"Televisiosarjoissa/elokuvissa usein tärkeitä sanomia."

Ensimmäisen tuotantokauden kuudes jakso. Suosittelen katsomaan. Erittäin tärkeä sanoma  aikakaudesta riippumatta. Sanoisin, että pätee eritoten nykyaikaan. 

*spoileri-varoitus*

Iäkäs nainen ei ikuisuuksiin ollut nähnyt omia lapsiaan. Hän ei edes tiennyt, onko oma poikansa, joka lähti sotaan 15 vuotta aiemmin, elossa vai kuollut. Ei kirjeitä häneltä, ei yhteydenpitoa. Muut sukulaiset lähettivät kirjeitä vain noin kerran vuodessa. Ei tapaamisia. Jopa 1800-luvulla erittäin itsekästä. Nainen päätti lavastaa kuolemansa, jotta näkisi perheensä ja lapsensa edes vielä kerran, ennen oikeaa kuolemaansa. Hän olisi kuollut yksin. 

En muistanut kyseisestä sarjasta enää paljoa, katsoin viimeksi lapsena, kunnes nyt pitkästä aikaa näin tämän jakson ja päätin jälleen katsoa koko sarjan tuotannon, aloittaa ns. "maratonin". 

Tämän jakson tarina kosketti sydäntä. Mielestäni hyvin tärkeä opetus ja sanoma, aikakauteen katsomatta. Ei siis kuoleman lavastaminen, vaan läheisistä/suvusta huolehtiminen. Jos olette nähneet jakson, mitä mietteitä?