Riitaa, riitaa
Olemme mieheni kanssa olleet naimisissa kolme vuotta aika tasan.
Menimme naimisiin suhteellisen lyhyen ajan kuluttua tutustumisestamme, noin puolen vuoden päästä. Meillä ei ole yhteisiä lapsia, mutta minulla on edellisestä suhteesta 13 v. lapsi.
Olin pitkään sinkkuäitinä, seurustelin monen miehen kanssa, monet olivat " säälittäviä" tapauksia. Koin myös hylkäämistä jne. Olen myös ollut mm. koulukiusaamisen uhri lapsena, enkä ole saanut tukea perheeltäni. Itsetunnossani saattaa siis olla vikaa myös. Olenkin aika mustasukkainen, vaikka taistelenkin sitä vastaan.
Olemme rakastuneita mieheni kanssa, edelleen. Pohjimmiltani luotan häneen ja olen itsekin uskollinen hänelle. Jaamme kotityöt, ei nyt ihan tasan, mutta kuitenkin mielestäni hyvin. Halailemme ja pussailemme usein. Moni asia on siis hyvinkin.
Mutta
usein meillä räjähtää! Riidellään, haukutaan, solvataan, loukataan, mökötetään.... riidat jatkuvat useita tunteja ja harvoin todella puhdistavat ilmaa. Yleensä olen surullinen ja itken yksin riitojen jälkeen.
Usein riidan jälkeen olemme vain väsyneitä ja nukahdamme, tai siis mieheni nukahtaa. Mieheni ei osaa/halua sopia, pyytää anteeksi tms. Molemmat olemme herkkiä loukkaantumaan ja loukkaamaan.
Riidan syyt ovat ihan typeriä ja vaihtuvat riidan aikana useaan kertaan. Yleensä riita alkaa mm. siitä, että huomautan miehelleni, että hän on liian paljon aikaa tietokeen kanssa ja tunnen itseni yksinäiseksi. Mieheni joko istuu koneella tai katsoo TV:tä tai lukee. Hän ei osaa vain istua minun kanssa ja jutella. Aina pitää olla jotain muuta tekemistä samaan aikaan.
Mieheni mielestä hän viettää koko ajan aikaa minun kanssani, kun hän kerran on paljon kotona. Mitä nyt töissä, kaupassa ja kuntoilemassa käy. Totta on, että hän on paljon kotona, mutta ei varsinaisesti minun kanssani. Mies ei näe asiaa näin.
Riita jatkuu sitten niin, että mies alkaa arvostelemaan minua: " Ei kukaan ole 24/7 yhdessä" . Miehen mielestä minä vaadin tällaista, vaikka yritän selittää, että 5 minuuttiakin olisi hyvä, keskittyä vain toisiimme muunkin kuin seksin merkeissä.
Minä olen vaativa, hullu ja tarvitsen psykiatrista hoitoa. Käyttäydyn kuulemma epänaisellisesti, kun huudan, jne. Näin mieheni puhuu minulle usein riidan aikana. Olen kieltänyt miestäni sanomasta noin, koska se loukkaa...
Minä tosin sanon sitten takaisin samanlaisia asioita: " Hän on tyhmä, herkkä eikä mikään mies" . Mies sanoo sitten, että saan elää niin kuin haluan, ja tästä lähtien hän elää kuten tahtoo. Koen tuollaisen hylkäämisenä, tavallaan. Mieheni ei kuitenkaan kai tarkoita tuota, koska riidattomina aikoina hän edelleen on mukava minulle.
Tätä kaavaa riitamme menevät. Aloitamme yhteisen ajan puutteesta tai muusta vastaavasta ja päädymme loukaamaan toisiamme ja etsimään syyllistä riitaamme. Koskaan jälkeen päin emme voi keskustella riidoistamme, koska keskustelu johtaa 100% varmasti uuteen riitaan.
Olen varmaan yhtä syyllinen riitoihin kuin mieheni. Minä tosin olisin valmis anteeksi pyyntöön, anteeksi antoon ja keskuteluun riidan jälkeen. Mieheni ei tähän pysty. Hänen mielestään anteeksi pyyntö tarkoittaa myöntämistä, että olikin alun perin väärässä, ja sitä hän ei koskaan kestäisi...
Minä huudan ja haukun. Mieheni mököttää ja/tai haukkuu, sekä lähtee pois paikalta ja tulee myöhemmin takaisin mököttämään. Eli hän lopettaa puhumasta aiheesta ja " hylkää" minut emotionaalisesti. Minusta huutaminenkin olisi parempi vaihtoehto, kuin sopimatta jättäminen mököttämällä, selän kääntäminen ja " hyvän yön toivotus: " Et koskaan muutu, mene hoitoon" .
