Miksi lapsuuden traumat alkaa oireilemaan +30 v iässä?

Vierailija kirjoitti:

Ihminen jää paikoilleen, siitä se johtuu, ihminen lopettaa elämisen hetkessä. Nuori elää aina hetkessä, siinä ero aikuiseen. Sen takia nuori menee aina eteenpäin, kun taas aikuinen menee aina taaksepäin. 

Tää on myös iso syy siihen miksi ihmiset masentuu ja ahdistuu juurikin 30 vuotiaana, se ei oo oikeesti se, että kaikki muut menee naimisiin ja saa lapsia ja ties mitä. Se syy on se, että ihmiset jää paikalleen itse. 

Ihminen kun jää paikalleen, mieli alkaa aina elää omaa elämäänsä. Sen takia moni ei uskalla kohdata esim hiljaisuutta, koska hiljaisuus on se asia, mikä tuo todellisen minän ja kaikki traumat esille.

Sen takia ihminen YRITTÄÄ aina pitää itsensä kiireisenä. Ihminen ei koskaan halua vaan olla hiljaa yksin.

<3

No mä olen liikkunut, siirtynyt ja käsitellyt. 

Vierailija kirjoitti:

mielen heikkoutta alkaa vanhoja märehtii. Elä omaa elämääsi ja mene eteenpäin äläkä märehdi vanhoja, niihin tapahtumiin et voi vaikuttaa. 

Juuri näin! Miksi kaikkea muka pitäisi aina käsitellä, käydä läpi, analysoida ym ym? 

 

Jos vaikka tietäisit, että kuolet 2 viikon päästä, niin ihan oikeastiko käyttäisit sen ajan menneiden märehtimiseen?? Vai keksisitkö jotain kivempaa tekemistä?

Minulla niitä nousi juurikin siksi, että vihdoin 30+ iässä elämä oli tarpeeksi rauhallista ja vakaata, että aivot "kokivat turvalliseksi" ottaa asioita käsittelyyn. Onneksi pääsin traumaterapiaan, sillä muistot, jotka mieli oli haudannut suojellakseen minua, olivat äärimmäisen ahdistavia (fyysistä ja seksuaalista väkivaltaa lapsuudessa).

Koin ajoittain jopa epäreiluna sen, että nyt, kun elämäni vihdoin oli hyvää ja tasapainoista, heittikin mieleni "täyslaidallisen" traumaattisia lapsuusmuistoja. Mutta terapeutti selitti, että se on hyvin normaalia. Ja asia kerrallaan niitä käsiteltiin, velloin niissä surun ja riittämättömyyden tunteissa, ja nousin entistä vahvempana takaisin.

Terapia ei missään nimessä vaikuttanut siihen katkaisinko välejä vanhempieni kanssa. Sen olin osannut tehdä jo vuosia aiemmin, niin järkyttäviä asioita he olivat valmiita lapsilleen tekemään, ettei minulla ole sellaisille ihmisille mitään asiaa.

"Traumojen käsittely ei ole mielen heikkoutta vaan päinvastoin. Vaatii vahvaa psyykeä alkaa käsitellä esimerkiksi menneisyyden hylkäämis- ja väkivaltakokemuksia. Kyseessä ei ole myöskään "märehtiminen" vaan hermostollinen reaktio."

Nostan tämän tärkeän asian yhdestä kommentista. Vaatii todellakin paljon psyykkeeltä traumojen käsittely, ei ole mikään läpihuutojuttu. Lisäksi saattaa olla että keho on sitten KOVILLA!

Keski-iän kriisi, tulee kaikenlaista ahdistusta ja masennusta.

30 vuotiaana viimein tajuaa, että lapsuusajalla saattaa olla koko elämän kestävä vaikutus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

mielen heikkoutta alkaa vanhoja märehtii. Elä omaa elämääsi ja mene eteenpäin äläkä märehdi vanhoja, niihin tapahtumiin et voi vaikuttaa. 

Juuri näin! Miksi kaikkea muka pitäisi aina käsitellä, käydä läpi, analysoida ym ym? 

