Ärsyttää tuttavan helppo elämä

Vierailija kirjoitti:

Jos 85 vuotiaan vanhemman kuolemaa ei kerran saa surra, niin missä se suremisen raja menee? Saako 80 v. vanhemman kuolemaa surra? Vai ainoastaan alle 70 v.?

On syytä mennä terapiaan, jos vertailee omia ongelmiaan muiden ongelmiin ja pitää ainoastaan itseään oikeutettuna suremaan.

-ohis

Tuo on kilpailu jossa ei voi voittaa. Koska mieti millaista on sillä jolla on se niin kurja kohtalo, että huonompaa ei enää löydy

Kateus kertoo aina enemmän kadehtijasta kuin kateuden kohteesta. Mutta se on tärkeä viesti ja hyvä että olet huomannut asian AP.

Mieti mitä tarvitsisit itse? Enemmän tukea ystäviltä? Ystäviä jotka ovat kanssasi enemmän samalla aaltopituudella, jotka ovat kokeneet elämää (myös vastoinkäymisiä) niin että eivät jää kiinni pikkumurheisiin?

Emme koskaan täysin tiedä mitä toinen on kokenut ja mitä haasteita kohdannut. Näemme vain sen mitä he näyttävät ulospäin. Jos jollakulla on ollutkin helpompi elämä, niin heille pienemmätkin vastoinkäymiset tuntuvat vaikeilta. Ei ole kokemusta isoista murheista. Tällaiset ihmiset eivät myöskään kovin usein pysty olemaan kovin empaattisia samasta syystä: on vaikea asettua toisen suruun tai huoleen kun ei ole niistä paljoakaan (isossa mittakaavassa) kokemusta. Ystäväsi ei ehkä tule edes ajatelleeksi kuinka rankkaa on menettää vanhempansa nuorena, ennenkuin on omaa puolisoa ja perhettä tuomassa lohtua ja tukea.

Vatustako tiedät kuinka rankka elämä tuttavallasi on ollut? Voi olla, että hänellä on paljon sellaisia asioita joista ei syystä tai toisesta halua kertoa. Itsellänikin on, mutten koskaan huutele niistä muille.

Huh, ap:n kommentti on järkyttävän lapsellinen aikuiselta ihmiseltä!! Eiköhön se läheisten kuolema ole ihan yhtä raskasta oli oma ikä tai elämäntilanne mikä tahansa!

Ja se nyt on sellainen juttu, että niitä menetyksiä, sairastumisia, onnettomuuksia, avioeroja tai muita elämän kriisejä ei voi mistään tilata. Niitä tulee, kun on tullakseen. Jokaiselle lopulta jotakin. Kuoleman kohtaamiselta ei kukaan välty, kateus on siis aivan järjetöntä. Eikä se, että joku kokee noita asioita vasta pitkälle aikuisiässä tee hänestä mitenkään "helppoa elämää" elänyttä.

Ihan jo se tekee tuossakin ap:n kaverin tapauksessa elämästä raskasta, että silloin kun tarvitsisi omista vanhemmistaan tukea ja apua sinne pikkulapsiarkeen, onkin heistä vastuuta itselle. Ja sen kaiken väsyttävän ja kiireisen perhearjen keskellä joutuukin kohtaamaan ison menetyksen, suurta surua, ja vielä järjestelemään vanhempiensa asioita.

Tämä on vähän sama juttu, kun itse olen joutunut kuuntelemaan ikäisteni eronneiden vihjailuja, kuinka helpolla olen päässyt enkä tiedä tosi elämästä mitään, kun elän parisuhteessa. Entä jos minä olenkin se, joka tietää enemmän, koska olen saanut säilytettyä sen parisuhteen? Jokainen kuitenkin tietää sen, että jokaisessa suhteessa on kriisinsä ja huonot aikansa. Ehkä minä tiedänkin elämästä enemmän, koska ne kriisit on saatu ratkottua, eikä laitettu heti lusikoita jakoon? 