Mitä tässä voi tehdä? Näin on jatkunut koko avioliittomme ajan.
Kommentit (5)
Varmaan olet ihan oikeassa. MUTTA pointtini ei ollut riidan syy vaan riitelytyylimme lähinnä. Ei riitojemme syy ole aina läheisyys tai sen puutekaan. On monta miljoonaa eri syytä.
Riita saattaa alkaa vaikka likaisista sukista lattialla, maksamattomasta laskusta tai ihan mistä vaan. Sitten riita paisuu ja paisuu ja alkaa loukkausvaihe, huutamisvaihe, mökötysvaihe eikä sovintoa tehdä.
Aikaisemmin tein itse aina sovintoa, mutta kun mies tulkitsi sen niin, että koko syy siis olikin yksin minun, kun pyysin anteeksi riitelyä, lopetin sovinnon hieromisen minäkin. Riidoista jää paha maku suuhun, paha mieli, masennusta, itkeskelyä ja itsetunnon murenemista.
Esimerkiksi minun mieheni vanhemmat eivat KOSKAAN pyyda anteeksi riidan jalkeen keneltakaan, omilta lapsiltaan tai keneltakaan muultakaan. Olisiko tama vahan niinkuin sinun miehesi? Omat vanhempani taas pyytavat anteeksi aina, heille se on tapa raikastaa ilma riidan jalkeen vaikka itse mielipide-ero sailyisikin. Ja esim. USAssa ihmiset varovat tarkasti anteeksipyyntoa auto-onnettomuuden jalkeen, koska se on siella sama kuin syyllisyyden myontaminen, kun taas monessa muussa maassa nailla kahdella ei ole valttamatta mitaan yhteytta keskenaan. Yritan siis talla vain sanoa etta anteeksipyynnolla on eri merkitys eri ihmisille, toisille se on tosiaan sita etta myonnetaan olevansa vaarassa, kun taas toisille esim. riidan jalkeen se tarkoittaa etta pyydetaan anteeksi _riitaa_, ei suinkaan valttamatta myonneta olevansa vaarassa. Meilla minun mieheni haluaa aina riidan jalkeen setvia koko riidan lapi, kun taas mina olen sita mielta etta anteeksi on hyva pyytaa mutta sen jalkeen on monesti parempi antaa " sleeping dogs lie" eli ei jaada jankkaamaan aiheesta koska siita tulee mita todennakoisimmin uusi riita... Osa tuosta ongelmatiikasta mita kuvailet voisi selittya minusta tallaisilla " kulttuurieroilla" . Toisaalta taas ainakin meilla sanotaan myos ihan kauheita asioita (en viitsi edes niita nyt ajatella, saati sitten kuvailla tassa) kun riidellaan, eli eikohan se kuulu ihan - ainakin joidenkin ihmisten - riitelyn luonteeseenkin. Itse ajattelen sen jotenkin niin etta suhteemme alkuvaiheessa ylitimme jossain vaiheessa " kynnyksen" ja " gloves came off" ; paluuta hiukan sivistyneempaan tyyliin ei valitettavasti sen jalkeen ole ollut. Toisaalta ajattelen myos etta tavallaan uskallan relata mieheni kanssa jopa siihen malliin etta vaikka sanommekin toisillemme valilla ihan kauheita asioita, tiedan etta suhde ei niihin (ainakaan valttamatta) kaadu. Tavallaan ainakin meilla naen sen siis jonkinlaisena omituisena turvallisuudentunteena, jos ymmarrat mita tarkoitan? Miten sinun kotonasi riideltiin (vai riideltiinko ollenkaan? Olen kuullut huhuja etta sellaisiakin koteja on joissa ei riidella ;-))? Tietaakohan miehesi etta sinulle jaa todella paha maku suuhun siita miten riitanne loppuvat? Voihan olla etta han ei oikeasti tajua sita.