 

Jos vaikka tietäisit, että kuolet 2 viikon päästä, niin ihan oikeastiko käyttäisit sen ajan menneiden märehtimiseen?? Vai keksisitkö jotain kivempaa tekemistä?

Pitääkö vetää huonoja ääriesimerkkejä, kun tiedät ettei se noin mene. 

Mitä luurankoja sinun kaapistasi löytyy?

On myös tärkeää erottaa asioita toisistaan. Osa käsittelee asioita jotka liittyvät suhtautumiseen, sitten on myös tärkeää se ovatko asiat joitakin omia edesottamuksia vai pahoja muistoja elämästä jos joku on esimerkiksi kohdellut huonosti tai jos on tapahtunut ikäviä asioita muuten.

Mikäli lapsuudessa syntynyttä traumaa ei ole pystynyt tai päässyt työstämään, se voi näkyä vielä aikuisuudessakin. 

Vierailija kirjoitti:

Voisiko se liittyä aivojen kehittymiseen ja elämän tilanteen tasaantumiseen. Kun elämä on turvallisempaa/tasaisempaa, silloin on aivoilla, mielellä ja keholla aikaa alkaa purkamaan asioita. Ehkä aikaisemmin se ei ole ollut mahdollista tai mieli ei ole ollut siihen vielä valmis vaikka itse ei sitä tiedostaisikaan.

Niin tai meillä muilla alkoi jo teininä tai nuorena aikuisena, teillä toimintakykyisemmillä sitten jossain myöhemmässä vaiheessa. 

Minullakin tulee ensimmäisenä mieleen se, että sinulla on lapsia, ja omien lasten myötä mieli palaa lapsuuteen tai huomaa sieltä epäkohtia.

Lapsuudessa opitut huonot toiminta- ja suojamekanismit toimii sitä huonommin mitä pidemmälle aikuisuuteen mennään ja voi johtaa esim burnouttiin työelämässä. 

Mulla alkoi vasta keski-iän kriisissä 40-50 välillä. Sitä ennen olin niin keskittynyt toimimiseen (opiskelut, pariutuminen, työ ja ura, lapset) ettei pysähtynyt miettimään. Lasten itsenäistyessä ja uran vakiintuessa mukavaan asemaan sitten alitajunta päätti lykätä kaiken käsittelemättömän traumasisällön tietoisuuteen. Terapiassakin piti ihan pari vuotta käydä että pääsin taas eteenpäin.

Vierailija kirjoitti:

Minulla vaikutti se, kun sain lapsen. Sitä kautta aloin muistamaan omaa lapsuuttani. Oli minulla ollut epämääräinen tunne siitä, oliko asiat olleet niin hyvin kuin annettiin olettaa. Kun itse äitinä tein ratkaisuja lapsen parasta ajatellen, niin monesti nousi mieleen tilanteita missä omat vanhempani ovat kohdelleet minua todella kylmästi. En voisi omalle lapselle tehdä niin. Esimerkkinä vaikka ampiaisen pisto kaulaan. Minua ei viety lääkäriin. Tai kun sain hengenahdistusta allergian vuoksi (toinen tapaus), niin ei taaskaan tehty mitään. Lepäämään vaan yksin.

Nuorena kuulin useasti kommentteja, että kun saa omia lapsia, alkaa ymmärtää paremmin omia vanhempia.

Itselleni kylläkin kävi ihan päinvastoin. Yhtenä esimerkkinä kun peräänajossa satutin niskani ja itkin, kommentti oli "turpa kiinni." Olin tuolloin kuusivuotias. 

Vierailija kirjoitti:

Mikäli lapsuudessa syntynyttä traumaa ei ole pystynyt tai päässyt työstämään, se voi näkyä vielä aikuisuudessakin. 

Kyseessä voi olla vain trauman purkua vaikka itse asioita olisikin käsitellyt. Asiat siis tulee vain käytyä läpitte. Elämässä ei voi vain itse kaivella niitä asioita vaan ne saavuttavat meidät kun aika on. 

