Lue keskustelun säännöt.
Onko järkeä jatkaa tällaista avioliittoa?
17.07.2024 |
Olen ollut mieheni kanssa yhdessä koko aikuiselämäni, yli 20 vuotta. Alkuvuodet ennen naimisiin menoa olivat pääosin onnellisia parisuhteen kannalta. Samoin esikoisemme ensimmäinen vuosi. Kuopuksen syntyessä hän lakkasi täysin huomioimatta minua, aloin herkästi ihastua muihin ja päädyimme eroon ja asumaan erilleen siitä n. parin vuoden kuluttua. Selvisi, että hän oli pettänyt menneisyydessä minua. Palasimme kuitenkin yhteen, mutta sen jälkeen parisuhde on muuttunut vuosi vuodelta kurjemmaksi.
Mieheni ei ilmeisesti enää rakasta minua, sillä hän ei halua tehdä mitään kanssani pyynnöistä huolimatta. Ei lenkillä käymistä, ei elokuvan katselua, ei kaupassa tai kahvilla yhdessä käymistä, ei ystävien tapaamista, ei romanttisia illallisia tai matkoja. Emme pysty edes kunnolla keskustelemaan kahdestaan, kun lasten käytyä nukkumaan mies alkaa pelata ja kömpii sänkyyn vasta 2-3 aikaan yöllä, jos ei nuku sohvalla. Hän ilmeisesti haluaa elää yhdessä vain vielä alaikäisten lastemme takia, mutta ei ole osoittanut minua kohtaan mitään parisuhdekiinnostusta enää moneen vuoteen. Seksiä on harvoin, mutta kun sitä on, se on ihan ok.
Olemme yrittäneet silloin tällöin keskustella. Kumpikaan ei ole onnellinen, mutta kumpikaan ei oikein haluaisi erota ja rikkoa perhettä. Tämä olisi taloudellisestikin hankalaa. Olemme käyneet myös puhumassa parisuhdeneuvojalla, mutta sekään ei ole johtanut mihinkään. Jopa siihen pisteeseen, että parisuhdeneuvojakin on turhautunut.
Perhedynamiikka muuten on ihan ok, tulemme arkisessa keskustelussa toimeen ja teemme asioita yhdessä perheenä, mutta emme pariskuntana (lapset jo kohta teini-iässä). Välitämme kyllä toisistamme ja haluamme toisillemme hyvää.
Olen nelikymppinen. Minulle olisi tärkeä kokea, että minua rakastetaan, vaikka en enää tiedä onko se edes mahdollista. Pitäisikö erota vai jatkaa tätä ja toivoa, että asiat muuttuu paremmiksi, tai että sopeudun tällaiseen?
Toisaalta olen ylipainoinen (kuten miehenikin) ja menettänyt oman arvon tuntoni ja uskoni siihen, että kukaan minua rakastaisi. Pelkään, että, jos nyt lähden tästä avioliitosta, joudun kuitenkin elämään loppuelämäni yksin, joka tuntuisi kurjalta ja pelottavalta. Huolettaa myös, että taloudellisen tilanteen heiketessä emme pystyisi tarjoamaan lapsille riittävää elintasoa.
En kuitenkaan ole mikään yksinäinen ja säälittävä vaan minulla on lasten ja työn lisäksi paljon kavereita ja mielenkiintoisia harrastuksia, joiden kautta olen siltä osin tyytyväinen elämään.
Kommentit (30)
Epäilen, että aika moni avioliitto on ja on ollut menneinä vuosikymmeninäkin tuollainen. Suuret rakkauden tunteet on laantuneet ja ollaan vähän kuin kämppiksiä lasten takia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Rakkaus on mahdollista löytää uudelleen avioliitossa. Olen kokenut tämän.
Suosittelisin nyt keskittymään omaan hyvinvointiisi, painon pudotukseen erityisesti, sillä se vaikuttaa paljon mielialaan ja onnellisuuteen. Ihmisen on mahdollista tehdä itsensä onnelliseksi vaikka avioliitto olisi huonossa tilassa. Miehesi on todennäköisesti masentunut, kuvailemasi viittaa tähän, saatat ehkä olla myös itsekin vähän alamaissa?
Nyt ei auta töniä miestä omaan suuntaan, vaan käytä aikasi oman hyvinvointisi ja kuntosi parantamiseen, onni tulee sitä kautta ja hyvällä tuurilla mieskin kiinnostuu uudelleen kun huomaa sinun muuttuneen. Saattaa jopa motivoitua pudottamaan painoa ja kaikki tämä voi vaikuttaa myös parisuhteeseenne.
Jos niin ei käy, niin olet kuitenkin onnellinen ja hyvässä kunnossa, eli jos ero tulee niin selviät siitä paremmin.
Jätä siis miehesi rauhaan ja keskity omaan onneesi, muutkin asiat voivat parantua siinä sivussa.
Kyllä se voi vielä muuttua, kunhan lapset kasvaa ja teillä on enemmän aikaa toisillenne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos mies ei halua käsitellä asiaa, niin vaikeaahan tuo on.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä se voi vielä muuttua, kunhan lapset kasvaa ja teillä on enemmän aikaa toisillenne.
