Onko muita, joita huolettaa eritysnuoren(-aikuisen) pärjääminen elämässä?

Vierailija kirjoitti:

Itse olen erityisnuori ja varsin masentunut sellainen.

Onko sulla ketään kelle puhua tilanteestasi?

Vierailija kirjoitti:

Kiitos paljon vastauksista, jotenkin helpottaa kuulla että en ole yksin ajatusteni kanssa. Usein tulee keskusteltua kavereiden kanssa, joiden nuorilla asiat tuntuu menevän kuin suoraan oppikirjasta, eikä sieltä kavereiden suunnalta oikein ole mahdollista saada vertaistukea.

Sama tilanne on täälläkin 25-vuotiaan poikani kanssa. Päivä kerrallaan mennään.

Tilanne voi valitettavasti olla myös sellainen, että kääntyy päinvastaiseksi. Olen siis erityisaikuinen ja joudun käytännössä toimimaan vanhan, sairaan ja vihaisen vanhempani kotiorjana ja tämä on äärimmäisen kuormittavaa. Omat ongelmani ovat pahentuneet, mutta tämä tilanne on pakon sanelemaa, eikä se muutu. Olen hakenut apua itselleni ja vanhemmalleni ja tehnyt myös huoli-ilmoituksen, mutta se ei johtanut mihinkään, eikä mitään apua mistään ole tulossa. Syyllistämällä ja muulla huonolla kohtelulla ja juurikin ulkopuolisen avun puutteen vuoksi olen sitten ajautunut tähän tilanteeseen. Vanhemmallani on monta eri diagnoosia, mutta pitää diagnoosejani ja vaivojani tekosyynä, laiskuutena ja keksiminäni vaivoina. Mielelläni eläisin ilman autismikirjoa, ahdistusta, paniikkia,masennusta, traumoja, aistiyliherkkyyksiä ja sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Haluaisin vain istua pimeässä ja hiljaisessa vessassa, enkä joutua vastuuseen kaikesta kun en pysty huolehtimaan edes itsestäni. Olen erittäin pettynyt siihen, että mitään apua ei saa ja olen jäänyt oman onneni nojaan tilanteeseen, josta en selviä ja samalla myös syrjäytytetyksi.

Oispa itelläkin ollu joku joka ois välittäny

Vierailija kirjoitti:

Tilanne voi valitettavasti olla myös sellainen, että kääntyy päinvastaiseksi. Olen siis erityisaikuinen ja joudun käytännössä toimimaan vanhan, sairaan ja vihaisen vanhempani kotiorjana ja tämä on äärimmäisen kuormittavaa. Omat ongelmani ovat pahentuneet, mutta tämä tilanne on pakon sanelemaa, eikä se muutu. Olen hakenut apua itselleni ja vanhemmalleni ja tehnyt myös huoli-ilmoituksen, mutta se ei johtanut mihinkään, eikä mitään apua mistään ole tulossa. Syyllistämällä ja muulla huonolla kohtelulla ja juurikin ulkopuolisen avun puutteen vuoksi olen sitten ajautunut tähän tilanteeseen. Vanhemmallani on monta eri diagnoosia, mutta pitää diagnoosejani ja vaivojani tekosyynä, laiskuutena ja keksiminäni vaivoina. Mielelläni eläisin ilman autismikirjoa, ahdistusta, paniikkia,masennusta, traumoja, aistiyliherkkyyksiä ja sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Haluaisin vain istua pimeässä ja hiljaisessa vessassa, enkä joutua vastuuseen kaikesta kun en pysty

Sinun pitää muuttaa pois siitä asunnosta. Vanhempasi ei saa mitään apua koska sinä olet siellä. Sinun ei ole mikään pakko asua vanhempasi kanssa eikä hoitaa hänen asioitaan. 