Oma lapsi on pistänyt miettimään omaa lapsuutta. Äitini on narsistinen (+varmaan liuta muita diagnooseja) ja muistan jo pienenä lapsena olleeni isin tyttö. Olen 3v tyttöni suosikki-ihminen ja on outoa miten hän hakeutuu aina seuraani, nukkumaan viereeni, luetaan satuja, siivotaan, leikitään, leivotaan ja tehdään kaikkea yhdessä. Minulla ei ole yhden yhtä vastaavaa muistoa äitini kanssa, ainoastaan isän. 

Kun lapseni oli vajaa 1v vanha ja kävimme äitini luona, ei äitini osannut tehdä mitään kun lapsi alkoi itkemään vaunussa ja äitini oli vaunujen vieressä. Hän alkoi vaan nytkyttää vaunuja kääntäen kasvonsa poispäin lapsesta. Nytkään ei yhtään kehu lastani, hymyile tai signaloi positiivisesti jos hän menee höpöttämään jotain äidilleni.

Osaan olla erittäin kiitollinen lapsuudesta läsnäolleelle ja lämpimälle isälleni. Ymmärrän myös paremmin miksi minulla oli huonot sosiaaliset taidot ja superhuono itsetunto teininä. Äitini ei antanut minkäänlaista mallia ihmissuhteisiin tai opettanut mitään. Ihmettelen suuresti miten äidilläni on peräti 3 lasta, hän kohtelee meitä kaikkia pääosin todella huonosti.

Vierailija kirjoitti:

Ihmisen aivot kypsyy lopullisesti aikuiseksi noin 30 vuotiaana. Etulohko on valmis 25v. Eli sinulla ei ole aiemmin ollut emotionaalista kykyä käsitellä näitä traumojasi ja ymmärtää niitä täysin aivojen kehittymättömyyden takia.

Höpöhöpö.

Vierailija kirjoitti:

Minulla vaikutti se, kun sain lapsen. Sitä kautta aloin muistamaan omaa lapsuuttani. Oli minulla ollut epämääräinen tunne siitä, oliko asiat olleet niin hyvin kuin annettiin olettaa. Kun itse äitinä tein ratkaisuja lapsen parasta ajatellen, niin monesti nousi mieleen tilanteita missä omat vanhempani ovat kohdelleet minua todella kylmästi. En voisi omalle lapselle tehdä niin. Esimerkkinä vaikka ampiaisen pisto kaulaan. Minua ei viety lääkäriin. Tai kun sain hengenahdistusta allergian vuoksi (toinen tapaus), niin ei taaskaan tehty mitään. Lepäämään vaan yksin.

Mitä kylmää tuossa on? Todennäköisesti vanhempasi vain arvioivat, etteivät oireesi tarvitse lääkäriä ainakaan heti, vaan saattavat helpottua levolla. Jotkut lapset ovat herkempiä ja ainakin minua olisi stressannut vanhempien hössötys ja kuskaaminen johonkin päivystykseen, jossa joku vieras lääkäri alkaa tutkia. Eri asia, jos olisi oikeasti ollut vaarassa. Sinä et ilmeisesti ollut, kun olet siinä kirjoittelemassa.

Ihmismieli toimii sillä tavalla mikä on hyödyllinen kussakin elämäntilanteessa.

Vierailija kirjoitti:

Ihminen jää paikoilleen, siitä se johtuu, ihminen lopettaa elämisen hetkessä. Nuori elää aina hetkessä, siinä ero aikuiseen. Sen takia nuori menee aina eteenpäin, kun taas aikuinen menee aina taaksepäin. 

Tää on myös iso syy siihen miksi ihmiset masentuu ja ahdistuu juurikin 30 vuotiaana, se ei oo oikeesti se, että kaikki muut menee naimisiin ja saa lapsia ja ties mitä. Se syy on se, että ihmiset jää paikalleen itse. 

Ihminen kun jää paikalleen, mieli alkaa aina elää omaa elämäänsä. Sen takia moni ei uskalla kohdata esim hiljaisuutta, koska hiljaisuus on se asia, mikä tuo todellisen minän ja kaikki traumat esille.

Sen takia ihminen YRITTÄÄ aina pitää itsensä kiireisenä. Ihminen ei koskaan halua vaan olla hiljaa yksin.

<3

Mistä olet tuon keksinyt, että hetkessä eläminen olisi iästä kiinni?