Onko niitä talvi- ja jatkosodan (tai Lapin sodan) veteraaneja enää hengissä?

Vierailija kirjoitti:

On typerää että nykyään sotaveteraaniksi lasketaan joku silloin 12-vuotias joka oli jonain juoksupoikana. 

Saattoipa juoksupojankin homma olla silloin vähän toisenlaista kuin nykyisin tulee mieleen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muistan kun 70-luvulla monet luokkakaverit olivat Nuoria Kotkia ja kiusasivat meitä joiden isät ja isoisät olivat olleet sodassa. Vasemmistolaisuus oli tuolloin uskonnontapainen aate. 

Täyttä valetta. Niiden kotkien vanhemmat ja isovanhemmat oli itse veteraaneja. Veteraanit itse kannatti eniten sosiaalidemokraatteja.

Ei ole valetta. Isäni, 1924 syntynyt, oli sodassa ja itse 1954 syntyneenä muistan mainitun ilmiön kouluajoiltani.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muistan kun 70-luvulla monet luokkakaverit olivat Nuoria Kotkia ja kiusasivat meitä joiden isät ja isoisät olivat olleet sodassa. Vasemmistolaisuus oli tuolloin uskonnontapainen aate. 

Täyttä valetta. Niiden kotkien vanhemmat ja isovanhemmat oli itse veteraaneja. Veteraanit itse kannatti eniten sosiaalidemokraatteja.

Ei ole valetta. Isäni, 1924 syntynyt, oli sodassa ja itse 1954 syntyneenä muistan mainitun ilmiön kouluajoiltani.

Et sitten tajua, että ne veteraanit edusti koko poliittista kenttää. Kaikkien ikäistesi isät on veteraaneja (jos vaan huono terveys ei estänyt), oli heidän tai lastensa poliittinen kanta mitä vain. 

Vierailija kirjoitti:

Oletteko huomanneet että veteraanien poistuminen korreloi sotahulluuden lisääntymisen kanssa? Enää ei ole kukaan kertomassa mitä se sota oikeastaan on. Ylimieliset teinit tuulettaa jotakin sodan dronevideoita kotisohvalla, mutta nuolee heti kengät jos joku käkkä rä pää tulee niin vaatimaan.

Jätkä 52 vuotta

No en ole huomannut - vaan ihan päinvastaista:

1980-luvulla ja osin 90-luvullakin, kun veteraaneja oli vielä ehkä n. 250 000, kaikki heitä nuoremmat miehet paasasivat jatkuvasti armeijan käynnistä;  kuinka armeija "tekee pojasta miehen", uhkailivat kaduilla ja ravintoloiden vessoissa pitkälettisiä, irokeesisia tm. syystä "sivareiksi" epäilemiään miehiä väkivallalla; päällekäyvään sävyyn tivasivat "selitystä" miksi joku "kapinoi valtiota vastaan" eikä mene armeijaan; ja n. kolmekymppiset pumpulissa kasvaneet miehet jauhoivat sotajuttuja ja piehtaroivat 1939 - 1944 sota(sankari)tarinoissa ja -historiassa. Aika oli ihan valtavan militaristista ja henkisesti erittäin sairasta tältä osin (vaikka ajassa oli kylläkin enimmäkseen kaikki muu paremmin kuin nykyään).

