Mikä vaivaa moukkia, jotka eivät moikkaa?

Mä pyrin aina moikkaamaan kaikkia tässä pihassa ja vähän tuossa laajemminkin naapurustossa. Mä vaan toisinaan jään oman pääni sisään niin totaalisesti, etten huomaa. Moni tutumpi (oma lapsi) on tästä sanonut, että päin saa kävellä, eikä mitään reaktiota. Tästä syystä jätin autolla ajamisen muille.

Olen pahoillani.

Vierailija kirjoitti:

Eikö se ole melko itsestäänselvää? Eivät halua olla tekemisissä sinun kanssasi. Jompikumpi teistä on diis moukka mutta tatina ei kerro kumpi.

Outoa. Kyllä tatina yleensä tuon kertoo ja paljon muutakin.

Pelkäävät, että seuraavana päivänä olisit keksipaketin kanssa pimputtamassa ovikelloa ja tulossa kahville heidän luokseen ja joutuisivat paljastamaan koko surkean elämäntarinansa ja näyttämään sotkuisen kotinsa, jos uskaltavat nyökkäämään ja mutisemaan epävarmasti sen moin. Siksi pitävät turvallisempana olla tervehtimättä. 

Mä en moikkaa. Mua stressaa kaupungissa asuminen niin paljon, että joudun mielenterveyteni vuoksi dissosioimaan itseni siitä faktasta, että ympärillä on muita ihmisiä. Olen aistiyliherkkä ja erakkoluonne. Olen siis ihan omissa maailmoissani enkä huomaa edes niitä. Kaupungissa joudun asumaan työn takia.

Ainoat tyypit, jotka moikkaamista takaisin edellyttävät, ovat päihdeaddiktoituneita. Tässä talossa ketään muuta ei vaivaa, eivätkä ketkään muut edes innolla moikkaile.

Se siitä.

Jonkinlainen kommuuniaate taustalla ainakin sillä tän talon moikkaamattomuusloukkaantujalla.

Sitte se huutaa kännipäissään rottaa ja leuhkaa ämmää, ja loppupeleissä tekee ihan oikeesti kiusaa. Henkisesti lapsen asteella. Minkä kyllä todistaa moni muukin käytöspiirre.

Olin niin uupunut helteestä että vain murahdin, anteeksi.