En jaksa aikuisen elämää

Vierailija kirjoitti:

Lamaantuneet vanhemmat näyttivät, ettei kukaan koskaan voi luoda merkityksellistä elämää, kuin itse omalla toiminnallaan ja päätöksillään. Kaikki vaatii työtä, työtä ja työtä,  jotta on jotakin hyvääkin.

Lamaantuneet ei tee työtä, eikä orja jaksa olla vanhempi. Kertopa lusää äärioikeistotaustastasi. Rakastiko sinua edes lapsena kukaan?

Lenkille. Liikunta raittiissa ilmassa auttaa ihan hurjasti. Ei tartte mennä mihinkään salille muiden hikeä ja pieruja nuuhkimaan.

Näitä riittää nykyään. 

Vierailija kirjoitti:

Lenkille. Liikunta raittiissa ilmassa auttaa ihan hurjasti. Ei tartte mennä mihinkään salille muiden hikeä ja pieruja nuuhkimaan.

Reilu tunnin lenkki jo aikaisin aamusta kuten joka ikinen päivä, mutta en mä silti enää jaksa mitään eikä mikään huvita. Aikansa tuo varmasti auttaa siirtämään vääjäämätöntä, mutta ei se yksistään ihmeisiin pysty eikä tietenkään auta määräänsä enempää.

Vierailija kirjoitti:

Jaksaakseen ja voidakseen hyvin aikuinen tarvitsee arjessa

- omaa hyvinvointia vaalivia tekoja,  -En käytä (enää) päihteitä enkä myöskään tupakoi.

- perustarpeista kuten unesta, ravinnosta ja liikunnasta huolehtimista, -Elämäntavat on pääasiassa terveelliset ja vapaalla/lomallakin on normaali päivärytmi.

- säännöllistä lepoa ja palautumista, - Joo, mutta en tiedä onko se tehokasta / oikealla tavalla vaikuttavaa.

- mukavia, rentouttavia asioista, - Näitä ei oikein ole paitsi päivittäinen lenkkeily.

- ihmissuhteita: läheisiä ihmisiä ja ystävyyksiä, - Ei ole edes etäisiä.

- pieniäkin itselle otettuja hetkiä arjen lomassa, - Muuta ei olekaan kuin omaa aikaa ja yksinoloa.

- myönteisiä tunteita virittäviä asioita, -Ei ole.

- tarvittaessa tukea ja apua omaan arkeen, -Ei ole.

- kykyä puhua mieltä kuormittavista asioista. -Kyky varmasti olisi, mutta ei ole ketään kenelle puhua.

Vierailija kirjoitti:

Sama juttu. Itselläni jaksamiseen auttaisi se, että olisi oma perhe ja muutenkin sellaista normaalia sosiaalisuutta ihan tässä arjessakin. Nyt elämä on pelkkää velvollisuuksien hoitamista ja ainaista yksinoloa eli elämästä puuttuu ihan kaikki sellainen normaali vastapaino näille velvollisuuksille ja voimia vain vieville asioille.

Se ei ihan riitä, eikä varsinkaan pidemmän päälle, että käy lenkillä ja ulkoilemassa. Yksin.

Jos sulla olisi perhe (=omia lapsia), se velvollisuuksien määrä räjähtäisi käsiin.

Vierailija kirjoitti:

Musta aikuisuus on muuten kivaa, mutta työelämä on ihan sontaa. Koulussa ja opiskellessa oli vaihtelua - ensin teet sitä, sitten tätä, välillä on sitten välitunteja, liikuntaa, musiikkia ja kuvaamataitoa. Työelämässä sitten teet koko v#tun päivän yhtä ja samaa ja sit seuraavana päivänä taas sitä yhtä ja samaa p@skaa. 

Paitsi jos olet koulussa töissä. :D

Vierailija kirjoitti:

Itse ajattelin identifioitua teiniksi ja tehdä itsestäni lasun. 

No teeppä se vosu. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama juttu. Itselläni jaksamiseen auttaisi se, että olisi oma perhe ja muutenkin sellaista normaalia sosiaalisuutta ihan tässä arjessakin. Nyt elämä on pelkkää velvollisuuksien hoitamista ja ainaista yksinoloa eli elämästä puuttuu ihan kaikki sellainen normaali vastapaino näille velvollisuuksille ja voimia vain vieville asioille.

Se ei ihan riitä, eikä varsinkaan pidemmän päälle, että käy lenkillä ja ulkoilemassa. Yksin.

Jos sulla olisi perhe (=omia lapsia), se velvollisuuksien määrä räjähtäisi käsiin.

Mutta sen vastapainona olisi se oma perhe eli olisi jonkinlainen tasapaino. Nyt elämässä on pelkkiä velvollisuuksia eikä mitään niiden vastapainona. (jollekin ikisinkkuus, yksineläminen ja/tai ainainen yksinolo varmasti on sitä, mutta itse en ole erakkoluonteinen enkä myöskään villi bilettäjä vaan suht sosiaalinen ja perhekeskeinen parisuhdeihminen)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen lähes nelikymppinen ja sama. Mikä sinua aikuiselämässä väsyttää?

Kaikki. Työ, muut velvollisuudet ym. Haluaisin vain olla jonkun huolehdittavana. 

Ap

Omasta mielestäni aikuisuus taas on parasta. Lapsena kun on niin helposti olosuhteidensa vanki, mutta aikuisena voi elää sellaista elämää kuin tykkää

Jaa. En minä vaan voi. Tykkäisin elää hyvässä parisuhteessa naisen kanssa, mutta yksin on vain tarvottava. Ei se aina ole oma valinta.

