Kaikki isät kuulolle!!

Meillä on nyt toinen muksu imeväisiässä. Kumpikin näistä miniatyyreistä on ollut taipuvainen rintaraivareihin. Esikoisen imetys loppui 4,5kk iässä ja kuopus on kohta saman ikäinen, ja imetys onistuu kun kaveri on uninen - ja rintakumin kanssa.



Vaimollani diagnosoitiin SJM parisen kuukautta sitten. Elämä on ollut enemmän tai vähemmän vuoristorataa, samoin kuin esikoisen kanssa.



Nyt toisen lapsen synnyttyä yritin olla mahdollisimman hyvin tukena imetyksessä. Etsin netistä ohjeita imuotteita varten yms. Vaimoni ajatteli, ettei tälle lapselle anneta tuttia eikä rintakumia, vaikka mikä olisi. Hän piti ensimmäisen lapsen epäonnistunutta imetystä osin rintakumin syynä.



Tutin hän antoi kuopukselle eräänä yönä, huomasin asian jossain vaiheessa aamulla. En kritisoinut enkä kiitellyt. Imetys, yövalvomisineen tuntuu olevan niin tärkeä henkilökohtainen juttu, että koitin olla siinäkin vain tukemassa tätä tuttipäätöstä.



Esikoisen rintaraivarien alettua vaimo päätti kokeilla rintakumia. Tässä vaiheessa esitin eriävän mielipiteeni, mutta edelleenkään tässä on isän aika vaikea laittaa hanttiin. Kysymys on kuitenkin äidin ja lapsen välisestä suhteesta, ja isän on niihin asioihin vaikea vaikuttaa.



Kumin kanssa imetys lähti hyvin käyntiin, ja pahimmat raivoamiset loppuivat. Hetkeksi. Sitten sama rumba jatkui, eikä vauva suostunut enää syömään rinnasta kuin unisena ja silloin tällöin hereillä. Vaimoni masennus paheni, ja kiukunpuuska seurasi toistaan. Yleensä kohteena olin minä, mutta töissä ollessani hän kertoi purkavansa kiukkuaan esikoiseemme, joka myös alkoi reagoida epäonnelliseen ilmapiiriin kotonamme. Tavarat lentelivät, ja huudon kuulivat varmasti muutkin kuin vain seinänaapurimme.



Erään riidan yhteydessä ehdotin, että vaimoni voisi lakata yrittämästä väkisin imettämästä, sikllä lähes poikkeuksetta siitä oli seurauksena syvä masennus, itku ja melko usein hyökkäys meikäläisen suuntaan. Vaimo tästä tietenkin suuttui, alkoi puhua avioerosta yms, joka oli tuttua jo ensimmäisen lapsen kohdalta. Tuolloin tosin ei SJM:ta todettu. Rauhoituttuaan sanoi kuitenkin itsekin, että tietää sen parantavan tilannetta, ja pääsisipä hänkin välillä vähän pidemmäksikin aikaa kotoa pois. Ja näin tehtiin. Tilanne rauhoittui ainakin kodin ilmapiirin osalta, mutta ainakin tämänpäiväisen perusteella vaimoni sielunelämä ei ole asettunut normaaliksi. Osasyynä on se, että kuopuksella on tullut korvatulehdus, josta vaimoni syyttää varmuudella sitä, että imetys on lopetettu pääosiltaan.



Tänään hän alkoi jälleen katua sitä, ettei yrittänyt vielä kuopuksemme imettämistä. Yritin sanoa, että jossittelu on turhaa, sillä tuolloin tehdyt päätökset oli mielestäni tehty parhaan harkinnan mukaan, eihän kukaan voi tietää tulevasta. Sitä paitsi tilanne oli luisumassa siihen, että välttämättä tämä perhe ei olisi enää kasassa, ellei jotain olisi tehty. En todellakaan ollut itse lähdössä mihinkään, mutta vaimoni teki selväksi tuolloin, että imetys on tärkeämpää kuin perheen hyvinvointi.



Tänään minua jälleen syytettiin imetyksen pilaamisesta, sillä olin vaimoni mielestä painostanut häntä lopettamaan sen, ja olen hänen mielestään vain tyytyväinen siitä, että hän ei imetä enää täysin kuopustamme. Hän syytti minua nyt myös kummankin lapsemme osalta imetyksen pilaamisesta.