Vierailija kirjoitti:

Tilanne voi valitettavasti olla myös sellainen, että kääntyy päinvastaiseksi. Olen siis erityisaikuinen ja joudun käytännössä toimimaan vanhan, sairaan ja vihaisen vanhempani kotiorjana ja tämä on äärimmäisen kuormittavaa. Omat ongelmani ovat pahentuneet, mutta tämä tilanne on pakon sanelemaa, eikä se muutu. Olen hakenut apua itselleni ja vanhemmalleni ja tehnyt myös huoli-ilmoituksen, mutta se ei johtanut mihinkään, eikä mitään apua mistään ole tulossa. Syyllistämällä ja muulla huonolla kohtelulla ja juurikin ulkopuolisen avun puutteen vuoksi olen sitten ajautunut tähän tilanteeseen. Vanhemmallani on monta eri diagnoosia, mutta pitää diagnoosejani ja vaivojani tekosyynä, laiskuutena ja keksiminäni vaivoina. Mielelläni eläisin ilman autismikirjoa, ahdistusta, paniikkia,masennusta, traumoja, aistiyliherkkyyksiä ja sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Haluaisin vain istua pimeässä ja hiljaisessa vessassa, enkä joutua vastuuseen kaikesta kun en pysty

Kuulostat ilkeältä provolta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen erityisnuori ja varsin masentunut sellainen.

Onko sulla ketään kelle puhua tilanteestasi?

On, mutta uskallusta ei.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tietysti huolettaa ihan helvetisti. Oli todella kova paikka etsiä asuntoa lapselle. Silti sitä on pakko alkaa nyt kuntouttaa aikuiseen elämään ja tosiaan kuntouttaa. Nämä ei muuta kotoa ja suunnittele mitään, ne vain muuttaa vanhempien tuelta yhteiskunnan ja vanhempien tuelle kunnes joku päivää kykenee hoitamaan asioitaan itse. Koitan kovasti tsempata, että nyt alkaa mielenkiintoinen elämänvaihe ja ettei mitään hätää ole, kaikessa avustetaan ja autetaan. Silti se makaa hiljaa paikallaan eikä reagoi mihinkään puheeseen.Jos se omassa kodissaan innostuisi elämään?

Siis miten se voi minnekään muuttaa jos makaa paikoillaan eikä puhu mitään? Eiköhän se makaa siellä kämpilläkin. Yksin yksiöönsä on jäänyt masentuneena makaamaan moni aiemmin normaalikin. 

No sitäpä ei tiedä makaako sielläkin

Tuettu asuminen ei missään nimessä omilleen kun ei onnistu mikään syömisestä lähtien. Ei omilleen muuttaminen ole mikään taika-isku että nuo alkaisivat yhtäkkiä sujua, saat vain lisää huolta. Anna yhteiskunnan hoitaa osansa.

Tänne kirjoittaneet erityisnuoren vanhemmat vaikutatte olevan hyvin realistisia tilanteen kanssa, mutta myös tilanteen kokonaisuudessaan ymmärtäneiltä, ettekä yritä vetää jotain ihme kulisseja tai kiistää tilannetta. Toivottavasti lapsenne sentään osaavat arvostaa tällaista vanhempaa. Valitettavasti omat kokemukseni ovat toisenlaisia. Toki itse sain oman diagnoosini vasta aikuisena, vaikka olinkin erikoinen lapsi, jota vanhempani eivät ymmärtäneet tai hyväksyneet ja lapsuuteni ja nuoruuteni  oli tästä ja monesta muusta syystä johtuen ei niin hyvä tai mukava. Kaipa olen aina ollut ns. ongelmissa, mutta vasta nuoruuteni ja varsinkin aikuisuuteeni on ollut erityisen kamala ja yksin olen aina jäänyt ja liikaa traumaattisia asioita on tapahtunut. Apua en ole saanut, enkä jaksa sitä toistuvaa lässyttämistä mm. kuntakokeilun tai sosiaalityöntekijän kanssa kun mitään käytännön apua ei ole tulossa, vaikka tarve sille on suuri.

