Lue keskustelun säännöt.
Minulla ei ole minkäänlaista itsetuntoa jäljellä
01.08.2024 |
Elämä on lähinnä pelkkää kotona yksinään istumista psyykkisesti ja fyysisesti sairastellen. Ja vaikka tulisi yksi positiivinen asia niin 10 negatiivista jyrää sen heti. Ei näe mitään valoa elämässä, haaveita on mutta jo niiden ajattelu masentaa entistä enemmän kun ei niitä saavuta kumminkaan. Kaikki mitä vielä on lähtee kohta varmasti alta ja sitten ei ole enää mitään.
Kommentit (27)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin se on muillakin. Ei auta kotiin jäädä. Pitää pyrkiä eteen päin.
Jossain kohti se raja vaan tulee vastaan, ettei enää vaan kykene pyrkimään eteenpäin eikä enää jaksa mitään muutakaan vaan se ikäänkuin juoksuhiekassa tarpominen on kuluttanut ihan kaikki voimat lopullisesti. Etenkin kun se kaikki aika ja energia on ollut ihan hukkaan heitettyä eikä silti saanut mitään vaikka kuin tsemppasi ja yritti.
Tämä tässä näin. Olen itse 39v ja olisin ihan hyvin voinut heti lukion jälkeen jäädä sohvalle makaamaan. Sama tilanne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Eihän se itsesääli varmaan hyväksi ole mutta on ainoa joka on minun seurana. ap"
Sehän se on niin valtavan monen suomalaisen paras ja rakkain ystävä. Siitä pidetään kiinni kynsin hampain. Varokoot se joka yrtitää sitä viedä! Omassa rakkaassa itsesäälissä on niin nautinollista rypeä. Olette te kyllä todella kummallista porukkaa, todella uniikkeja koko maailmassa!
Mutta nautintonsa kullakin. Sallittakoon se.
Vierailija kirjoitti:
"Eihän se itsesääli varmaan hyväksi ole mutta on ainoa joka on minun seurana. ap"
Sehän se on niin valtavan monen suomalaisen paras ja rakkain ystävä. Siitä pidetään kiinni kynsin hampain. Varokoot se joka yrtitää sitä viedä! Omassa rakkaassa itsesäälissä on niin nautinollista rypeä. Olette te kyllä todella kummallista porukkaa, todella uniikkeja koko maailmassa!
Mutta nautintonsa kullakin. Sallittakoon se.
Hienoa, että sä oot tukemassa osaltasi muiden syrjäytymistä!
Mutta nautintonsa kullakin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kotona on mukavaa.
On joo, mutta ei sitä täällä määräänsä enempää jaksa eikä viihdy vaan kaipaa muutakin. Se ei riitä, että lähtee ovesta ulos ja menee lenkille tai puistoon istuskelemaan tai käy vaikka kahvilla terassilla, koska silti sitä on edelleen ihan yhtä yksin eikä ole edes sitä kaivattua juttuseuraa vaan kaikilla on jo siinä vierellä se kaveri, puoliso, treffikumppani, oma perhe tai muu porukka jonka kanssa viettää aikaa.
Aika harva siihen tosiaan kaipaa jotain ventovierasta kolmatta/viidettä/yhdeksättä pyörää mukaan hengailemaan vaan maksimissaan sitä voidaan kohteliaisuuttaan vaihtaa se pari sanaa tai ynähtää jotain kun kontaktia yrittää ottaa, mutta kyllä siinä saa aika täys-autisti jo olla ettei ymmärrä olevansa ylimääräinen, tunkeilija ja persona non grata jonka läsnäoloa ei kaivata.
Ei siinä porukassa eikä missään muussakaan.
Jotenkin se sellainen rento ja luonteva sosiaalisuus ja seuraelämä puuttuu ihan kokonaan että voitaisiin jutella niitä näitä sen hetken aikaa ja that's it. Ihan kuin pelättäisiin vietävästi sitä, että jos näyttää yhtään vihreää valoa uusille ihmisille niin niistä ei pääsisi enää ikinä eroon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin se on muillakin. Ei auta kotiin jäädä. Pitää pyrkiä eteen päin.
Jossain kohti se raja vaan tulee vastaan, ettei enää vaan kykene pyrkimään eteenpäin eikä enää jaksa mitään muutakaan vaan se ikäänkuin juoksuhiekassa tarpominen on kuluttanut ihan kaikki voimat lopullisesti. Etenkin kun se kaikki aika ja energia on ollut ihan hukkaan heitettyä eikä silti saanut mitään vaikka kuin tsemppasi ja yritti.
Itse olen monesti miettinyt mitä kaikkea olisin voinutkaan saavuttaa jos se kaikki jaksaminen / tekeminen / energia tsemppeineen olisi oikeasti johtanut kohti omia haaveita / unelmia / tavoitteita ja sillä olisi päässyt normaalilla tavalla elämässään eteenpäin.
Se oli ihan uskomatonta huomata, että moni tuttukin saavutti kaikenlaista vaikka ne ei edes ihmeemmin panostaneet vaan elämä eteni kuin juna ja hyviä / haluamiaan asioita tapahtui jopa puoliksi vahingossakin, kun oli se sellainen hyvän kierre jossa hyvä ruokki hyvää ja kaikki oli aina askel oikeaan suuntaan. Itse sitten olikin oikeassa pahan spiraalissa ja siinä pyristellessä sitten menikin lopulta elämänilokin kun tajusi, ettei enää ole aikaa (eikä oikein energiakaan) sen omannäköisen elämän saavuttamiseen ja etenkään sen elämiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla ei ole koskaan ollutkaan itsetuntoa. Aika vaikeaa on ollut täällä maailmassa. Sitä ei rakenneta yksin vaan muiden tuella, eikä sitä tukea ole olemassa ellei oma perheesi sitä ole tehnyt. Minun perhe rikkoi sen alustankin jolle se kasvaa. Panikoin kaikesta.
Jossain kohti se raja vaan tulee vastaan, ettei enää vaan kykene pyrkimään eteenpäin eikä enää jaksa mitään muutakaan vaan se ikäänkuin juoksuhiekassa tarpominen on kuluttanut ihan kaikki voimat lopullisesti. Etenkin kun se kaikki aika ja energia on ollut ihan hukkaan heitettyä eikä silti saanut mitään vaikka kuin tsemppasi ja yritti.