskustella ja teinikin osaa kommunikoida. Se parivuotias ei välttämättä osaa. Toisille myös unen puute on aivan sietämätöntä.

Vierailija kirjoitti:

Se, että lapseton ei voi koskaan tajuta täysin, millaista on olla vanhempi. Lapseton kuvittelee tajuavansa, niin itsekin kuvittelin. Ei sitä tajua, jos ei itse ole vanhempi. Eikä sisarusten/kaverien lasten seuraaminen vierestä ole sama asia. Vanhempana se vastuu on ihan oikeasti 24/7, eikä sitä kukaan perheen ulkopuolinen näe.

Enkä siis tällä kommentillani tarkoita, että lapseton olisi jotenkin huonompi tai jollain tavalla vajaa. Hän ei vain voi täysin tajuta vanhemmuutta. Ihan samalla tavalla kuin en itse vaikka ymmärrä, mitä koiran omistajan elämä oikeasti on, kun minulla ei ole koiraa.

ja mitä sitten? Miksi pitäisikään tajuta? En minä sitäkään tiedä, millaista on elää esimerkiksi asianajajana. Tai millaista elämä on asuessa vaikkapa Indonesiassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se, että lapseton ei voi koskaan tajuta täysin, millaista on olla vanhempi. Lapseton kuvittelee tajuavansa, niin itsekin kuvittelin. Ei sitä tajua, jos ei itse ole vanhempi. Eikä sisarusten/kaverien lasten seuraaminen vierestä ole sama asia. Vanhempana se vastuu on ihan oikeasti 24/7, eikä sitä kukaan perheen ulkopuolinen näe.

Enkä siis tällä kommentillani tarkoita, että lapseton olisi jotenkin huonompi tai jollain tavalla vajaa. Hän ei vain voi täysin tajuta vanhemmuutta. Ihan samalla tavalla kuin en itse vaikka ymmärrä, mitä koiran omistajan elämä oikeasti on, kun minulla ei ole koiraa.

ja mitä sitten? Miksi pitäisikään tajuta? En minä sitäkään tiedä, millaista on elää esimerkiksi asianajajana. Tai millaista elämä on asuessa vaikkapa Indonesiassa.

Koska se on vahvin tunne jonka ihminen voi kokea. Kuin et koskaan saisi kokea rakkautta...

Tai no... Olethan incel

Vierailija kirjoitti:

Hymyilyttää, kun tuijotan vauvan kasvoja. Hänen pienet, sulavat piirteensä ja tyytyväinen ilmeensä saavat minut tuntemaan itseni täydelliseksi. Joka kerta, kun hän vie kätensä rintaansa vasten, sydämeni sykähtää. Olo on sellainen kuin olisin löytänyt itseni uudelleen, kuin vauva olisi minussa herättänyt jotain syvällä piilossa ollutta.

Olipas jotenkin itsekkään kuuloinen teksti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se, että lapseton ei voi koskaan tajuta täysin, millaista on olla vanhempi. Lapseton kuvittelee tajuavansa, niin itsekin kuvittelin. Ei sitä tajua, jos ei itse ole vanhempi. Eikä sisarusten/kaverien lasten seuraaminen vierestä ole sama asia. Vanhempana se vastuu on ihan oikeasti 24/7, eikä sitä kukaan perheen ulkopuolinen näe.

Enkä siis tällä kommentillani tarkoita, että lapseton olisi jotenkin huonompi tai jollain tavalla vajaa. Hän ei vain voi täysin tajuta vanhemmuutta. Ihan samalla tavalla kuin en itse vaikka ymmärrä, mitä koiran omistajan elämä oikeasti on, kun minulla ei ole koiraa.

ja mitä sitten? Miksi pitäisikään tajuta? En minä sitäkään tiedä, millaista on elää esimerkiksi asianajajana. Tai millaista elämä on asuessa vaikkapa Indonesiassa.

Aika monella lapsettomalla on kuitenkin mielipide siitä, miten niitä lapsia pitäisi esimerkiksi kasvattaa. Vaikka ei ole käsitystä siitä, mitä se arki oikeasti on. Eikä ymmärretä sitä, miten paljon pieni lapsi oikeasti vaikuttaa vanhemman aikatauluihin yms.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se, että lapseton ei voi koskaan tajuta täysin, millaista on olla vanhempi. Lapseton kuvittelee tajuavansa, niin itsekin kuvittelin. Ei sitä tajua, jos ei itse ole vanhempi. Eikä sisarusten/kaverien lasten seuraaminen vierestä ole sama asia. Vanhempana se vastuu on ihan oikeasti 24/7, eikä sitä kukaan perheen ulkopuolinen näe.