Pahimmat ja fanaattisimmat tässä armeijan käynnin vaatimisasenteessa ja kuulustelussa miksi joku ei käy jos ei käy sitä, olivat havaintojeni mukaan suunnilleen 1950-luvun jälkimmäisen puolikkaan aikana syntyneet miesikäluokat, siis esim. vuosien 1986-1995 ajanjaksona silloiset n. 27-40 (vanhimmillaan mainitsemani jakson lopussa) vuotiaat - tietenkin sotaa käymättömät - lussumiehet. Olen sitä paljon ihmetellyt mikä motiivi noilla olikin niin fanaattisesti siitä sodasta ja armeijan käymisestä aina jauhaa kun heistä itsestään useimmat eivät olleet edes veteraani-ikäluokan lapsiakaan: niitä olivat kymmenen vuotta vanhemmat suuret ikäluokat. Kyllä siinä jokin sellainen juttu oli varmaankin, että nuo 50-luvun lopussa synt. militaristimiesikäluokat olivat sellainen merkillinen historiallinen jakojäännösikäluokka sotahistoriallisesta näkökulmasta, joka oli vieläkin etääntyneempi ja vieraantuneempi sotavuosista kuin suuret ikäluokat, ja kun ajanjakso oli sellainen, ettei heidän aktiivivuosiinsa sattunut osumaan mitään sotahistoriallisesti mainittavaa, ei edes sotilaallista uhkaa, eikä toisaalta sodasta toipuvan maan pula-aikaakaan eikä muuta kärsimysgloriaa, niin sellaiselle nousevassa elintasossa ja hyvissä oloissa alkuelämänsä kasvaneelle miesikäluokalle ihan vain luonnostaan kehittyi iso suu ja pienet aivot tuota sotakokemuspuutetta kompensoimaan ja se armeijan käynti oli heidän elämänsä ainoa meriitti, kun ehkä vielä koulukin meni penkin alle.

1980- ja 90-luvuilla jotkut suur-ikäluokkalaisetkin vaahtosivat armeijasta, mutta harvemmat kuin noista 10 vuotta nuoremmista, sekä jotkut oikeat veteraanit paasasivat niistä ihan itse kokemistaan kauheuksista, mutta nämä viimeiset olivat kaikkein pienin ja harvinaisin ryhmä: veteraanit olivat pääsääntöisesti sivistynyt sukupolvi.

Ennen tuota Sinun kysymystäsi, olen jo monta vuotta ihmetellyt sekä myös kavereideni kanssa ottanut asian monesti esille, että tämä sotahulluus ja kaikenlainen nuorten miesten armeijankäyntimoraalin vartiointi, sivareitten uhkailu ja epävirallinen painostus, henkinen väkivalta, sotafantasioissa piehtarointi ym. vastenmielinen on viime aikoina kokonaan loppunut jostain ihme syystä, ja olen yrittänyt keksiä syytä tälle ilmapiirin tervehtymiselle (tässä yhdessä asiassa), mutta ehkä mitään varmaa syytä ilmiölle ei voi kukaan osoittaa.

Ylläkirjoittanut: ihmettelen kirjoitustasi koska oma kokemukseni on aivan täsmälleen päinvastainen. Oletko niin paljon nuorempi, ettet muista 80- ja 90-lukuja, tai et ollut silloin syntynytkään, vai oletko elänyt silloin jossain ihan eri kulttuurissa kuin minä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muistan kun 70-luvulla monet luokkakaverit olivat Nuoria Kotkia ja kiusasivat meitä joiden isät ja isoisät olivat olleet sodassa. Vasemmistolaisuus oli tuolloin uskonnontapainen aate. 

Täyttä valetta. Niiden kotkien vanhemmat ja isovanhemmat oli itse veteraaneja. Veteraanit itse kannatti eniten sosiaalidemokraatteja.

Ei ole valetta. Isäni, 1924 syntynyt, oli sodassa ja itse 1954 syntyneenä muistan mainitun ilmiön kouluajoiltani.

Et sitten tajua, että ne veteraanit edusti koko poliittista kenttää. Kaikkien ikäistesi isät on veteraaneja (jos vaan huono terveys ei estänyt), oli heidän tai lastensa poliittinen kanta mitä vain. 

Toki edustivat. Mutta tuo mainittu ilmiö oli kyllä olemassa. Myös vastakkaisen suuntaiset mielipiteet olivat yhtä jyrkkiä silloin. Kaikki oli puolesta tai vastaan.