Älkää myöskään olettako tai varsinkaan pakottako erityislapsistanne itsellenne kotiorjaa tai jotain muuta omaishoitajaksi verrattavaa. Nämä eivät pysty siihen, eivätkä sitä halua. Vaatikaa apua yhteiskunnalta itseäni paremmin. Valitettavasti olen itse tässä epäonnistunut ja joutunut nyt tällaiseen tilanteeseen, vaikka olen ihan lopussa ilman poispääsyä ja tiedän tämän tuhoavan itseni lopullisesti hyvinkin pian. Olen varmasti itse pian jossakin laitoshoitokunnossa, mutta ketään ei kiinnosta. En ole tainnut vielä muistaakaan mainita, että monesta syystä johtuen välini vanhempaani ovat huonot, enkä tunne mitään mukavaa tai positiivista tätä kohtaan. Tietenkään en halua vanhempaani vahingoittaa ja olen huolissani sekä pelkään pahinta, mutta tässäpä se pitkälti sitten onkin. Takana on mm. ankara kasvatus, kontrollointia, syyllistämistä, haukkumista, huutamista, sitä ei ole koskaan hyväksytty ja muuta vastaavaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tilanne voi valitettavasti olla myös sellainen, että kääntyy päinvastaiseksi. Olen siis erityisaikuinen ja joudun käytännössä toimimaan vanhan, sairaan ja vihaisen vanhempani kotiorjana ja tämä on äärimmäisen kuormittavaa. Omat ongelmani ovat pahentuneet, mutta tämä tilanne on pakon sanelemaa, eikä se muutu. Olen hakenut apua itselleni ja vanhemmalleni ja tehnyt myös huoli-ilmoituksen, mutta se ei johtanut mihinkään, eikä mitään apua mistään ole tulossa. Syyllistämällä ja muulla huonolla kohtelulla ja juurikin ulkopuolisen avun puutteen vuoksi olen sitten ajautunut tähän tilanteeseen. Vanhemmallani on monta eri diagnoosia, mutta pitää diagnoosejani ja vaivojani tekosyynä, laiskuutena ja keksiminäni vaivoina. Mielelläni eläisin ilman autismikirjoa, ahdistusta, paniikkia,masennusta, traumoja, aistiyliherkkyyksiä ja sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Haluaisin vain istua pimeässä ja hiljaisessa ves

Olen työtön ja tuloni ovat pelkkä työmarkkinatuki. Ei ole omaisuutta, eikä säästöjä tai rahaa, eikä siis mitään paikkaa, mihin mennä. Vanhempani ei pärjää yksin. Sossu ei auta. En siis voi muuttaa ja jättää vanhempaani ilman apua. Tietysti toivon muutosta tilanteeseen ja sitä, että sossu vihdoin ottaa vastuuta, mutta kaikkien näiden vuosien jälkeen sitä on turha enää odottaa tai toivoa kun sitä ei ole tähänkään mennessä tapahtunut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tilanne voi valitettavasti olla myös sellainen, että kääntyy päinvastaiseksi. Olen siis erityisaikuinen ja joudun käytännössä toimimaan vanhan, sairaan ja vihaisen vanhempani kotiorjana ja tämä on äärimmäisen kuormittavaa. Omat ongelmani ovat pahentuneet, mutta tämä tilanne on pakon sanelemaa, eikä se muutu. Olen hakenut apua itselleni ja vanhemmalleni ja tehnyt myös huoli-ilmoituksen, mutta se ei johtanut mihinkään, eikä mitään apua mistään ole tulossa. Syyllistämällä ja muulla huonolla kohtelulla ja juurikin ulkopuolisen avun puutteen vuoksi olen sitten ajautunut tähän tilanteeseen. Vanhemmallani on monta eri diagnoosia, mutta pitää diagnoosejani ja vaivojani tekosyynä, laiskuutena ja keksiminäni vaivoina. Mielelläni eläisin ilman autismikirjoa, ahdistusta, paniikkia,masennusta, traumoja, aistiyliherkkyyksiä ja sosiaalisten tilanteiden pelkoa

Sosiaalitoimi ei auta kun sinä asut siinä asunnossa. Se on syy miksi sitä apua ei tule. Sinä taas voit hakea kelasta toimeentulotukea vuokravakuuteen ja muuttoon sekä asumistukea hankkimasi asunnon vuokraan. Sinun ongelma ei ole taloudellinen vaan ihan oma asenteesi.