Enkä siis tällä kommentillani tarkoita, että lapseton olisi jotenkin huonompi tai jollain tavalla vajaa. Hän ei vain voi täysin tajuta vanhemmuutta. Ihan samalla tavalla kuin en itse vaikka ymmärrä, mitä koiran omistajan elämä oikeasti on, kun minulla ei ole koiraa.

ja mitä sitten? Miksi pitäisikään tajuta? En minä sitäkään tiedä, millaista on elää esimerkiksi asianajajana. Tai millaista elämä on asuessa vaikkapa Indonesiassa.

Koska se on vahvin tunne jonka ih

Mutta jos ei sitä tunnetta halua tuntea? 

Miten oma lapsi voi minusta olla luonteeltaan ihanan aktiivinen, rohkea ja tekeväinen ja monet perheen ulkopuoliset näkevät lapsessani liian vilkkaan koheltajan, joka ei malta olla hiljaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se, että lapseton ei voi koskaan tajuta täysin, millaista on olla vanhempi. Lapseton kuvittelee tajuavansa, niin itsekin kuvittelin. Ei sitä tajua, jos ei itse ole vanhempi. Eikä sisarusten/kaverien lasten seuraaminen vierestä ole sama asia. Vanhempana se vastuu on ihan oikeasti 24/7, eikä sitä kukaan perheen ulkopuolinen näe.

Enkä siis tällä kommentillani tarkoita, että lapseton olisi jotenkin huonompi tai jollain tavalla vajaa. Hän ei vain voi täysin tajuta vanhemmuutta. Ihan samalla tavalla kuin en itse vaikka ymmärrä, mitä koiran omistajan elämä oikeasti on, kun minulla ei ole koiraa.

ja mitä sitten? Miksi pitäisikään tajuta? En minä sitäkään tiedä, millaista on elää esimerkiksi asianajajana. Tai millaista elämä on asuessa vaikkapa Indonesiassa.

Koska se on vahvin tunne jonka ih

Olen kyllä kokenut rakkautta, kiitos huolenpidosta :) 

Rakkautta on erilaista. 

Minua järkytti se, miten perheen ulkopuolisissa aikuisissa minun lapseni saattaa herättää hyvin voimakkaita tunteita, esimerkiksi vihaa, jos 2 v lapsi tekee jotain "väärin". Ei tunnuta yhtään muistavan, että pienet lapset vasta opettelevat asioita. Kuvitellaan, että lapset osaisivat heti käyttäytyä "täydellisesti".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se, että lapseton ei voi koskaan tajuta täysin, millaista on olla vanhempi. Lapseton kuvittelee tajuavansa, niin itsekin kuvittelin. Ei sitä tajua, jos ei itse ole vanhempi. Eikä sisarusten/kaverien lasten seuraaminen vierestä ole sama asia. Vanhempana se vastuu on ihan oikeasti 24/7, eikä sitä kukaan perheen ulkopuolinen näe.

Enkä siis tällä kommentillani tarkoita, että lapseton olisi jotenkin huonompi tai jollain tavalla vajaa. Hän ei vain voi täysin tajuta vanhemmuutta. Ihan samalla tavalla kuin en itse vaikka ymmärrä, mitä koiran omistajan elämä oikeasti on, kun minulla ei ole koiraa.

ja mitä sitten? Miksi pitäisikään tajuta? En minä sitäkään tiedä, millaista on elää esimerkiksi asianajajana. Tai millaista elämä on asuessa vaikkapa Indonesiassa.

Koska se on vahvin tunne jonka ih

Vaikuttaa siltä ettet itse ole tyytyväinen tilanteeseesi.

Miten hirveän monelle äidille (puhun nyt äideistä, kun en niin isien kanssa tekemisissä ole) on ehdotonta, että sen äitikaverin lapsi on samaa sukupuolta ja ikäluokkaa kuin oma lapsi on. Ihan jo vauvojen ja taaperoiden kohdalla näkyy, että esimerkiksi kerhoperheiden äidit kaveeraavat keskenään siten, että samanikäisten tyttöjen äidit kaveeraa keskenään ja samanikäisten poikien äidit keskenään. Tämä siitä huolimatta, vaikka lapset leikkisivät iloisesti sukupuoli- ja ikärajoista piittaamatta.

Menettekö jankkaamaan tuota rakkaushöpinäänne muualle ja pysytään ketjun aiheessa.

Lasten musikaalisuus ja siihen liittyvät opinnot koulun rinnalla.

Miten huonot sosiaaliset taidot monilla vanhemmilla on. Kun ollaan jossain vanhempaintapaamisessa, niin ei yhtään osata keskustella toisten kanssa. Tai jos toinen tulee sinulle juttelemaan, että moikka, olen tuon Oliverin äiti ja teidän Leo onkin Oliverin kanssa samassa ryhmässä, niin tuijotetaan vaan hoomoilaisena tai sanotaan korkeintaan joo. Tai jos se Oliverin äiti yrittää keskustella, niin ei vastailla kunnolla eikä varsinkaan kysytä vastavuoroisesti mitään.