Haloo, lapset ovat jo melkein teinejä. Kyllä aapeella ja miehellään on jo aikaa toisilleen, kiinnostus vain puuttuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Omalla kohdalla tuo puolison pettäminen ja muihin ihastuminen olisi niin iso kolaus suhteen luottamukselle, että en pystyisi jatkamaan. Tämä kuulostaa siltä että ap:lla on vielä tunteita, miehellä ei. Kannattaa tosissaan miettiä minkälaista stressiä ja ahdistusta aiheutat itsellesi roikkuessasi liitossa joka on selkeästi yksipuolinen. Oletko oikeasti valmis menettämään (mielen)terveytesi sillä uhalla että on pienen pieni mahdollisuus sille että saatat jäädä loppuelämäksesi yksin? Millaisena näet parisuhteenne sitten kun lapset ovat muuttaneet pois? Luuletko oikeasti että suhde pysyy kasassa vielä kun asutte kahdestaan?
Onko miehellä jaksamisongelmia ja muuten stressiä elämässä? Tuli mieleen myös tuosta ylipainosta. Jos ei vaan voimavarat riitä parisuhteeseen ja asian käsittelyyn. Tunnistan itsessäni vähän vastaavaa. Haluaisin vaan olla rauhassa, vaikkei miehessä mitään vikaa ole ja rakastan kyllä häntä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jatkakaa vain tuota tyytymättömyyden uria pitkin ihan taloudellisista syistä. Ja turvallisuuden takia. Hirveetähän se ois elämänmuutos, josta ei tiedä mitä tulee, kun nyt sentään tietää: koteloituvaa sopeutumista.
Voitaisiinko vaihtaa miehiä? Minulle elämä on muutakin kuin toisen vierellä nyhjäämistä, mies puolestaan haluaa tehdä mahdollisimman paljon yhdessä. Kun lapset oli pieniä, oli helpompaa, koska elämä keskittyi paljolti heihin ja yhdessäolo oli koko perheen yhdessäoloa. Nyt lasten vartuttua tulee enstistä enemmän tilanteita, joissa mies haluaa mennä yhdessä jonnekin ja minä haluaisin ihan rauhassa keskittyä vaikka verhojen ompelemiseen tai johonkin muuhun sinänsä vähemmänakuuttiin, mutta juuri sillä hetkellä minulle tärkeään.
Onneksi mieheni ymmärtää, että rakastan häntä, vaikka en halua riekkua kissanristiäisissä tai lähteä rompepäiville.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Trollaus. 2/5
Minun mielestä tämä voi olla ihan todellinen tilanne ja varmaan monessa perheessä onkin. Rakkautta ei vältämättä enää ole, mutta jos jotenkin toimeen tullaan pysytään yhdessä lähinnä lasten ja talouden kannalta. Ehkä myös rohkeus repiä itsensä irti nykyisestä ja aloittaa alusta uudelleen tuntuu niin pelottavalta, että jää mielummin nykyiseen tilanteeseen. Elämä ei koskaan ole niin mustavalkoista, että ratkaisu olisi helppo tehdä. Aina on jotakin hyväääkin, vaikka paljon olisi pielessäkin.
Vedä vaikka vi ttu päähäsi. Heippa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eroa. Se tuntuu ehkä maailman pelottavimmalta asialta, mutta jälkikäteen ajateltuna, ei se sitä ole. Asiat järjestyy aina jotenkin, kun vain yrittää parhaansa mukaan pysyä kiinni elämässä. Ihminen ei tarvitse omakotitaloa, isoa perheautoa ja kallista harrastusta voidakseen elää hyvää elämää.
Eniten eroja elokuussa, koska kesälomilla se totuus suhteen laadusta tulee selkeästi esille.
Olette tehneet tosi paljon parisuhteenne eteen ja selvinneet aika haasteista jo suhteenne alkumetreillä. Ajatelleet lastenne hyvinvointia pitämällä perheen koossa ja huolehtimalla taloudellisesta hyvinvoinnista sen kaiken päälle. Olettekohan koskaan muistaneet kiittää itseänne onnistumisistanne? Minusta kertomasi tarina pitää sisällään myös paljon hyvää, vaikka juuri nyt et valoa näe tunnelin päässä. Mistä se väsymisesi kaikkeen johtuu? Oletko sinä teidän perheen moottori, joka luovii asioita eteenpäin ja joustaa, ymmärtää, auttaa? Suoritatko liikaa samoin kuin mieskin? Muistatteko vain elää, olla, elää yhteisiä hetkiä kaksin ja jättää analysoinnit, pohtimiset, keskustelut sikseen ja tehdä jotakin, jossa on vain hyvä olla. Se, että onko se hyvä sitä mitä sinä haluat vai teille molemmille jotakin ihan uutta saattaisi olla pohtimisen paikka?
Toki voit suorittaa lisää elintapojesi muutoksella, kuten joku aiemmin ehdotti, mutta jos vain se on sinulle mielekästä. Nyt eivät voimavarasi välttämättä riitä siihen, mutta joku päivä sitten ruokavaliokin voi olla vaikuttaa mielialaasi siinä kuin miehesi mielialaan. Yhteinen harrastus kokkailla jotakin ihan muuta?