Vierailija kirjoitti:

Ovatko holhousasiat kunnossa, jotta nuori ei pysty sössimään raha-asioitaan?

Seksuaalivalistus hoidettu, jotta ei joudu hyväksikäytetyksi?

Onko arjen taidot opetettu, jotta elämä sujuu?

Näillä eväillä pääsee jo pitkälle.

On muuten käsittämättömän naivi oletus, että nämä asiat voisi vain hoitaa kuntoon jonain tehtövinå ja sitten asiat olisivat kunnossa. Eihön se niin yksinkertaisesti mene edes tavallisten ihmisten kanssa. Tämmöisen sanominen voi kertoa vain, että sanoja ei ole koskaant tutustunut tosielämään.

Vierailija kirjoitti:

Tänne kirjoittaneet erityisnuoren vanhemmat vaikutatte olevan hyvin realistisia tilanteen kanssa, mutta myös tilanteen kokonaisuudessaan ymmärtäneiltä, ettekä yritä vetää jotain ihme kulisseja tai kiistää tilannetta. Toivottavasti lapsenne sentään osaavat arvostaa tällaista vanhempaa. Valitettavasti omat kokemukseni ovat toisenlaisia. Toki itse sain oman diagnoosini vasta aikuisena, vaikka olinkin erikoinen lapsi, jota vanhempani eivät ymmärtäneet tai hyväksyneet ja lapsuuteni ja nuoruuteni  oli tästä ja monesta muusta syystä johtuen ei niin hyvä tai mukava. Kaipa olen aina ollut ns. ongelmissa, mutta vasta nuoruuteni ja varsinkin aikuisuuteeni on ollut erityisen kamala ja yksin olen aina jäänyt ja liikaa traumaattisia asioita on tapahtunut. Apua en ole saanut, enkä jaksa sitä toistuvaa lässyttämistä mm. kuntakokeilun tai sosiaalityöntekijän kanssa kun mitään käytännön apua ei ole tulossa, vaikka tarve sille on suuri.

Älkää myös

Kirjoitustaidoistasi päätellen olet varsin kyvykäs asperger. Ymmärtääkseni kaipaat siis konkreettista kotiapua, jottei sinun yksin tarvitsisi huolehtia kotitöistä. Yhteydenotostasi sossuun on kulunut jo vuosia. Olisiko jo aika uudelleen pyytää apua vaikkapa vanhustenhuollosta? Diagnooseistasi päätellen sinulla itselläsikin lienee hoitokontakti aikuispsykiatriaan? Siellä on sosiaalityöntekijöitä, joiden kanssa voit pohtia itsellesi esimerkiksi toimintaterapiaa, mikäli kaipaat apua omien rutiiniesi muuttamiseen. Joka tapauksessa joudut huolehtimaan kotitöistä vaikka asuisit yksinkin. Oletko ottanut huomioon, että myös vanhempasi saattaisi olla kirjolla ja suhteenne on tämän vuoksi vaikea? Auttaisiko, jos saisit rahallisen korvauksen omaishoidon tuen muodossa, jolloin et tuntisi itseäsi orjaksi? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tänne kirjoittaneet erityisnuoren vanhemmat vaikutatte olevan hyvin realistisia tilanteen kanssa, mutta myös tilanteen kokonaisuudessaan ymmärtäneiltä, ettekä yritä vetää jotain ihme kulisseja tai kiistää tilannetta. Toivottavasti lapsenne sentään osaavat arvostaa tällaista vanhempaa. Valitettavasti omat kokemukseni ovat toisenlaisia. Toki itse sain oman diagnoosini vasta aikuisena, vaikka olinkin erikoinen lapsi, jota vanhempani eivät ymmärtäneet tai hyväksyneet ja lapsuuteni ja nuoruuteni  oli tästä ja monesta muusta syystä johtuen ei niin hyvä tai mukava. Kaipa olen aina ollut ns. ongelmissa, mutta vasta nuoruuteni ja varsinkin aikuisuuteeni on ollut erityisen kamala ja yksin olen aina jäänyt ja liikaa traumaattisia asioita on tapahtunut. Apua en ole saanut, enkä jaksa sitä toistuvaa lässyttämistä mm. kuntakokeilun tai sosiaalityöntekijän kanssa kun mitään käytännön apua ei ole tulossa, v