-eri

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama juttu. Itselläni jaksamiseen auttaisi se, että olisi oma perhe ja muutenkin sellaista normaalia sosiaalisuutta ihan tässä arjessakin. Nyt elämä on pelkkää velvollisuuksien hoitamista ja ainaista yksinoloa eli elämästä puuttuu ihan kaikki sellainen normaali vastapaino näille velvollisuuksille ja voimia vain vieville asioille.

Se ei ihan riitä, eikä varsinkaan pidemmän päälle, että käy lenkillä ja ulkoilemassa. Yksin.

Jos sulla olisi perhe (=omia lapsia), se velvollisuuksien määrä räjähtäisi käsiin.

 

 

Mutta sen vastapainona olisi se oma perhe eli olisi jonkinlainen tasapaino. Nyt elämässä on pelkkiä velvollisuuksia eikä mitään niiden vastapainona. (jollekin ikisinkkuus, yksineläminen ja/tai ainainen yksinolo varmasti on sitä, mutta itse en ole erakkolu

Vaihdetaanko? 

Vierailija kirjoitti:

Sama juttu. Itselläni jaksamiseen auttaisi se, että olisi oma perhe ja muutenkin sellaista normaalia sosiaalisuutta ihan tässä arjessakin. Nyt elämä on pelkkää velvollisuuksien hoitamista ja ainaista yksinoloa eli elämästä puuttuu ihan kaikki sellainen normaali vastapaino näille velvollisuuksille ja voimia vain vieville asioille.

Se ei ihan riitä, eikä varsinkaan pidemmän päälle, että käy lenkillä ja ulkoilemassa. Yksin.

Niiiiin tämä!

m

Vierailija kirjoitti:

Lenkille. Liikunta raittiissa ilmassa auttaa ihan hurjasti. Ei tartte mennä mihinkään salille muiden hikeä ja pieruja nuuhkimaan.

Käyn joka päivä. Yksin. Vuodesta toiseen. Yksin. Ennen töitä, töiden jälkeen, lomalla. Yksin.

m

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama juttu. Itselläni jaksamiseen auttaisi se, että olisi oma perhe ja muutenkin sellaista normaalia sosiaalisuutta ihan tässä arjessakin. Nyt elämä on pelkkää velvollisuuksien hoitamista ja ainaista yksinoloa eli elämästä puuttuu ihan kaikki sellainen normaali vastapaino näille velvollisuuksille ja voimia vain vieville asioille.

Se ei ihan riitä, eikä varsinkaan pidemmän päälle, että käy lenkillä ja ulkoilemassa. Yksin.

Jos sulla olisi perhe (=omia lapsia), se velvollisuuksien määrä räjähtäisi käsiin.

Mulla on lapsia, mutta muuten 100% ymmärrys alkuperäiselle kommentille. Lapsetkin vain vuoroviikoin ja pian lentävät pesästä. Raskasta on jätetyn miehen elämä. Vuodesta toiseen vain velvollisuuksien hoitamista ja yksinoloa ilman sitä vastapainoa. Siis vuoroviikoin. Harmittaa lastenkin puolesta aina väsynyt isä.

Vierailija kirjoitti:

Sama juttu. Itselläni jaksamiseen auttaisi se, että olisi oma perhe ja muutenkin sellaista normaalia sosiaalisuutta ihan tässä arjessakin. Nyt elämä on pelkkää velvollisuuksien hoitamista ja ainaista yksinoloa eli elämästä puuttuu ihan kaikki sellainen normaali vastapaino näille velvollisuuksille ja voimia vain vieville asioille.

Se ei ihan riitä, eikä varsinkaan pidemmän päälle, että käy lenkillä ja ulkoilemassa. Yksin.

Yksinäisenä on myös koko ajan oltava sellaisessa tietynlaisessa katastrofivalmiudessa koska ei ole ketään keneltä voisi pyytää apua missään asiassa. Tuokin on pidemmän päälle hirveän raskasta vaikka aika alitajuntaisen automaattisesti sitä jo jokaikisessä asiassa miettii sen pahimman mahdollisen vaihtoehdon kautta ja skannaa kaikki kuviteltavissa olevat riskitekijät.

Ja kyllähän tämä tasainen arki sitten meneekin kun ei ole mitään muuttujia eikä ylimääräistä, mutta ihan jo koronan sairastaminen yksinään oli melkoinen kokemus (en ollut onnekas jolla se oli vain pikkunuha) ja sama juttu myös silloin kun kaaduin jäisellä kadulla ja käsi murtui.

Minä olen myös 40. Muutin viitisen vuotta sitten takas ikääntyvien vanhempien kämppikseksi, ja päivääkään en ole katunut.

Päivät käyn töissä, iltaisin ja viikonloppuisin käyn salilla, lenkkeilen, käyn keikoilla ja tapailen itseäni 10-20v nuorempia naisia. Rahaa riittää ja ei tartte huolehtia laskuista, ruoanlaitosta tai pyykkäämisestä. Elän erään ystäväni sanoin parikymppisen miehen unelmaelämää.

Vierailija kirjoitti:

Onko ap kuin entinen työkaverini, joka samassa iässä odotti vain että milloin se prinsessaelämä alkaa? Sitä odotellessa sai muut ihmiset hänen ympärillään kärsiä.

Mitä on se prinsessaelämä edes?

Liekö jotain sukua sille prinsessakohtelulle jota olisi tarjolla kotitreffeillä niiden miesten kanssa joille esim ne kahvilatreffit on liian tyyriit ja muutenkin vääränlaiset?