Kompleksinen trauma - mitkä asiat ja oivallukset ovat aidosti auttaneet sinua?

Vierailija kirjoitti:

Kyllä puhuminen auttaa. Jakaminen. Hyvän ystävän kanssa kokemuksien jakaminen luo turvaa ja tunnetta, ettei ole yksin. Ja oppii luottamaan, että sinusta välitetään. Myös terapiat ovat auttaneet minua.

Mitkä terapiasuuntaukset ovat auttaneet sinua?

up

Todella hyvä aihe! Monet ovat kehuneet EMDR terapiaa. Minulle on suositeltu traumaterapiaa. Yleistä tietoa löytyy kattavasti trauma ja dissosiaatio verkkosivuilta.

Mt-puolen ammattilaiset eivät ainakaan toistaiseksi ole antaneet mitään eväitä C-PTSD:n kanssa elämiseen. Riittävää osaamista ja tietotaitoa ei tunnu olevan ollenkaan. Suoranainen ihme, että C-PTSD:n mahdollisuus edes kartoitettiin. Yli 20 vuotta hoidettu vaan osaa oireista. Kokonaiskuvaa ei ole edes pyritty selvittämään.

Opettelen lempeyttä ja armollisuutta itseä kohtaan. Sille on syy että en jaksa samalla tavalla kuin muut ja palan loppuun toistuvasti yrittäessäni elää "tavallista elämää". Sille on syy miksi eristäydyn, miksi koen olevani perustavanlaatuisesti erilainen ja rikkinäinen. Miksi elämä on ollut pelkkää selviytymistä... Monet asiat ovat saaneet vastauksen C-PTSD:n todentamisen myötä. Jo tämä on hieman helpottanut oloa. En ole laiska tai hullu, vaan vakavasti traumatisoitunut. Harmi että Suomessa C-PTSD ei edelleenkään ole diagnosoitavissa.

Mielellään lukisi muidenkin kokemuksia aiheesta.

Epäilen omalla kohdallani c-ptsd:tä. Itselläkin se kokemus että on vuosia hoidettu ahdistusta ja masennusta mutta niiden syystä ei ole kukaan kiinnostunut. Traumaattisista kokemuksista ei ole yksikään psykiatri oikeasti itse haastatellut eikä ole kysynyt vaikka olen esille nostanut. 

Uuvun ja väsyn. Oloon auttaa rajaaminen ja lepo ja itsemyötätunto. Enää en yritä tehdä asioita väkisin. Käyn terapiassa. Pyrin huolehtimaan perustarpeistani hyvin..Harkitsen alanvaihtoa pois ihmisläheisestä työstä mutten tiedä miten jaksaisin opiskella ja mennä uuteen työhön. 

Sinänsä maailma (Suomi?) on ihan jälkijunassa terapiahoidossa, koska iso osa masennuksesta, ahdistuksesta ja muusta terapiaa vaativasta on juuri jonkinasteisen c-ptsd:n päälle ja vuoksi rakentunut.

Juha Klaavun kirja Kehityksellisestä traumasta on hyvä.

Ilmeisesti seuraavaan täällä käytetyn tautiluokituksen versioon ICD-11:n tulee myös tämä kompleksisen ptsd:n diagnoosi. On tuntunut turhauttavalta kun tuntuu että lääkärit syyllistää kun aina vaan masennus uusiutuu ja joutuu jäämään saikulle niin "pienistä" syistä. On sanottu että kyllähän sä oot jo kaiken avun saanut. Itse uskon että varhainen pitkäaikainen traumatisoituminen ja ihan vain stressi on muovannut aivoja ja kehoa niin että sen tasapainottaminen turvallisen lapsuuden kokeneen tasolle/tyyliseksi on ehkä mahdotonta tai ainakin hyvin vaikeaa. 

Omalla kohdalla taustalla on varhaiset traumat, oikeastaan koko lapsuuden ajan oli jokin minua tai koko perhettä kuormittanut stressitila päällä enkä saanut suojaa ja tukea juuri lainkaan. Traumat liittyvät myös vanhempiini. Sitten kun aikuisuudessa sitäkään vähää turvaa mitä perheestä sai ei ole ollut niin ongelmat tulivat vaikeammin esiin. Traumaoireilin mutta ammattilaiset eivät tunnistaneet, ja lopulta uuvuin oireisiin ja masennuin. Sitten sitä kyllä hoidettiin. Ja samalla tavalla tämä on toistunut uudelleen eli masennuslääkkeillä mieliala ylös (näin yksinkertaistetusti) ja saikulla ihmisistä eristyksissä voimavarojen keräämistä. Olen toipunut siitä uupumuksesta ja masennuksesta ja vasta nyt kyennyt tunnistamaan sen että masennus on ollut seuraus ja se on ollut tosi uupumuspainotteista. Ihan totaalista paskaa ammattilaisilta. Terapeutit on sit enemmän kartalla traumoista mutta eihän he voi alkaa diagnosoimaan eikä se saa apuja hoitotaholta jonka pitäs taas huolehtia se tutkiminen ja diagnosointi. 

Hgissä on Traumaterapiakeskus, jossa on vertaisryhmiä ja kirjoja. Myös koskien varhaisen trauman saaneiden vakautumisesta.

YouTubessa mielenkiintoninen kanava on Tim Fletcher. Myös Patrick Teahan 

Vaikeaa on myös se, kun aikuisena erittäin suuressa roolissa turvallisuuden tunteen saamiseen on riittävä määrä rahaa ja hyvät ihmissuhteet, ja kun on liian sekaisin kaikesta tapahtuneesta (mulla esim psykoosisairaus) niin sitten on täysin turvattomana ilman rahaa ja ihmissuhteita.. 

Itsetuntemus. Tie on pitkä ja kivinen itsekriittiselle. Oman hermoston rauhoittamisen opettelu. Itsen oman arvostuksen nosto vaikka siäisillä äänettömillä komennoilla; "Älä ajattele noin". Joku voisi kenties käyttää termiä "itsesuggestio", mutta itse esitän asian noin. Opetteleminen hidastamaan ja rauhoittumaan, sekä nauttimaan lyhyistä hienoista hetkisistä, joista nauttii. Eli tietoisuuden keskittäminen niihin pieniin asioihin hetkeksi. Kiitollisuuden ajatukset, vaikka aiheen joutuisi louhimaan kivenkolosta. Edellinen lause sisältää mahdollistavan tekijän. Haluaa ja pyrkii tietoisesti päästämään irti trauman aiheuttajan/aiheuttajien ajattelusta, ja ehkäisten niihin liittyvien muistijälkien ja hermoyhteyksien vahvistumista. Luopuminen vihasta ja katkeruudesta, koska ne syö vain itseä sisältäpäin rotan lailla. En väitä sitä helpoksi. Mutta se on mahdollista. Jättää aiheuttajat omaan arvottomuuteensa ja aktiivisen ajattelunsa ulkopuolelle. Ja samalla mahdollistaa uusille ja paremmille ajatuksille sijaa. Joka ei täyty helposti, eikä välttämättä nopeasti. Aikaa. Sitä se vie, ja vaatii. Rauhaa, ja sovintoa sisimmän parhaaksi. Keskittymistä, hiljentymistä ja luopumista muka voimaa antavista negatiivisuuksista. "Stoalaisuutta". Etsii oman sisäisen voiman, ja pitää ryhdin suorassa. Omana itsenään. Ei enenkään tekeleenä ja muovaamana, vaan sellaisena, jonka loputa itse löytää, ja joka on aitoa.