...mina sitkeasti vaan jatkaisin sita sovinnontekemista jos se on sinusta tarkea asia. Voithan aina selkeasti sanoa etta tama EI tarkoita sita etta myontaisin olleeni vaarassa, mutta minusta on kurjaa jos riita loppuu mokotykseen. Ajan kanssa miehesi voi hyvinkin oppia sinulta etta tallainenkin menettelytapa on olemassa. Minusta ei kannata " antaa samalla mitalla" ja vain kapertya koloonsa loukkaantuneena jos ei toiselta heti saa vastakaikua, vaan enemminkin kannattaa rohkeasti jatkaa omalla tyylillaan. Uusien temppujen oppimiseen menee vanhalta koiralta pidempi aika, eli sinulta vaaditaan hiukan sitkeytta, mutta voit onnistua muuttamaan jotain miehesi tavassa ajatella. Yleensakin minusta kannattaa olla parisuhteessa rehellinen ja avoin omista tunteistaan, negatiivisistakin - niita on vaikea toisen tietaa jos hanelle ei selkeasti kerrota, ja vaikka ensireaktio voi olla negatiivinen niin ainakin meilla olen huomannut etta ajan kanssa mies saattaa ensin raivostuttuaan myohemmin sanoa etta " olen oppinut sinulta etta..." .
..tekstistäsi tulee mieleen, että miehesi on sellainen tekevä tyyppi, että hän ei vaan jaksa istua ja " olla" . Joten touhuaa jotain samalla ja kuitenkin mielestään on (ja varmaan onkin) kanssasi ja läsnä.
Sinä taas kuulostat sellaiselta, että haluaisit välillä että istuisitte vaikka sohvalla kahdestaan niin että tv ei varmasti ole auki, ja keskustelisitte asioista, enemmän tai vähemmän..
Eli sinänsä kummankaan tavassa olla ei ole mitään vikaa, mutta toiveenne eivät vain kohtaa.
Tekstisi kuulostaa omalle kohdalle siltä osin tutulta, että meillä suhteemme alku oli vähän raskas siltä osin, että painiskelin itsetuntoni (mitä tuo minussa näkee, ei se oikeasti halua olla minun kanssa - juttuja) kanssa ja olin mustasukkainen (tuon kanssa se mieluummin olisi - tyyliä).
Aika pian tilanne tasaantui (ottaen huomioon senkin, että olemme olleet tovin pitempään yhdessä kuin te.. jos aikaa vertaa) mutta kuulostat siltä, että junnaat paikallasi - sanot huutavasi ja haukkuvasi. Voisiko sen tarkoitusperä olla sekin, että kaipaat huomiota ja siksi huudat ja haukut? Saahan sillä toki huomiota (sovinto, hellyys sen päätteeksi) mutta se myös raastaa suhdetta ja mitä todennäköisemmin tuhoaa sen. Joku muu ratkaisu sinun pitäisi omaan käytökseesi keksiä.
En muuten muista, milloin me olisimme viimeksi vain istuneet ja jutelleet. Me yleensä molemmat teemme aina jotain muuta juttua samalla, olipa se sitten tv tai lehden lukeminen. Automatkoille sun muille kyllä kuitenkin jutun juurta sitten riittää, tosin ei ne keskustelut mitenkään eroa kotona käydyistä. Jotenkin vaan touhutaan samalla aina jotain, joten siltä osin ymmärrän miestäsi oikein hyvin.
Jos nimittain kerran koet etta miehesi kaikesta huolimatta rakastaa sinua, mutta riidan aiheet liittyvat teilla kuitenkin laheisyyteen. Ehka han vain tarvitsee enemman tilaa fyysisesti ja/tai henkisesti kuin sina? Kaikki ihmiset eivat ole naissa asioissa samanlaisia. Oletko miettinyt olisiko sinulle mahdollista yrittaa antaa hanelle enemman tilaa, tai ainakin tietoisesti yrittaa olla loukkaantumatta hanen kaytoksestaan, ainakin jos se ei ole _tietoisesti_ loukkaavaksi tarkoitettu. Pakottamalla tai vaatimalla hanta tuskin saat itsellesi laheisemmaksi ja viettamaan kanssasi enemman aikaa niin kuin toivoisit, painvastoin kuten itsekin sanot niin siita on seurauksena vain riitoja jotka ajan kanssa voivat " kumuloitua" ja jopa tuhota oikeastaan ihan hyvan suhteen (vaikka kylla minusta jonkinlainen riitely kuuluu myos hyvaan suhteeseen). Kokeile jos antaisit hanelle enemman tilaa tulisiko han sitten ehka jopa " itsestaan" enemman lahellesi? Tietenkaan et voi odottaa etta hanesta tulisi juuri sellainen kuin itse toivoisit, tai sinun kaltaisesi, edes talla metodilla, mutta voi olla etta " pakotetusta" laheisyydesta on tullut teidan valillenne sellainen moykky etta han reagoi jo vaistomaisesti sita vastaan. Ehka hanen kotonaan on myos ollut erilainen " laheisyyskulttuuri" kuin se mihin sina olet tottunut? Tallaisia mietteita tuli mieleen kirjoituksestasi.