Kun on kokenut rankemman elämän, saako ajatella olevansa kokeneempi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sinun kokemus on ihan aito. On ihan totta, että jos on kokenut helvetin tai useampia, normaalimpi vinkuminen ei kiinnosta niin paljon. Mutta se ei tarkoita, että pitäisi olla ylimielinen. Olet joskus itsekin valittanut pienistä asioista, ennen kuin sinut vetäistiin syvään päätyyn.

Kyllä kovia kokeneetkin ihmiset edelleen voi ärsyyntyä pienistä asioista. 

Todellakin, jopa samaan aikaan kun on niitä rankkoja kokemuksia ja isoja, vaikeita asioita. Helpointa elämä tuntui olevan silloin, kun elämä oli perushyvää ja suht huoletonta.

Millä tavalla kokeneempi? Riippuu ihan miten se vaikuttaa.

Vierailija kirjoitti:

"Vanhemman kuolema on suurin tragedia mitä lapselle voi tapahtua eikä sen jälkeen enää voi elää normaalia elämää. Hyvähän se on huudella kun on itse saanut pitää vanhemmat 60v."

Minusta on kyllä paljon suurempiakin tragedioita kuin vanhemman menettäminen, esimerkiksi kaltoinkohtelun tai väkivallan uhriksi joutuminen vanhempien toimesta. Vanhempien, joiden pitäisi olla turvallisin asia lapselle.

Sain selkääni vanhemmiltani. Vanhempani myös joskus syyttivät minua heille tapahtuneista asioista. Ei usein, mutta kuitenkin. En ikinä tuntenut oloani turvalliseksi kotonani. Toisen vanhempani alkoholiongelma ja sekoilut ihmissuhteissa varmistivat tämän. Menetin myös toisen vanhemmistani ennen kuin olin ehtinyt itsenäistyä. Uudessa asuinpaikassa ihanat uudet naapurini päättivät hauskuuttaa itseään pelottelemalla minut lähes järjiltäni. Olin tuolloin ehkä 7 tai 8 vuoden ikäinen. Sen seurauksena en ikinä ole kyennyt luottamaan ihmisiin. Kehenkään. Edes niihin omiin vanhempiini. Tuosta on nyt noin 3 vuosikymmentä. Sinä aikana olen ollut käytännössä kaikkea mahdollista. Töissä, työtön, sairaslomalla, työkyvytön sekä - pahimpina hetkinä - käytännössä itsemurhan partaalla. En osaa sanoa, miltä joku perhesurma tuntuisi. Sitä en (ainakaan vielä) ole kokenut. Sen sanon, että jatkuva syyllistäminen siitä, että olen ollut työtön/sairauslomalla/työkyvytön - ja siten "yhteiskunnan elätti" - alkaa suorastaan vituttamaan. Se sama sairas yhteiskunta on tuottanut nuo ongelmat. Maksakoon myös niiden seuraukset.

Joskus se vanhemman kuolema voi olla helpotuskin.

Vierailija kirjoitti:

Joskus se vanhemman kuolema voi olla helpotuskin.

Et ole menettänyt ketään koska näin ei puhu kukaan vanhempansa menettänyt. Vanhemman kuolema on kamalaa ja vaikuttaa koko loppuelämään.

Ehkä heitä kyllästyttää sinun turhanpäiväinen valitus.

Ei minusta ainakaan päälle näy mitä olen kokenut enkä todellakaan avaudu "kaikesta" kenelläkään uudelle. Joten millä perusteella menet päättelemään, kenellä on ollut rankkaa ja kenellä ei?

Saat ajatella, mutta olet väärässä. Kuten avausviestistäkin käy ilmi, rankka elämäsi ei ole vahvistanut sinua, vaan se on vahingoittanut empatiankykyäsi. Usein tietysti käykin niin, että se mikä ei tapa, kuitenkin vahingoittaa pysyvästi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joskus se vanhemman kuolema voi olla helpotuskin.

Et ole menettänyt ketään koska näin ei puhu kukaan vanhempansa menettänyt. Vanhemman kuolema on kamalaa ja vaikuttaa koko loppuelämään.

Kyllä se vaan voi olla perheelle helpotus jos väkivaltainen isä kuolee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joskus se vanhemman kuolema voi olla helpotuskin.

Et ole menettänyt ketään koska näin ei puhu kukaan vanhempansa menettänyt. Vanhemman kuolema on kamalaa ja vaikuttaa koko loppuelämään.

Kyllä se vaan voi olla perheelle helpotus jos väkivaltainen isä kuolee.

Niinpä. Meillä kävi näin. Ai että, tiedättekö sen tunteen kun ei enää tarvinnutkaan pelätä kotona sitä milloin yksi rauvohullua sekoaa ja tekee jotain? Se oli uusi, ihana tunne. Toki siihen sitten tottuikin, mutta tunne jäi mieleen.