Vierailija kirjoitti:

Tässä näkyy selvästi miten imbesillit eivät ymmärrä elämästä yhtään mitään.

Jokaisella on ihan itse rakennettu elämä ja sen helppous on ihan itse saavutettavissa oleva asia.

Jokaisella on syntymästään asti aivan samat mahdollisuudet elämässä. Aivan samat lähtökohdat ja valinnat joilla elämäänsä rakentaa mieleisekseen. On ihan täysin yksilön oman mielihalun mukaista mitä hän elämältään milloinkin haluaa ja minkälaisen valinnan ja suunnan elämälleen valitsee. Se jos olet halunnut valita elämässä kaiken vaikeimman kautta on ihan tyystin oman tahtosi ja toiveesi mukainen tapa elää. Ei ne vanhemmat tai isovanhemmat kenenkään elämää sen helpommaksi tai vaikeammaksi tee. Lopeta ulina ja tee itse elämästäsi helpompi. Typerys!

"Jokaisella on syntymästään saakka samat mahdollisuudet"? Missä tynnyrissä olet elänyt, jos et tiedä että ihmisiä syntyy esim kehitysvammaisina, heikkolahjaisina, sokeina, tai vaikkakin terveinä niin huonoihin perheisiin joissa on esim alkoholismia, väkivaltaa, hyväksikäyttöä, köyhyyttä. Mutta kaikki on vaan itsestä kiinni ja samat lähtökohdat kaikilla?

Haluaisitko todella että tuttavallasi olisi vaikeampaa elämässä? Iloitsisitko ios hänelle tulisi vaikka krooninen sairaus tai joutuisi onnettomuuteen tai menettäisi työnsä? Jos iloitsisit, mieti mitä se kertoo sinusta ja mitä voisit itsellesi tehdä jos haluat muuttua mukavammaksi ja iloisemmaksi ihmiseksi.

Tai sitten tajuat että et iloitsisi sellaisesta, ethän toivo hänelle pahaa. Sitten ymmärrätkin varmaan että omat ongelmasi eivät liity tähän tuttavaan mitenkään, ja voit olla hyvillä mielin että hänellä ei ole sen pahempia ongelmia elämässä. Eiväthän hänen murheensa vähentäisi sinun ongelmia yhtään.

Vierailija kirjoitti:

Kateus kertoo aina enemmän kadehtijasta kuin kateuden kohteesta. Mutta se on tärkeä viesti ja hyvä että olet huomannut asian AP.

Mieti mitä tarvitsisit itse? Enemmän tukea ystäviltä? Ystäviä jotka ovat kanssasi enemmän samalla aaltopituudella, jotka ovat kokeneet elämää (myös vastoinkäymisiä) niin että eivät jää kiinni pikkumurheisiin?

Emme koskaan täysin tiedä mitä toinen on kokenut ja mitä haasteita kohdannut. Näemme vain sen mitä he näyttävät ulospäin. Jos jollakulla on ollutkin helpompi elämä, niin heille pienemmätkin vastoinkäymiset tuntuvat vaikeilta. Ei ole kokemusta isoista murheista. Tällaiset ihmiset eivät myöskään kovin usein pysty olemaan kovin empaattisia samasta syystä: on vaikea asettua toisen suruun tai huoleen kun ei ole niistä paljoakaan (isossa mittakaavassa) kokemusta. Ystäväsi ei ehkä tule edes ajatelleeksi kuinka rankkaa on menettää vanhempansa nuorena, ennenkuin on omaa puolisoa ja perhettä t

Oman kokemukseni mukaan kyky olla empaattisia ei riipu koetuista vastoinkäymisistä. Erilaiset murheet, niin sanotusti isot tai pienet murheet, ei myöskään millään tavalla sulje pois toisiaan. Erilaisia huolia ja murheita voi olla myös yhtäaikaa samalla ihmisellä.