Eroa voi ainakin miettiä. Jo senkin takia, että se antaa uutta perspektiiviä teidän tilanteeseen. Siitä voi olla myönteistäkin hyötyä punnitessasi plussat ja miinukset ja jota olet tehnytkin. Löysit syyt, miksi eroaminen juuri nyt ei ole ratkaisu. Osoittaa myös sinun vahvuuttasi pohtia vaikeaa tilannetta ja seurauksia järjen kanssa. Eivät kaikki samaan pysty, vaan yrittävät vain löytää itselleen helpoimman ratkaisun.
Turhautuminen, uupuminen ovat niin kuin sairauksia, joihin tarvitaan myös apua keskustella ja levätä., Oletko sitä ajatellut itsellesi?
Kenelle tämmöinen sopeutuminen sopii niin sitten varmaan jää lasten ja talouden takia.
Itse en sellaiseen pysty, yritin kyllä.
Minä en halunnut elää kämppiksinä, mies taas halusi.
Hain eron ja mies muutti pois koska asunto oli ja on minun.
En pystynyt elämään kylmän kivipatsaan rinnalla. Siinä rahalla ei ollut mitään merkitystä. Oma jaksaminen ja psyykkinen hyvinvointi oli tärkein asia.
Muistan kun tulin töistä kotiin ja katsoin parkkipaikalta kotitaloa ja kauhea ahdistus alkoi vyöryä päälle; tuonne pitää taas mennä. Eihän se mitään elämää ollut! Vapaudentunne oli valtava kun hän lähti. Totta kai oli outoa ja uutta kun oli eletty pitkään yhdessä ja uuteen arkeen piti alkaa tottua. Ei kuitenkaan ollut sitä ahdistavaa möykkyä siinä, niin fyysisesti kuin psyykkisetikin ahdistavaa.
Nyt olen elänyt vuosia yksin enkä koskaan enää aio muuttaa kenenkään kanssa yhteen. En vaihda elämääni mihinkään!
Sen verran miehestä että löysi aika pian uuden, mutta se suhde oli kyllä kaikkea muuta kuin onnellinen. Nainen oli alkoon taipuvainen ja kaikenlaista pientä tönisitä ja läpsimistä oli, kunnes eskaloitui miehen sairaalareissuun ja ero tuli heillekin. Tämän kuulin eräältä yhteiseltä tuttavalta. Paras kun elää yksin eikä ryntää mihinkään laastarisuhteeseen suin päin kuten hyvin moni tekee. Nyt hän elää kai taas yksin, en tiedä ei olla yhteyksissä.
Meillä on takana vielä pitempi avioliitto ja alussa kaikki oli tietenkin hyvin ja olimme rakastuneita kumpikin ja mies ehkä vieläkin. Miehestä kuitenkin paljastui ajan saatossa sellaisia asioita, joita on vieläkin vaikea uhohtaa, vaikka niistä on jo ikuisuus aikaa. Tai ainakin rakkaus häneen kuoli, mutta lasten takia sinnittelin. Lapset on jo muuttaneet kotoa ja ollaan kaksin, mutta kuitenkin yksin. Mies on aina mennyt omia menojaan selittelemättä ja itsekään en enää halua mennä minnekkkään miehen kanssa. Minua ei asia sinällään haittaa, koska olen introvertti ja viihdyn yksin ja olen vain tyytyväinen, jos mies on pois. En kaipaa hänen seuraansa, mutta en voi väittää, että olisin tilanteesta onnellinen. Välillä ajattelen, että olisi pitänyt tajuta valita mies, jonka kanssa olisi sielunkumppanuus, nyt meillä ei ole mitään yhteistä ja kaikki arvot on ihan erilaisia. Olin vain niin saamarin nuori, kun tapasin tämän miehen, enkä sitä ennen ollut edes seurustellut, niin eihän sitä mistään mitään ymmärrä. Tällä jaöjellä ja elämänkokemuksella olisin etsinyt ihan erilaisen miehen.....mutta sitten minulla ei olisi juuri näitä lapsia, ja lapsia en haluaisi vaihtaa mihinkään toisiin :D Tuon takia en toisaalta halua minkään olevan toisinkaan. Elämä ei ole aina helppoa, mutta yritän silti tehdä jokaisesta päivästä parhaan mahdollisen ja nauttia, vaikka ymmärrän kyllä nyt, että väärin tuli aikoinaan valittua. Ja niille jotka nyt tulee sanomaan, että lähde, niin miehelläkin on mahdollisuus löytää aito rakkaus, sanon, että minä taidan olla mehelle se elämänsä rakkaus, ja hänellä on kaikki hyvin. Hän rakastaa minua, saa täyden palvelun kotiin(pyykit, siivous, ruoka, kaikki pelaa, ei itse osaa tehdä mitään, olisi ihan hukassa ilman naista ja kotiorjaa). Mies tässä voittaa paljon enemmän, kuin minä.
Olisiko mitään jos vaikka juttelisitte asiasta keskenänne.