Olen ollut yhteydessä sosiaalitoimeen ihan tämän kesän aikana ja tehnyt huoli-ilmoituksenkin tämän kesän aikana.Nimenomaan vanhustenhoidosta oltiin ilmeisesti yhteydessä vanhempaani. En tiedä, mitä vanhempani tuonne valehteli, mutta mitään apua ei siis ole tulossa. En ole hoitokontaktissa aikuispsykiatriaan, mutta jo tuon työttömyyden ja kuntakokeilun asiakkuuden takia joudun aina välillä käymään kaupungin sosiaalityöntekijän tapaamisissa jauhamassa turhaa. Tämä sosiaalityöntekijä on tietoinen ongelmistani. Nyt kun olisin tarvinnut tämän apua kesän aikana en kuitenkaan ole saanut tuohon edes yhteyttä.

Uskon autismikirjon periytyvän toisen vanhempani suvusta, ei siis siltä, jonka kanssa joudun asumaan ja jonka kotiorjana joudun toimimaan. Toinen vanhempani on kuollut jo kauan sitten, enkä ole missään tekemisissä tämän puolen sukulaisten kanssa. Olen varma, että ainakin yhdellä toisen vanhempani sisaruksella ja isällä oli oikeasti autismikirjo, ehkä jopa kaikilla, siis jopa tällä toisella vanhemmallani, mutta kenelläkään ei tietääkseni ollut diagnoosia. Erittäin omituisia ihmisiä kuitenkin olivat ja suuria vaikeuksia tulla ihmisten kanssa toimeen monessakin mielessä näiltä löytyi. Elivät ihmeellisessä konservatiivisessa kulississa, jossa kaikki omasta itsestä poikkeava oli tabu, eikä sitä kyetty käsittelemään. Näistä sosiaalisesti lahjakkain on ollut myös erittäin hyvämotoriikkainen ja taiteellisesti lahjakas ja olisi varmasti voinut luoda uraa tälläkin saralla. Kuului tai kuuluu yhä, on tietääkseni yhä elossa myös seksuaali ja sukupuolivähemmistöön, mutta tämä se tabu vasta onkin ollut.

En pidä kirjoitustaitoani mitenkään hyvänä. En vain ole koskaan oppinut kirjoittamaan puhekieltä ja lähes kirjakielen kirjoittaminen on luonnollisempaa ja helpompaa. Teen varmasti kuitenkin kirjoitus ja kielioppivirheitä. En myöskään ole mitenkään älykäs, kyvykäs ja missään hyvä tai lahjakas. Olen käynyt lukion/ kirjoittanut ylioppilaaksi, ammatillisen ja AMK:n, mutta yliopistoon en ole koskaan päässyt. Olisin halunnut opiskella yliopistossa sosiaalipolitiikkaa tai nykyään tuo aihekokonaisuus taitaa olla sosiaalitieteet.

Autismikirjolla olevalle kirjoittaminen on usein puhumista ja varsinkin kasvokkain tapahtuvaa puhumista eli sosiaalista kanssakäymistä huomattavasti helpompaa. Puhuminen ja varsin puhelimella jonnekin soittaminen on erittäin kuormittavaa, välillä jopa mahdotonta. Itse lähetän myös mielummin viestin kun soitan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen erityisnuori ja varsin masentunut sellainen.

Onko sulla ketään kelle puhua tilanteestasi?

On, mutta uskallusta ei.

Keräät jostain sen verran uskallusta, että kerrot. Muuten saattaa käydä niin, että huomaat sulla olleen tänään enemmän rohkeutta ja voimia, kuin myöhemmin. Jos oikeasti haluat auttaa itseäsi, tai jonkun muun auttavan, sun vaan täytyy itse pyytää apua.