Lue keskustelun säännöt.
Suru siitä että elämä on niin rankkaa
17.08.2024 |
Olen aivan tavallinen perheenäiti, joka hoitaa kodin, lapset ja työt mukisematta, eikä valita pikkuasioista.
Nyt kuitenkin jo jonkin aikaa on ollut suru siitä, miten haastavaa moni asia elämässäni on ollut ja on tälläkin hetkellä. Ensinnäkin minulla on ollut aika kohtuullisen rankka lapsuus, siihen sen enempää menemättä. Toinen vanhempani kuoli kun olin aika nuori. Myös sisarukseni kuoli joitakin vuosia sitten ja elossaoleva vanhempi on tosi sairas ja, vaikka ei ole edes kovin iäkäs.
Lisäksi olen naimisissa tosi vaikean miehen kanssa. Ei hän ihan täysin kamala ole, kun hänen kanssaan edelleen olen yhdessä, mutta kuitenkin tilanne hänen kanssaan kuormittaa minua kokoajan. Meillä ei ole ns kovin läheistä parisuhdetta monista syistä johtuen. Myös miehen perhe on täynnä poikkeuksellisen vaikeita ja ihan suorastaan ilkeitä ihmisiä, emmekä enää oikeastaan ole enää tekemisissäkään. Tästä kuitenkin kuulen heiltä syyllistämistä tasaisin väliajoin.
Minulla on onneksi pari hyvää ystävää, kenelle voin puhua melkein mistä vaan, mutta näiden lisäksi olen tosi yksin.
Töitä joudun tekemään aika paljon, koska lapsia on useampi ja olen joutunut ottamaan pääasiallisen vastuun perheen raha-asioista, kuten melkein kaikista muistakin perheen asioista.
Nyt jotenkin viime viikot olen vaan surrut paljon kaikkea. Sitä että lapsillani ei ole sellaisia isovanhempia jotka haluaisivat viettää heidän kanssaan aikaa, sitä että he eivät ole saanet mallia rakastavasta parisuhteesta, koska välit mieheen on jossain määrin aina olleet vaikeat ja ovat nyt vähän etäiset myös minun toiveestani johtuen, osittain siksi että mies ei edes kykene sellaiseen tasapainoiseen, lämpimään parisuhteeseen. Lisäksi olen väsynyt siihen, että tuntuu että annan, annan ja annan vaan kaikille kokoajan jotain saamatta itse ikinä mitään keltään. Mies myös olettaa vaan, että minä hoidan ja maksan kaiken. Itkettää ihan kun mietin että olen vaan niin väsynyt kaikkeen. Miten jaksaa tästä?
Kommentit (24)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiitos vastauksista. Jotenkin olen vaan niin poikki tähän arkeen, että viimeinen asia jota nyt jaksan alkaa miettiä on eroprosessi. En vaan jaksa. T. Ap
Lopeta muiden asioiden miettiminen ja mieti vain sitä eroprosessia. Älä mieti lapsuutta, miestä tai miehen sukulaisia, vaan pelkästään eroa. Ja siihen eroonkin riittää aluksi oma asunto erillään miehestä, ei koko avioeroa tarvitse ensin käydä läpi. Ja kunhan olet saanut olla hetken erillään miehestä, onkin jaksamista varmasti jo ihan eri tavalla.
Asia on niin että eroa ei tarvitse ainakaan ulkopuolisen hoputtaa. Ero tulee sitten kun ap on siihen valmis. Se alkaa tuosta havahtumisesta minkä ap on nyt tehnyt, mutta siitä kestää vielä 2-3 vuotta siihen että haluaa sen eron oikeasti ja toteuttaa sen. Se on rankka vaihe kun tunnistaa että pitäisi ero
Tämä mietintä on kyllä vaiheillut jo vuosia. Muutama kuukausi on nyt mennyt niin etten ole sitä ollenkaan miettinyt, mutta nyt taas on pulpahtanut pintaan. Seksiä meillä ei nyt ole ollut kolmeen vuoteen, koska en halua lähelle ihmistä joka kohtelee minua huonosti. Ja jos hänelle siitä yritän sanoa, niin kumoaa kaiken. Kuittaa asian sillä että hän ei kohtele minua huonosti. Joten keskustelu ei johda mihinkään. Se on tosi turhauttavaa. Mutta pakko vaan hyväksyä tilanne, en voi miestä muuttaa eikä hän halua muuttua. Jotenkin vaikea vaan hyväksyä se et meillä olis voinut olla ihan hyvä elämä, jos mies vaan olisi korjannut asenteensa. Tämä on tosi raskasta.
T. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei, hae apua tilanteeseesi terveyskeskuksesta. Kuulostat uupuneelta ja väsyneeltä. Traumamenneisyys, esivaihdevuodet, mahdollinen raudanpuute jne.. ala näistä kokoamaan itseäsi kasaan. Mieti nyt itseäsi ensin ja palaa sitten parisuhteen äärelle, kun olet saanut käsiteltyä asioita ja tsekattua terveydentilaasi.
Eroamalla nyt aiheutat vaan kriisin lapsillesi ja tunnet siitäkin sitten huonoa omatuntoa. Parisuhteessakin voi asettaa itsensä etusijalle. Tsemppiä!
Mitä väliä sillä on? Ajattelitko sanoa, ettei se ole mitenkään ihmeellistä? Kuule, ap ei ala voida paremmin sillä, että käsketään lopettaa märinä. Se suru on tärkeä ja se pitää surra. Ap:n mieli toimii todella hyvin. Se nostaa asiaa käsiteltäväksi ja kiinnittää huomiota myös siihen, mikä tässä hetkessä kuormittaa.