Tiedän, että imetys on lapselle tärkeää, mutta missä kulkee raja? Välillä tuntuu, etten jaksa enää kauaa, ja esikoinenkin kärsii jatkuvista raivonpuuskista.

itse olen tämän imetyksen kanssa sillä taustalla että 3 lasta on ja imetyksen kanssa on ongelmia koettu. ekan ja toisen kanssa imetysasiat meni lähinnä lasten voimakkaiden allergioiden ja oman laihtumisen takia pieleen. itse yritin niin sitkeästi ensimmäisen vauvan kanssa imettämistä ja uskoin ne kaikki " hyvä äiti imettää ja maito ei voi loppua" -jutut että lopulta oltiin vauvan kanssa nesteytyksessä sairaalassa.



toisen kanssa meinasi mennä samaa tahtia ja siirryttiin suosiolla korvikkeelle.



kolmonen onkin sitten ollut erilainen tapaus. maitoa on tuntunut riittävän, mtta tyttö vetää hirveitä rintaraivareita.



halusin sanoa tuolle 2 vastaajalle sen että monesti monesti äideille on todella kunnia-asia tämä imettäminen. joka paikassa siitä sanotaan että hyvä äiti niin tekee ja sitä joutuu todella puolustelemaan jos ei imetä jostain syystä. jopa tuntemattomat katsovat oikeudekseen kysellä miksi vauva on pullolla. hormonihuuruissa ja herkkänä sitä saattaa vielä tehdä tehdä imetyksestä järjettömän ison jutun, joka kasvaa liian isoihin mittoihin (ehkä siksi kun ei ole juuri muuta elämää).

ja rintaraivareita saavat vauvat ovat ihan luku sinänsä. itse juuri mietin että jos tämä meidän kuopus olisi meidän esikoinen niin varmasti vaan itkisin ja syyttäisin itseäni etten osaa olla äiti ja miksi ei kelpaa vaikka parhaani teen... ja jos sitä on kovin väsynyt niin menee ihan överiksi tuo epätoivo. sano sille vaimollesi että mennyttä ei voi muuttaa. eikä asiasta jankkaaminen mitään auta enää. jos avioerolla uhkailee, niin syy on kyllä muualla. ja muista sanoa vielä että imetys ei ole naiseuden ja äitiyden mitta. muista kehua miten lapset hoitaa jne... älkää olko ankaria itsellenne. kun toinen lapsi tulee taloon niin elämä voi olla tosi karmeeta. yhden kanssa saa levätä, mutta kun on useampi ja kaikki vaativat koko ajan jotakin niin koville ottaa. mutta kyllä se helpottaakin. luottakaa siihen.



ap:lle sanoisin että siihen lehdykkään voisi myös painaa sellaisen että vaimoa pitää tukea myös silloin kun imetys ei onnistu. nykyään valveutuneet iskät voivat vaatia että minun vauvaani imetetään vuosi jne... niin vaikka vaimo kuihtuisi ja sekoaisi yöheräilyistä. naiset saa kovia paineita imetykseen joka puolelta ja olisi tärkeää että isä voisi tukea ja olla syyllistämättä imettämättämisestä tai sitten painostaa jo pullolle. siis kyllähän keskustella voi, tottakai. painostaminen on eri juttu.



juu, eipä mulla muuta. lopetan tän miesten palstalla häiriköinnin siis...

...mulla myös ongelmia imetyksen kanssa. Tärkeintä musta on äidin tukeminen sekä imetyksen onnistumisessa ja jos siinä epäonnistuu. Vielä tuosta yhteiskunnan painostuksesta ja n.s. ainoista totuuksista imetystä koskien puuttuis vielä se, että siinä mun, vauvan ja tissin välissä hääräis isä näyttämässä omaa näkemystään aiheesta. Mä sen koin sairaalassa ollessani ja voin sanoa, ettei ollut hyvä ei. Eli tukea kyllä tarvitaan imetyksen onnistumiseen, mutta koskahan aletaan tukemaan niitä äitejä, jotka ei siinä tahdostaan huolimatta syystä tai toisesta onnistu!